Читать книгу Myladyn poika - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 9

Kuinka erilainen teho puolella pistolilla voi olla pedelliin ja kuoripoikaan

D'Artagnan asteli Pont-Neufille, onnitellen itseään siitä, että oli jälleen tavannut Planchetin, – sillä vaikka hän oli tekevinään siivolle miehelle palveluksen, oli oikeastaan Planchet ilmestynyt d'Artagnanin avustajaksi. Eikä tänä hetkenä mikään voinutkaan sattua hänelle paremmin kuin luotettavan ja ymmärtäväisen palvelijan saaminen. Tosin ei Planchet kaiketikaan viipyisi kauan hänen palkoissaan, mutta palatessaan entiseen yhteiskunnalliseen asemaansa Rue des Lombardsille jäisi hän kuitenkin kiitollisuudenvelkaan d'Artagnanille, joka piiloittamalla hänet luokseen oli kenties pelastanut hänen henkensä, ja d'Artagnanilla ei ollut mitään sitä vastaan, että sai ystäviä porvariluokasta, eritoten nyt, kun tämä valmistausi sotaan hovia vastaan. Se oli samaa kuin olla salaisessa ymmärryksessä vihollisleirin kanssa, ja niin ovela mies kuin d'Artagnan saattoi johtaa vähäisimmästäkin seikasta tärkeitä seurauksia.

Tällaisessa mielialassa siis d'Artagnan varsin tyytyväisenä sattumaan ja itseensä saapui Notre-Dameen. Hän astui ylös portaita kirkkoon, kääntyi puhuttelemaan suntiota, joka lakaisi sivukappelia, ja kysyi tältä, tunsiko hän herra Bazinia.

"Pedelli Baziniako?" sanoi suntio.

"Häntä juuri."

"Hän palvelee tuolla messussa, Pyhän Neitsyen kappelissa."

D'Artagnan hätkähti ilosta; Planchetin ilmoituksesta huolimatta oli hän tuskin rohjennut toivoa saavansa selkoa Bazinista, mutta nyt päästyänsä käsiksi langan toiseen päähän uskoi hän varmasti tavoittavansa toisenkin.

Hän astui esiin ja polvistui ihan kappelin edustalle, jottei menettäisi miestänsä näkyvistään. Onneksi toimitettiin nyt pienempi messu, joka päättyi pian. D'Artagnan, joka oli unohtanut rukouksensa eikä ollut huomannut ottaa kirjaa mukaansa, käytti tätä lomahetkeä Bazinin tarkasteluun.

Bazin kantoi pukuansa yhtä arvokkaasti kuin onnekkaan itsetyytyväisestikin, se on tunnustettava. Näki heti, että hän oli ainakin likipitäin saavuttanut kunnianhimonsa korkeimman päämäärän ja että hänen pitelemänsä hopeahelainen valaanluu tuntui hänestä yhtä kunniakkaalta kuin se komentosauva, jonka Condé Freiburgin taistelussa viskasi tai jätti viskaamatta vihollisen riveihin. Hänen rakenteensa oli, jos niin sopii sanoa, täydellisesti sopeutunut hänen asuunsa. Koko hänen ruumiinsa oli pyöristynyt, joten hän näytti kunnianarvoisalta rovastilta. Kasvojen ulkonevat piirteet näyttivät kadonneen. Tosin oli hänellä vielä nenä jäljellä; mutta posket olivat käyneet niin pulleiksi, että ne olivat kumpikin anastaneet siitä osan; leuka oli painunut kaulaan; silmien ympärille oli noussut jotakin, mikä ei ollut ihraa, vaan pikemmin paisumaa; otsaa peitti suora, papilliseen kuosiin alaskammattu tukka, joka ulottui melkein kulmakarvojen rajaan. Meidän ei sovi kuitenkaan jättää huomauttamatta, että Bazinin otsa ei siihenkään aikaan, jolloin hän harjasi tukkansa ylös, ollut puoltatoista tuumaa korkeampi.

Virkaatoimittava pappi lopetti messun samassa kun d'Artagnan tarkastuksensa; hän lausui päättäjäissanat ja astui pois, d'Artagnanin suureksi kummastukseksi antaen kuulijoille siunauksensa, jonka kaikki vastaanottivat polvillaan. Mutta d'Artagnanin ihmetys hälveni, kun hän tunsi messuajan itse koadjutoriksi, kuuluisaksi Jean-Frarcis de Gondyksi, joka tähän aikaan aavisteli, mitä osaa hän joutuisi esittämään, ja alkoi tehdä itseänsä kansanomaiseksi almujen jakelulla. Tämän suosionsa lisäämiseksi hän tuolloin tällöin luki näitä aamumessujakin, joita ainoastaan rahvaalla on tapana kuunnella.

D'Artagnan polvistui kuten muutkin, sai osuutensa siunauksesta ja teki ristinmerkin, mutta samassa kun Bazin vuorostaan lähestyi, silmät suunnattuina korkeutta kohti ja nöyrästi astellen esimiehensä takana, nykäisi d'Artagnan häntä kaavun liepeestä.

Bazin loi katseensa alas ja hypähti taaksepäin kuin käärmeen nähneenä.

"Herra d'Artagnan!" hän huudahti; "vade retro, Satanas!"

"Mitä ihmettä, hyvä Bazin!" virkkoi upseeri hymyillen; "sillä tavoinko otat vastaan vanhan ystävän?"

"Monsieur", vastasi Bazin, "kristityn totisia ystäviä ovat ne, jotka auttavat häntä hänen kuolemattoman sielunsa pelastusta koskevissa asioissa, vaan eivät ne, jotka johdattavat hänet harhateille."

"En ymmärrä sinua, Bazin", pahoitteli d'Artagnan, "enkä käsitä, miten minä voisin olla esteenä kuolemattoman sielusi pelastukselle."

"Te unohdatte, monsieur", selitti Bazin, "että te vastustelitte herraparkani ikuista onnea ja että teidän vikanne ei ollut, jos hän ei muskettisoturiksi jäämällä tuottanut itselleen iankaikkista tuomiota, kun hän kuitenkin tunsi niin voimakasta kutsumusta kirkon palvelijaksi."

"Hyvä Bazin", haastoi d'Artagnan, "paikasta, missä minut nyt kohtaat, pitää sinun havaita, että minä olen kaikin puolin suuresti muuttunut. Vuodet tuovat ymmärrystä, ja kun pidän varmana, että herrasi on hyvällä tiellä sielunsa autuuden valmistelussa, tulin minä nyt tiedustelemaan, missä hän on, jotta hän neuvoillaan voisi auttaa minuakin saman harrastuksen saavuttamiseen."

"Sanokaa pikemmin houkutellaksenne hänet ulos maailmaan. Onneksi", lisäsi Bazin, "olen tietämätön hänen olinpaikastaan, sillä kun nyt olemme pyhässä paikassa, en uskaltaisi valhettakaan puhua."

"Mitä!" huudahti d'Artagnan pettyneenä; "etkö tiedä, missä Aramis on?"

"Ensiksikin", virkkoi Bazin, "oli Aramis kadotuksen sana: Aramiista muodostuu Simara, joka on erään pahan hengen nimi; omaksi onnekseen on hän ainiaaksi luopunut siitä nimestä."

"En minä Aramista etsikään, vaan abbé d'Herblayta", oikaisi d'Artagnan, joka oli päättänyt olla kärsivällinen loppuun asti. "Ja sanohan minulla nyt, hyvä Bazin, missä hän on."

"Ettekö kuullut, herra d'Artagnan, kun vastasin teille, että minä en sitä tiedä?"

"Kyllähän, mutta siihen vastaan minä, että se on mahdotonta."

"Totta se kuitenkin on, monsieur, silkkaa totta, totta kuin Jumalan pyhä sana."

D'Artagnan oivalsi, että hän ei saisi tietää mitään Bazinilta; oli ilmeistä, että tämä puhui vastoin totuutta, mutta hän teki sen niin innokkaasti ja vakaasti, että saattoi helposti havaita hänen säilyttävän salaisuutensa.

"No niin, hyvä Bazin!" virkkoi d'Artagnan; "kosket tiedä, missä herrasi on, niin älkäämme siitä sen enempää puhuko; erotkaamme hyvinä ystävinä, ja otat tästä puoli pistolia, juodaksesi maljani."

"Minä en juo, monsieur", epäsi Bazin, arvokkaasti työntäen takaisin upseerin käden; "sellainen saattaa sopia suruttomille."

– Lahjomaton! – mutisi d'Artagnan. – Minulla on tosiaan huono onni!

Kun d'Artagnan hajamielisenä hellitti Bazinin kaavusta, käytti tämä vapauttaan, peräytyäkseen nopeasti sakaristoon, missä hän ei luullut olevansa turvallinen ennen kuin oli lukinnut oven perässään.

D'Artagnan seisoi liikkumattomana, mietteissään ja silmät tähdättyinä oveen, joka oli hänen ja Bazinin väliseinänä, kun hän tunsi jonkun keveästi koskettavan olkaansa sormenpäällä.

Hän käännähti katsomaan ja oli huudahtamaisillaan kummastuksesta, mutta vaitiolon merkiksi laski nyt henkilö, jonka sormi oli häneen kajonnut, tämän sormen huulilleen.

"Te täällä, hyvä Rochefort!" virkkoi hän puolikovaa.

"Hiljaa!" vastasi Rochefort. "Tiesittekö, että olin vapaalla jalalla?"

"Sain sen kuulla alkuperäisestä lähteestä."

"Keltä sitten?"

"Planchetilta."

"Kuinka? Planchetilta!"

"Niin juuri, hänhän teidät vapautti."

"Planchet!.. Niin, olinpa tosiaan tuntevinanikin hänet, ja tapaus osoittaa, ystäväni, että hyvä työ ei mene koskaan hukkaan."

"Mitä aiotte tehdä täällä?"

"Tulen kiittämään Jumalaa onnellisesta vapautumisestani", vastasi

Rochefort.

"Entä edelleen? Sillä arvattavasti ei tämä ole varsinaisena aiheena."

"Edelleen kuulustamaan ohjeita koadjutorilta ja katsomaan, emmekö voisi tehdä Mazarinille mitään kiusallista kujetta."

"Siinäpä on rauhaton pää! Toimitatte itsenne kai piammiten jälleen

Bastiljiin."

"Oh, sitä minä kyllä varon, uskokaa minua! Kovin ihanaa on saada hengittää vapaata ilmaa. Ja minä", jatkoi Rochefort syvään hengähtäen, "aionkin käväistä maalla, tehdä pikku matkan maaseudulle."

"Vai niin?" sanoi d'Artagnan; "sellainen aikomus minullakin on."

"Voinko kysyä, olematta epäkohtelias, minne te lähdette?"

"Lähden etsimään ystäviäni."

"Mitä ystäviä?"

"Niitä, joita minulta eilen tiedustelitte."

"Atosta, Portosta ja Aramista? Heitä siis haette?"

"Niin."

"Kunniasanallanne?"

"Onko se siis niin kummeksittavaa?"

"Eipä suinkaan, mutta hiukan merkillistä sentään. Kenen puolesta tavoitatte heitä?"

"Ettekö aavista?"

"Kyllä."

"Valitettavasti en tiedä, missä he ovat."

"Ja teillä ei ole mitään keinoa hankkiaksenne selvitystä siitä?

Odottakaa vain viikko, niin minä otan siitä teille selon."

"Viikko on liian paljon; kolmessa päivässä on minun saatava heistä tieto."

"Kolme päivää on lyhyt aika", sanoi Rochefort, "Ranska on laaja."

"Ei auta, te tunnette sanan täytyy; sillä sanalla voidaan suorittaa paljon."

"Milloin aloitatte etsinnän?"

"Olen jo aloittanut."

"Onnea vain yrityksellenne!"

"Ja minä toivotan teille onnellista matkaa."

"Kenties tapaamme taipaleella."

"Ei ole luultavaa."

"Eipä voi sanoa. Sattuma on niin oikullinen."

"Hyvästi!"

"Näkemiin! Jos muuten Mazarin puhuu minusta, niin sanokaa hänelle minun pyytäneen teitä ilmoittamaan, että hän tulee ennen pitkää huomaamaan, olenko minä liian vanha toimimaan, kuten hän väitti."

Rochefort poistui, huulillaan tuollainen pirullinen hymy, joka oli entiseen aikaan usein värisyttänyt d'Artagnania. Mutta tällä kertaa luutnantti katseli häntä ilman levottomuutta ja myhäilikin vuorostaan, kasvoillaan kaihomielinen ilme, jonka kenties ainoastaan tämä muisto kykeni niille antamaan.

"Mene, hornanhenki", jupisi hän, "ja tee mitä tahdot; vähänpä siitä välitän, sillä koko maailmassa ei ole toista Constancea."

Kääntyessään toisaanne näki d'Artagnan Bazinin, joka oli riisunut kirkollisen asunsa ja nyt seisoi pakisten suntion kanssa, saman, jota d'Artagnan oli kirkkoon tullessaan puhutellut. Bazin näytti hyvin innokkaalta ja viuhtoi lyhyillä ja paksuilla käsivarsillaan. D'Artagnan arvasi hänen nähtävästi kehoittelevan suntiota olemaan peräti vaitelias häntä kohtaan.

Noiden kahden kirkonpalvelijan keskustellessa käytti hän tilaisuutta, hiipiäkseen ulos kirkosta ja asettuakseen väijyksiin Rue des Canettesin kulmaan. Bazin ei voinut lähteä ulos d'Artagnanin havaitsematta häntä piilopaikastaan.

Viiden minuutin kuluttua, jollaikaa d'Artagnan seisoi vartiopaikallaan, näyttäysi Bazin kirkon edustalla. Hän vilkui joka taholle, varmistuakseen siitä, että häntä ei vakoiltu; mutta hän ei voinut huomata upseeriamme, jonka pää vain pistäysi esiin viidenkymmenen askeleen päässä sijaitsevan rakennuksen nurkkauksesta. Tyyntyneenä, kun ei nähnyt ketään, uskaltausi Bazin Notre-Dame-kadulle. D'Artagnan kiirehti esiin kätköstään ja ehti parahiksi näkemään hänen kääntyvän Rue de la Juiverielle ja sitten Rue de la Calandrella astuvan erääseen siistinnäköiseen taloon. Upseerimme piti selvänä, että arvoisa pedelli asui siinä.

D'Artagnan varoi menemästä tiedustelemaan; portinvartija, jos sellaista olikaan, oli luultavasti jo saanut varoituksen, ja kenen puoleen saattoi hän kääntyä, jollei talossa ollut portinvartijaa?

Hän pistäysi pieneen olutkellariin, joka sijaitsi Saint-Êloikadun ja Rue de la Calandren kulmassa, ja tilasi hypocras-kippossn.10 Tämän juoman valmistaminen vaati runsaasti puoli tuntia; d'Artagnanilla oli siten hyvää aikaa Bazinin väijymiseen epäluuloja herättämättä.

Hän huomasi krouvissa kahdestatoista viiteentoista vanhan, nokkelan näköisen pojan, jonka luuli kaksikymmentä minuuttia sitten nähneensä kuoripojan puvussa. Hän kysyi tätä, ja kun nuorella kirkonpalvelijalla ei ollut mitään aihetta teeskentelyyn, kuuli d'Artagnan häneltä, että hän kello kuudesta yhdeksään aamuisin toimi kuoripoikana ja kello yhdeksästä puoliyöhön työskenteli tarjoilijana kapakassa.

Hänen jutellessaan pojan kanssa tuotiin hevonen sen talon portille, johon Bazin oli mennyt. Hevonen oli satuloitu ja suitsitettu. Tovin kuluttua tuli Bazin ulos.

"Kas", virkkoi poika, "tuolla on meidän pedellimme, joka aikoo ratsastaa pois."

"Minne hän ratsastaa?" kysyi d'Artagnan.

"Sitä en tiedä."

"Puoli pistolia", tarjosi d'Artagnan, "jos otat siitä selon."

"Minulle", huudahti poika säihkyvin silmin, "jos otan selville, minne herra Bazin ratsastaa? Se ei ole vaikeata. Ettehän vain tee pilaa minusta?"

"En, kautta upseerikunniani; tässä näet kolikon."

Ja hän näytti pojalle houkuttelevaa rahaa, mutta antamatta sitä hänelle.

"Minä kysyn häneltä."

"Ei, sillä tavoin et saisi mitään tietää", neuvoi d'Artagnan; "odota kunnes hän on lähtenyt, ja sitten voit kysellä ja urkkia, miten vain haluat. Se jää sinun asiaksesi. Se puoli pistolia on varallasi." Ja hän pisti rahan takaisin taskuunsa.

"Kyllä ymmärrän", virkkoi poika, huulillaan se viekas hymy, joka on pariisilaispojalle niin ominainen; "no, pitänee varrota."

Ei tarvinnut odottaa pitkääkään aikaa. Viittä minuuttia myöhemmin lähti Bazin ratsastamaan hiljaista ravia, hoputellen hevostaan sateenvarjonsa iskuilla.

Bazin oli aina tottunut käyttämään sateenvarjoa ratsuraipan asemesta.

Tuskin oli hän kääntynyt kulmasta Rue de la Juiverielle, kun poika vainukoiran tavoin ryntäsi hänen jäljilleen.

D'Artagnan asettui jälleen pöydän ääreen, samalle paikalle kuin tullessaankin, täydellisesti vakuutettuna siitä, että hän saisi kymmenen minuutin kuluessa tietää, mitä halusi.

Siinä ajassa kerkisikin poika takaisin.

"No?" kysyi d'Artagnan.

"Niin", vastasi poika, "nyt sen tiedän."

"Minne hän siis ratsasti?"

"Saanko sen puoli pistolia?"

"Tietysti. Sano pois."

"Antakaa minun ensin katsella sitä! Lainatkaa se minulle nähdäkseni, että se ei ole väärä."

"Tuossa on."

"Kuulkaas, isäntä", virkkoi poika, "herra tahtoo vaihtaa."

Isäntä seisoi tiskinsä takana; hän ojensi esiin pikkurahoja ja otti vastaan kolikon.

Poika sujautti rahat taskuunsa.

"Sanopas nyt, minne hän meni", pyysi d'Artagnan, joka oli hymyillen tarkannut hänen pikku temppujaan.

"Hänen määränään oli Noisy."

"Mistä sen tiedät?"

"Voi, hyväinen aika, sen tietämiseen ei tarvinnut olla kovinkaan nokkela! Tunsin hevosen; sen omistaa teurastaja, joka toisinaan vuokraa sen Bazinille. Ajattelinpa, että teurastaja ei anna käytettäväksi hevostaan tahtomatta tietää, mikä on matkan määränä, vaikka hän ei voikaan pelätä herra Bazinin pystyvän ratsastamaan hevosta menehdyksiin."

"Ja hän vastasi sinulle, että määräpaikkana oli…"

"Noisy, niin. Se muuten näyttääkin olevan hänen tapanaan; hän ratsastaa sinne pari kolme kertaa viikossa."

"Tunnetko Noisyn?"

"Kyllä vainkin; siellä asuu imettäjäni."

"Onko Noisyssa mitään luostaria?"

"On, ja komea, – jesuiittaluostari."

"Hyvä", virkahti d'Artagnan; "ei epäilystäkään enää!"

"Olette siis tyytyväinen?"

"Peräti. Mikä on nimesi?"

"Friquet."

D'Artagnan otti muistikirjansa ja merkitsi siihen pojan nimen ja viinituvan osoitteen.

"Sanokaa minulle, herra upseeri", jatkoi poika, "onko ansaittavissa vielä lisää puolia pistoleja?"

"Ehkä", vastasi d'Artagnan.

Saatuaan nyt tarvitsemansa tiedon maksoi hän viinin, jota ei ollut juonut, ja lähti kiireesti takaisin Tiquetonne-kadulle.