Читать книгу Myladyn poika - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 20

Beaufortin herttuan ajanviettoa Vincennesin linnantornissa

Se vanki, joka tuotti kardinaalille niin suurta levottomuutta ja jonka pakokeinot häiritsivät koko hovin rauhaa, ei aavistanut, mitä pelkoa hänen tähtensä tunnettiin Palais-Royalissa.

Hän huomasi olevansa niin tarkoin vartioittu, että oli jo älynnyt kaikki karkaamisyritykset hyödyttömiksi; hänen kaikkena kostonaan oli syytää sadatuksia ja solvauksia Mazarinia vastaan. Olipa hän yrittänyt sepitellä kardinaalista laulunpätkiäkin, mutta luopunut siitä puuhasta pian. Herra de Beaufort ei ainoastaan ollut jäänyt osattomaksi säkeiden sepittämistaidosta, vaan hän ilmaisi usein ajatuksiaan suorasanaisestikin mitä vaivaloisimmin. Niinpä lauloikin hänestä Blot, sen ajan tilapäisrunoilija:

Hän. taisteluissa loistain pauhaa, ja syystä häntä peljätään; mut kun hän haasteluun saa rauhaa, näät hanhen päässeen pärräämään.

Tästä näkee, että vangin täytyi rajoittua haukkumasanoihin ja sadatuksiin.

Beaufortin herttua oli Henrik IV: n ja Gabrielle d'Estréesin pojanpoika, yhtä kunnollinen, yhtä urhea, yhtä ylpeä ja liiatenkin yhtä suuresti gascognelainen kuin isoisä, mutta paljoa vähemmin henkevä. Ludvig XIII: n kuoleman jälkeen oltuaan jonkun aikaa suosikkina, uskottuna, sanalla sanoen hovin ensimmäisenä täytyi hänen sittemmin luovuttaa sijansa Mazarinille ja jäädä arvojärjestyksessä toiseksi. Kun hän tyhmyyttään vihoitteli siitä ja varomattomasti purki näitä tunteitaan, vangitutti kuningatar hänet seuraavana päivänä ja lähetti Vincennesiin saman Guitautin välityksellä, jonka olemme jo nähneet esiintyvän kertomuksemme alussa ja tapaamme vastakin. On itsestään selvää, että kuningattaren toimista puhuttaessa tarkoitetaan Mazarinia. Siten ei ainoastaan vapauduttu hänen läsnäolostaan ja vaatimuksistaan, vaan häntä ei enää otettu mihinkään lukuun, niin kansanomainen prinssi kuin hän olikin, ja hänellä oli nyt viiden vuoden aikana ollut kaikkea muuta kuin kuninkaallinen asunto Vincennesin tornissa.

Tämä ajanjakso olisi riittänyt kypsyttämään kenen tahansa muun ajatukset kuin herra de Beaufortin; hänessä se ei saanut aikaan vähäisintäkään muutosta. Toinen olisi älynnyt, että jos hän ei olisi kerskunut kardinaalin uhmaamisesta, ruhtinaitten halveksimisesta ja oman tiensä kulkemisesta ilman muita saattolaisia kuin joitakuita – kuten kardinaali de Retz lausui – nureksivia haaveilijoita, olisi hän näiden viiden vuoden mittaan saanut joko vapautensa tai puoltajia. Tällaisia mietteitä ei nähtävästi johtunut herttuan mieleen, joka pitkällisen vankeutensa aikana päin vastoin kävi yhä uppiniskaisemmaksi, ja joka päivä kuuli kardinaali hänestä tietoja, jotka olivat hänen ylhäisyydelleen peräti epämieluisia.

Sitten kun runoilu ei ollut herra de Beaufortilta onnistunut, yritti hän kuvaamataidetta. Hiilellä hahmoitteli hän kardinaalin piirteet, ja kun hänen varsin keskinkertainen kykynsä tässä taidossa ei pystynyt antamaan muotokuvalle kovinkaan suurta yhdennäköisyyttä, kirjoitti hän alle seuraavat sanat, jotta mallin alkuperästä ei voisi syntyä vähintäkään epäilystä: "Ritratto dell' illustrissimo facchino Mazarini". Saatuaan tästä tiedon pistäysi herra de Chavigny herttuan luo ja pyysi häntä valitsemaan muun ajanvieton tai ainakin piirtämään muotokuviansa ilman alikirjoituksia. Seuraavana päivänä oli huone täynnä sekä muotokuvia että niiden selityksiä. Kaikkienkin vankien tavoin muistutti herra de Beaufort suuresti pikkulapsia, jotka itsepintaisimmin tekevät sitä, mikä heiltä on kiellettyä.

Herra de Chavignylle ilmoitettiin tämä luonnoksien lisäännys; herra de Beaufort ei ollut kyllin varma taiteestaan, rohjetakseen piirustaa ihmispäitä vasten kasvoja katseltuina, mutta hän oli tehnyt huoneestaan todellisen näyttelysalin. Tällä kertaa ei kuvernööri virkkanut mitään, mutta eräänä päivänä hän herra de Beaufortin ollessa pallosilla antoi pestä pois kaikki piirustukset ja sivellä koko huoneen vesivärillä.

Herttua kiitti herra de Chavignyä, joka siten oli hyväntahtoisesti varustanut hänet uudella piirustuspaperilla, ja jakoi nyt huoneensa osastoihin sekä määräsi kunkin tällaisen alan kuvattavaksi jonkun piirteen kardinaali Mazarinin elämästä.

Ensimmäisen piti esittää illustrissimo facchino Mazarini saamassa selkäänsä kardinaali Bentivogliolta, jonka palvelijana hän oli ollut.

Toisella alalla oli illustrissimo facchino Mazarinin esitettävä Ignacio de Lyolan osaa samannimisessä murhenäytelmässä.

Kolmannen osan piti osoittaa illustrissimo facchino Mazarini varastamassa pääministerin salkun herra de Chavignyltä, tämän jo luullessa saaneensa sen käsiinsä.

Lopuksi oli neljäs tarkoitettu näyttämään illustrissimo facchino Mazarini kieltämässä Ludvig XIV: n kamaripalvelijalta Laportelta puhtaat hurstit sillä selityksellä, että Ranskan kuninkaan ei tarvinnut vaihtaa liinaisia vuodevaatteitaan useammin kuin kolmin kuukausin.

Kaikki olivat suurisuuntaisia sommitelmia, jotka ehdottomasti osoittautuivat vangin lahjoille ylivoimaisiksi; hän tyytyykin piirustamaan vain kehysviivat ja valaisemaan niitä alikirjoituksilla.

Mutta nämä ruudut ja alikirjoitukset antoivat herra de Chavignylle kylliksi kiukustumisen aihetta; hän ilmoitutti herra de Beaufortille, että jollei tämä luopuisi suunnittelemiensa piirrosten suorittamisesta, riistettäisiin häneltä siihen sopivat välineet. Herra de Beaufort vastasi, että kun hänen ei annettu ase kädessä luoda mainettaan, tahtoi hän päästä kuuluisaksi taiteilijana, ja kun hänestä ei voinut koitua Bayardia tai Trivulciota, tahtoi hän tulla Michelangeloksi tai Rafaeliksi.

Eräänä päivänä, kun herra de Beaufort käyskenteli vankilan pihalla, korjattiin hänen huoneestaan pois sekä puut että myöskin hiilet ja tuhka, niin että hänellä palatessaan ei ollut ainoatakaan piirustimeksi kelpaavaa esinettä.

Herra de Beaufort noitui ja melusi sekä valitti, että hänet tahdottiin jättää kuolemaan kylmän ja kosteuden menehdyttämänä kuten Puylaurens, marski Ornano ja Vendômen suurpriori. Siihen vastasi herra de Chavigny, että jos hän lupaisi olla puuttumatta historiamaalauksiin, annettaisiin hänelle heti takaisin puut ja kaikki polttotarpeet. Herra de Beaufort ei tahtonut luvata mitään, ja lopun talvea pysyi hänen huoneensa lämmittämättömänä.

Eikä sillä hyvä: kun hän kerran taas liikkui ulkosalla, raapittiin piirustelmat pois, ja huone oli nyt jälleen puhtaan valkoinen, ilman mitään taiteellisuuden merkkejä.

Silloin osti herra de Beaufort eräältä vartijaltaan koiran, jonka nimi oli Pistache; vankeja ei ollut kielletty pitämästä koiraa, joten herra de Chavigny salli elukan vaihtaa omistajaa. Aavistettiin kyllä, että vanki tällöin puuhasi Pistachen kasvatuksessa, muttei tiedetty, mihin se tähtäsi. Eräänä päivänä, kun Pistache oli saanut kylliksi harjaannusta, kutsui herra de Beaufort Vincennesin kuvernöörin ja virkamiehet suureen näytäntöön, joka esitettäisiin hänen kamarissaan. Kutsuvieraat saapuivat; huone oli valaistu niin monilla vahakynttilöillä kuin herra de Beaufort oli saanut hankituksi. Taidonnäytteet alkoivat.

Muurista irroittamallansa laastipalalla oli vanki vetänyt keskilattian poikki valkoisen viirun, joka esitti nuoraa. Isäntänsä ensimmäisestä käskystä asettui koira tälle nuoralle, nousi takajaloilleen, piteli etukäpälillään pikku raippaa, jota käytettiin vaatteitten tomuttamiseen, ja alkoi nyt kulkea viirulla sellaisin kiemurteluin ja huojutuksin kuin nuorallatanssijoilla on tapana. Pariin kolmeen kertaan käveltyään koko viirun mitan eteenpäin ja takaperin jätti se raipan herra de Beaufortille ja uudisti samat liikkeet ilman tasapainotankoa.

Ymmärtäväistä elukkaa palkittiin myrskyisin taputuksin.

Näytäntö jakautui kolmeen osaan; ensimmäisen päätyttyä siirryttiin toiseen.

Koiran ensimmäisenä taitotemppuna oli nyt ilmoittaa, paljonko kello oli.

Herra de Chavigny piteli kelloansa Pistachen edessä. Se oli puoli seitsemän.

Pistache nosti ja laski käpäläänsä kuudesti, mutta piti sen seitsemännellä kerralla ilmassa. Mikään vastaus ei voinut olla selvempi ja täsmällisempi; aurinkokello ei olisi toiminut paremmin, sillä kuten jokainen tietää, aurinkokello ei voi määrätä aikaa muulloin kuin päivänpaisteella.

Sitten oli osoitettava seurueelle, kuka oli Ranskan kaikkien vankilain taitavin vanginvartija.

Koira kiersi kolmasti vieraitten piirin ja laskeusi lopulta mitä kunnioittavimmin herra de Chavignyn jalkoihin.

Tämä oli pitävinään pilaa kerrassaan oivallisena ja nauroi sille makeasti. Nauramasta päästyään hän puraisi huultansa ja alkoi rypistellä silmäkulmiaan.

Vihdoin teki herra de Beaufort Pistachelle mitä vaikeimmin vastattavan kysymyksen, nimittäin kuka on suurin varas koko tunnetussa maailmassa.

Tällä kertaa kiersi Pistache jälleen kamarin, mutta ei pysähtynyt kenenkään luo; se meni ovelle, raapi käpälällään ja vinkui.

"Katsokaahan, hyvät herrat", virkkoi prinssi, "kun tämä mielenkiintoinen elukka ei täältä löydä kysymääni henkilöä, niin se tahtoo etsiä tätä muualta. Mutta olkaa huoletta, ette te silti jää vastauksetta. Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua, "tulehan tänne." Koira totteli. "Tunnetun maailman suurin varas", aloitti nyt prinssi, "onko se kuninkaan käsikirjuri Le Camus, joka tuli Pariisiin kaksikymmentä livreä taskussaan ja nyt omistaa kuusi miljoonaa?"

Koira pudisti päätänsä kieltäväksi vastaukseksi.

"Onko se", arvaili prinssi, "yli-intendentti d'Émery, joka naittaessaan poikansa herra Thorén antoi tälle kolmensadantuhannen livren vuosikorot ja hotellin, johon verraten Tuileriet ovat tölli ja Louvre hökkeli?"

Koira pudisti jälleen päätänsä.

"Eikö hänkään?" urkki prinssi. "Kukahan se sitten lieneekään? Olisiko se sattumalta illustrissimo facchino Mazarini di Piscina, hä?"

Pistache teki mitä myöntävimpiä merkkejä, kahdeksaan tai kymmeneen kertaan peräkkäin nostaen ja laskien päätänsä.

"Näette nyt, hyvät herrat", huomautti herra de Beaufort läsnäolijoille, jotka eivät tällä kertaa uskaltaneet nauraa edes salavihkaa, "että illustrissimo facchino Mazarini di Piscina on tunnetun maailman suurin varas – niin väittää ainakin Pistache."

Siirtykäämme nyt kolmanteen taitotemppuun.

"Hyvät herrat", pitkitti Beaufortin herttua, käyttäen vallitsevaa syvää hiljaisuutta illan kolmannen jakson ohjelman esittämiseen. "Te muistatte kaikki, että Guisen herttua opetti kaikki Pariisin koirat hyppäämään sauvan yli mademoiselle de Ponsille, jonka hän oli julistanut kaunottarista kauneimmaksi. No niin, hyvät herrat, se ei ollut mitään, sillä nuo elukat tottelivat vain koneellisesti, koska ne eivät osanneet tehdä mitään eroa" – herra de Beaufortin piti sanoa eroitusta – "niiden, joille oli hypättävä, ja niiden välillä, joille ei sopinut sitä kunnioitusta osoittaa. Pistache saa teidät vakuutetuksi siitä, että hän on korkealla kanssaveljiensä yläpuolella kuten herra kuvernööri. Herra de Chavigny, olkaa hyvä ja lainatkaa minulle keppiänne."

Herra de Chavigny luovutti keppinsä herra de Beaufortille, joka piteli sitä vaakasuorasti jalan päässä lattiasta.

"Pistache, veikkonen", hän sanoi, "olehan hyvä ja hyppää madame de

Montbazonille."

Kaikki alkoivat nauraa; tiedettiin, että Beaufortin herttua oli vangitsemisensa hetkenä ollut madame de Montbazonin julkinen rakastaja.

Pistache ei vähääkään vastustanut; se hyppäsi keveästi sauvan yli.

"Mutta", huomautti herra de Chavigny, "minun nähdäkseni tekee Pistache aivan kuten toverinsakin, kun nämä hyppäsivät mademoiselle de Ponsille."

"Odottakaahan vain", vastasi prinssi. "Pistache ystäväiseni, hyppäähän kuningattarelle."

Ja hän kohotti keppiä kuusi tuumaa.

Koira hyppäsi kunnioittavasti yli.

"Pistache, hyvä ystävä", jatkoi herttua kohottaen keppiä kuusi tuumaa lisää, "hyppäys kuninkaalle!"

Koira otti vauhtia ja loikkasi keveästi kepin yli, vaikka tämä oli jo korkealla.

"Ja nyt olkaa tarkkaavaisia", pitkitti herttua alentaen kepin melkein lattiaan asti; "Pistache, ystäväiseni, hyppää vielä illustrissimo facchino Mazarini di Piscinalle!"

Koira käänsi takapuolensa keppiin päin.

"No, mitä nyt?" sanoi herra de Beaufort, tehden puolikehän koiran hännästä sen päähän ja uudestaan tarjoten sille keppiä; "hypätkäähän toki, herra Pistache."

Mutta kuten edelliselläkin kerralla pyörähti Pistache pois ja käänsi takapuolensa keppiin päin.

Herra de Beaufort uudisti äskeisen liikkeensä ja toisti käskynsä, mutta nyt oli Pistachen kärsivällisyys lopussa; se hyökkäsi raivoisasti kiinni keppiin, tempaisi sen prinssin käsistä ja puri sen poikki hampaissaan.

Herra de Beaufort otti molemmat pätkät koiran kidasta ja antoi ne hyvin totisena herra de Chavignylle, pyydellen kaikesta sydämestään anteeksi ja ilmoittaen hänelle, että näytäntö oli nyt päättynyt. Mutta samalla hän lupasi, että jos kuvernööri taas kolmen kuukauden kuluttua tulisi katsomaan, olisi Pistachella silloin uusia esityksiä valmiina.

Kolmea päivää myöhemmin huomattiin Pistache myrkytetyksi.

Rikollisesta koetettiin saada selvää, mutta tämä jäi tuntemattomaksi, kuten voi arvatakin. Herra de Beaufort toimitti koiralle pystytetyksi hautapatsaan, muistokirjoituksena:

"Tässä lepää Pistache, älykkäimpiä koiria, mitä on koskaan ollut olemassa."

Tätä hautakirjoitusta vastaan ei ollut mitään muistuttamista, eikä herra de Chavigny kyennyt estämään sitä.

Mutta sitten lausui herttua ihan teeskentelemättömästi, että koiraan oli koeteltu sitä myrkkyä, jota aiottiin käyttää häntä itseänsä vastaan, ja eräänä kertana hän päivällistä syötyänsä laskeusi makuulle valittaen, että häntä vaivasi ähky ja että Mazarin oli hänet myrkyttänyt.

Tämä uusi kuje tuli kardinaalin korviin ja säikähdytti häntä pahasti. Vincennesin vankitornia pidettiin hyvin epäterveellisenä, ja rouva de Rambouillet oli virkkanut, että se huone, jossa Puylaurens, marski Ornano ja Vendômen suurpriori olivat kuolleet, vastasi täydellisesti arseniikkiannosta; se sukkeluus oli levinnyt laajalti. Mazarin kielsi nyt antamasta vangin nauttia mitään ennen kuin oli maistettu hänen viiniänsä ja ruokaansa. Ja silloin toimitettiin hänelle päällysmies La Ramée koemaistelijaksi.

Herra de Chavigny ei sillävälin ollut antanut herttualle anteeksi niitä hävyttömyyksiä, jotka viaton Pistache oli jo saanut maksaa. Herra de Chavigny oli kardinaali-vainajan kätyri, sanottiinpa häntä Richelieun pojaksikin; hänen piti siis jossakin määrin kyetä hirmuhallintaan. Hän antoi nyt herra de Beaufortin korvata suunpieksämisensä. Hän otatti tältä pois ne teräsveitset ja hopeahaarukat, joita hänen oli tähän asti sallittu käyttää, ja toimitti tilalle hopeaveitset ja puuhaarukat. Herra de Beaufort valitti siitä, mutta herra de Chavigny vastasi hänelle saaneensa tietää kardinaalin virkkaneen leskiherttuattarelle, että hänen poikansa oli elinkautinen vanki, joten hän pelkäsi, että vanki tämän murheellisen tiedon kuullessaan voisi yrittää itsemurhaa. Kaksi viikkoa jälkeenpäin huomasi herra de Beaufort kaksi riviä pikkusormen vahvuisia puuntaimia istutetuksi tien varrelle, joka johti pallopaikalle; hän kysyi, mitä se merkitsi, ja sai vastaukseksi, että siten tahdottiin varata hänelle siimestä vastedes. Eräänä aamuna tuli puutarhuri hänen luokseen ilmoittamaan, ollen yrittävinään tuottaa vangille mielihyvää, että häntä varten aiottiin muokata parsalavoja. Kuten jokainen tietää, tarvitsee parsa nykyään neljän vuoden kasvuajan, mutta siihen aikaan oli puutarhanhoito paljon vähemmin kehittynyt, joten siihen meni vähintään viisi vuotta. Tämä kohteliaisuus sai herra de Beaufortin raivoihinsa.

Silloin katsoi herra de Beaufort hetken tulleen turvautuakseen johonkuhun neljästäkymmenestä pakokeinostaan. Hän yritti yksinkertaisinta, nimittäin La Raméen lahjomista; mutta tämä oli ostanut toimensa viidellätoistasadalla écu'lla ja piti sitä siis hyvin suuressa arvossa. Sen sijaan että olisi edistänyt vankinsa aikeita lähtikin hän viipymättä ilmoittamaan herra de Chavignylle, ja tämä sijoitti heti kahdeksan miestä prinssin huoneeseen, koroitti vahtisotamiesten lukumäärää kaksinkertaiseksi ja vartioiden kolminkertaiseksi. Siitä saakka kulki prinssi ainoastaan kuten teatterikuninkailla on tapana: neljä miestä edellään ja neljä kintereillään, jälkijoukosta puhumattakaan.

Alussa nauroi herra de Beaufort paljon tälle ankaruudelle, joka kävi hänelle huvikkeeksi. Hän hoki niin usein kuin saattoi: "Tämä huvittaa minua, tämä on hauskaannusta" – tahtoen sanoa hauskutusta, mutta kuten tiedetään ei hän aina saanut sanoiksi, mitä aikoi. Sitten lisäsi hän: "Kun muuten haluan luopua minulle suodusta kunnianosoituksesta, on minulla vielä kolmekymmentäyhdeksän keinoa siihen."

Mutta tämä hauskutus kävi lopulta hyvinkin tukalaksi. Uhallakin pysyi herra de Beaufort lujana vielä kuusi kuukautta, mutta kun hän sen ajan kuluttua yhäti näki kahdeksan miehen istuutuvan hänen istuutuessaan, nousevan hänen noustessaan, pysähtyvän hänen pysähtyessään, alkoi hän kuroa kulmiansa ja laskea päiviä.

Tämä uusi vaino yllytti hänen vihansa Mazarinia kohtaan yhä katkerammaksi. Prinssi kiroili aamusta iltaan ja puhui ainoastaan Mazarinin korvien hakkeluksesta. Ihan se värisytti. Kardinaali, joka tiesi kaikki, mitä Vincennesissä tapahtui, painoi väkisinkin hatun yhä syvemmälle päähänsä.

Eräänä päivänä kokosi herra de Beaufort ympärilleen vartiosoturinsa, ja sananlaskuksi tulleesta haastelunsa vaivaloisuudesta huolimatta piti hän heille seuraavan puheen, jota hän kuitenkin totta puhuen oli ennakolta valmistellut.

"Hyvät herrat", hän sanoi, "voitteko sietää, että hyvän kuninkaamme Henrik neljännen pojanpoikaa sorretaan häpeään ja solvaamaan (solvaukseen, tahtoi hän kai sanoa)? Ventre-saint-gris, kuten isoisäni sanoi, tietäkääs, että minä olen melkein hallinnut Pariisissa! Minulla on ollut kokonaisen päivän vartioitavana kuningas ja Monsieur. Silloin mielisteli kuningatar minua ja sanoi minua valtakunnan rehellisimmäksi mieheksi. Päästäkää minut ulos, hyvät herrat, niin lähden suoraa päätä Louvreen ja kierrän Mazarinilta niskat nurin; teistä tulee henkivartioitani, minä korotan teidät kaikki upseereiksi ja annan teille hyviä palkkoja. Ventre-saint-gris! Eteenpäin mars!"

Mutta niin juhlallista kuin Henrik IV: n pojanpojan kaunopuheisuus olikin, ei se kyennyt liikuttamaan näitä kivisydämiä; yksikään ei hievahtanut paikaltaan. Tämän havaitessaan julisti herra de Beaufort heidät kurjiksi raukoiksi ja teki heistä siten kiukkuisia vihollisiaan.

Toisinaan, kun herra de Chavigny pistäysi hänen luokseen, kuten hänen tapanaan oli pari kolme kertaa viikossa, käytti herttua tätä hetkeä uhkailuun.

"Mitä tekisitte, monsieur", saattoi hän sanoa, "jos jonakuna päivänä näkisitte armeijan pariisilaisia teräsvaruksissa ja musketeissa aseistautuneina tulevan tänne vapauttamaan minua?"

"Monseigneur"; vastasi herra de Chavigny syvään kumartaen prinssille, "minulla on valleilla kaksikymmentä kanuunaa ja vallimajoissa kolmekymmentätuhatta panosta; pommittelisin niitä parhaani mukaan."

"Niin, mutta teidän haaskattuanne nuo kolmekymmentätuhatta panosta, valloittaisivat he tornin, ja silloin olisi minun pakko antaa heidän hirttää teidät, mikä suuresti surettaisi minua."

Prinssi kumarsi nyt vuorostaan herra de Chavignylle.

"Ja minä, monseigneur", kertoi herra de Chavigny, "näkisin heti ensimmäisen rääsyläisen astuessa jonkun hyökkäysporttini kynnyksen yli tai laskiessa jalkansa vallille olevani suureksi mielipahakseni velvollinen surmaamaan teidät omin käsin, koska teidät on uskottu minun erityiseen hoitooni ja minun täytyy luovuttaa teidät takaisin kuolleena tai elävänä."

Hän kumarsi taas hänen ylhäisyydelleen.

"Niin", jatkoi herttua puolestaan, "mutta kun ne kelpo ihmiset eivät suinkaan lähtisi tänne ennen kuin ovat hirttäneet herra Giulio Mazarinin, varoisitte te kyllä kajoomasta minuun, vaan antaisitte mieluummin minunkin jäädä henkiin, ajatellessanne pariisilaisten muutoin revityttävän teidät kappaleiksi neljän hevosen välissä, mikä on vielä epämieluisampaa kuin joutua killumaan, vai mitä?"

Tätä imelän kirpeää naljailua jatkui kymmenen minuuttia, neljännestunnin, korkeintaan kaksikymmentä minuuttia, mutta se päättyi aina seuraavasti:

Herra de Chavigny huusi ovelle kääntyen:

"La Ramée, hoi!"

La Ramée astui sisälle.

"La Ramée", pitkitti herra de Chavigny, "minä suositan herra de Beaufortia sinun erityiseen hoivaasi; kohtele häntä kaikella nimensä ja arvonsa mukaisella kunnioituksella äläkä siis jätä häntä hetkeksikään näkyvistäsi."

Sitten hän poistui kumartaen herra de Beaufortille niin ivallisen kohteliaasti, että tämä vimmastui silmittömästi.

La Raméesta tuli siis prinssin kutsumaton pöytäkumppani, hänen ainainen vartijansa, varjonsa. Mutta tunnustettava on, että La Raméen seura kävi prinssille pikemmin mieluisaksi ajankuluksi kuin taakaksi, olletikin kun tämä mies oli hilpeä toveri, herkuttelija, urhea ryyppääjä, taitava pallonpelaaja, sielultaan ja sydämeltään hyvä ihminen ja herra de Beaufortin kannalta katsoen ilman muuta vikaa kuin että hän oli lahjomaton.

Valitettavasti ei asianlaita ollut sama La Raméelle, ja vaikka hän piti jossakin määrin arvossa sitä kunniaa, että sai olla teljettynä noin tärkeän vangin luo, ei tuttavallinen eleskely Henrik IV: n pojanpojan kanssa kuitenkaan voinut korvata sitä tyydytystä, jota hän olisi tuntenut saadessaan toisinaan käydä perheensä luona.

Ihminen saattaa olla oivallinen vanginvartija sekä silti hyvä isä ja hyvä puoliso. La Ramée palvoi vaimoansa ja lapsiaan, joita hän nyttemmin näki ainoastaan muurin harjalta, kun he suodakseen hänelle tämän isällisen ja aviollisen lohdun tulivat kävelylle vallihaudan toiselle puolelle. Tämä oli hänelle kuitenkin liian vähän, ja La Ramée tunsi tällaisen elämänjärjestyksen pääsevän piankin tärvelemään iloista luonnettaan, jota hän piti hyvän terveytensä aiheena, sillä hän ei oivaltanut, että edellinen päin vastoin luultavasti vain oli tuloksena jälkimmäisestä. Hänen vakaumuksensa lujittui, kun herra de Beaufortin ja herra de Chavignyn välit vähitellen yhäti huononivat; viimein he kokonaan herkesivät tapaamasta toisiaan. La Ramée tunsi vastuunsa silloin yhä painostavammaksi, ja koska hän juuri mainitsemistamme syistä etsi siihen lievennystä, vastaanotti hän innokkaasti ystävänsä, marski de Grammontin intendentin ehdotuksen, kun tämä tarjosi hänelle luotettavaa apulaista. Hän puhui senvuoksi asiasta heti herra de Chavignylle, ja tämä vastasi, ettei hän suinkaan tahtonut sitä vastustaa, asettaen kuitenkin ehdoksi, että ajateltu henkilö herättäisi hänen tyytyväisyyttään.

Pidämme aivan tarpeettomana laatia lukijoillemme ruumiillista tai henkistä muotokuvaa Grimaudista. Jos he, kuten toivomme, eivät ole kokonaan unohtaneet näiden kuvaustemme ensimmäistä osaa, niin on heidän muistissaan myöskin säilynyt tämä arvoisa henkilö, jonka suhteen ei ole tapahtunut mitään muuta muutosta kuin että hän on tullut kahtakymmentä vuotta vanhemmaksi; tämä seikka on tehnyt hänet vain vielä pidättelevämmäksi ja vaiteliaammaksi, vaikkakin Atos oman muuttumisensa jälkeen oli hänelle antanut rajoittamattoman puhevallan.

Mutta siihen aikaan oli Grimaud ollut vaiti jo kaksi- tai viisitoista vuotta, ja se pitkällinen tottumus oli nyt käynyt hänen toiseksi luonnokseen.