Читать книгу Myladyn poika - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 6

Gascognelainen ja italialainen

Sillävälin oli kardinaali palannut työhuoneeseensa, jonka ovella Bernouin valvoi; hän kysyi tältä, oliko mitään uutta tapahtunut, mitään tietoja tullut ulkoapäin. Vastattuaan kieltävästi sai palvelija viittauksen poistua.

Jäätyään yksikseen avasi kardinaali käytävän oven ja siirtyi sitten eteishuoneeseen. D'Artagnan nukkui väsyneenä lavitsalla.

"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän hiljaa.

D'Artagnan ei hievahtanut.

"Herra d'Artagnan!" virkkoi hän kovemmin.

D'Artagnan nukkui yhä.

Kardinaali astui hänen luokseen ja kosketti hänen olkapäätänsä sormenpäällä.

Tällä kertaa hätkähti d'Artagnan, havahtui ja kavahti heti jaloilleen kuin aseissa oleva soturi.

"Tässä olen", hän sanoi, "kuka kutsuu minua?"

"Minä", vastasi Mazarin mitä leppeimmin hymyillen.

"Pyydän anteeksi teidän ylhäisyydeltänne", puolustausi d'Artagnan, "mutta minä olin niin väsyksissä…"

"Älkää pyytäkö anteeksi, monsieur", keskeytti Mazarin, "sillä te olette uuvuttanut itsenne minun palveluksessani."

D'Artagnan ihmetteli ministerin armollista sävyä.

– Kas, kas! – tuumi hän; – pitääkö siis paikkansa se sananlasku, että onni tulee nukkuessa?

"Seuratkaa minua, monsieur!" käski Mazarin.

– Vai niin, – päätteli d'Artagnan, – Rochefort on siis pitänyt sanansa; mutta mihin hornaan hän on kadonnut?

Ja hän tirkisteli työhuoneen syrjäisimpiinkin soppiin, mutta

Rochefortia ei näkynyt.

"Herra d'Artagnan", aloitti Mazarin istuutuen mukavaan asentoon lepotuolissa, "te olette minusta aina näyttänyt urhealta ja ritarilliselta mieheltä."

– Paljon mahdollista, – ajatteli d'Artagnan, – mutta kylläpä hän on viivytellyt sanomasta sitä minulle.

Se ei kuitenkaan estänyt häntä kumartamasta lattiaan asti vastaukseksi

Mazarinin kohteliaisuuteen.

"No niin", jatkoi Mazarin, "hetki on nyt tullut lahjojenne ja miehuutenne käyttämiseen."

Upseerin silmissä leimahti ilon välähdys, joka kuitenkin heti sammui, sillä hän ei tiennyt, mihin Mazarin tähtäsi.

"Käskekää, monseigneur!" sanoi hän, "olen valmis tottelemaan teidän ylhäisyyttänne."

"Herra d'Artagnan", pitkitti Mazarin, "te olette edellisen hallituksen aikana suorittanut erityisiä urotöitä…"

"Teidän ylhäisyytenne on liian armollinen muistaessanne… On totta, totta, että minulla oli paljon menestystä sodassa."

"En puhu sotaisesta kunnostautumisestanne", huomautti Mazarin, "sillä vaikka se herätti melkoista huomiota, voittivat sen muut saavutuksenne."

D'Artagnan tekeytyi kummastuneeksi.

"No", virkkoi Mazarin, "te ette vastaa?"

"Minä odotan", sanoi d'Artagnan, "että monseigneur selittää, mitä saavutuksia tarkoitatte."

"Puhun tuosta seikkailusta … oh, te kyllä tiedätte, mihin viittaan."

"Valitettavasti en, monseigneur", vastasi d'Artagnan ihmeissään.

"Te olette vaitelias; sen parempi! Tarkoitan kuningattaren timanttiselkkausta, matkaa, jonka teitte kolmen ystävänne kanssa."

– Kas, kas! – ajatteli gascognelainen, – onkohan siinä ansa? Täytyy olla varuillaan.

Ja hän antoi kasvoilleen niin vilpitöntä hämmästystä kuvastavan ilmeen, että sitä olisivat kadehtineet Mondori ja Bellerose, sen ajan etevimmät näyttelijät.

"Mainiota!" kehui Mazarin nauraen; "erinomaista! Minulle on syystä suositeltu teitä miehenä, jota kaipasin. No, sanokaahan, mitä tekisitte hyväkseni?"

"Kaikkea, mitä teidän ylhäisyytenne käskee", vastasi d'Artagnan.

"Tekisittekö minun puolestani, mitä entiseen aikaan teitte kuningattaren tähden?"

– Varmastikin, – virkkoi d'Artagnan itsekseen, – tahtoo hän urkkia minulta jotakin; yrittäköönhän. Eihän tämä toki ole Richelieuta ovelampi, hiisi vieköön!.. "Kuningattaren tähden, monseigneur? En ymmärrä."

"Te ette ymmärrä, että minä tarvitsen teitä ja kolmea ystäväänne?"

"Mitä ystäviäni, monseigneur?"

"Kolmea entistä ystäväänne."

"Entiseen aikaan, monseigneur", vastasi d'Artagnan, "ei minulla ollut ainoastaan kolmea ystävää, vaan viisikymmentä. Kaksikymmenvuotias sanoo koko ihmiskuntaa ystäväkseen."

"Hyvä, hyvä, herra luutnantti!" tuumi Mazarin; "vaiteliaisuus on kaunis ominaisuus, mutta tänään voisitte kenties joutua katumaan liiallista varovaisuutta."

"Monseigneur, Pythagoras velvoitti oppilaansa viiden vuoden puhumattomuuteen, jotta he osaisivat vaieta."

"Mutta te olette ollut kaksikymmentä vuotta puhumattomana, monsieur, siis viittätoista vuotta pitempään kuin pythagoralainen viisaustieteilijä, ja se tuntuu minusta jo riittävältä. Puhukaa siis nyt, kun kuningatar itse vapauttaa teidät valastanne."

"Kuningatar!" äännähti d'Artagnan, ja hänen kummastuksensa ei tällä kertaa ollut teeskennelty.

"Niin, kuningatar; ja todistukseksi siitä, että puhun teille hänen nimessään, pyysi hän minua näyttämään teille tätä timanttia, jonka hän väittää teidän tuntevan, ostettuaan sen takaisin herra Desessartsilta."

Mazarin ojensi kätensä upseeria kohti; tämä huokasi tuntiessaan sormuksen, jonka oli Kaupungintalon tanssiaisiltana saanut kuningattarelta.

"Se on totta", myönsi d'Artagnan; "tunnen tuon timantin, joka on ollut kuningattaren oma."

"Näette siis, että minä puhun hänen nimessään. Vastatkaa minulle siis, esittämättä enää huvinäytelmää. Olen jo sanonut ja toistan sen, että asia koskee teidän onneanne."

"Totisesti, monseigneur, kaipaankin jo kipeästi onnea. Teidän ylhäisyytenne on unohtanut minut niin pitkäksi aikaa!"

"Se korvautuu viikossa. Te olette siis käytettävissäni, mutta missä ovat ystävänne?"

"Sitä en tiedä, monseigneur."

"Kuinka, ette tiedä?"

"En; siitä on pitkä aika, kun erosimme, sillä kaikki kolme jättivät sotapalveluksen."

"Mutta mistä löydätte heidät jälleen?"

"Sieltä missä he vain ovat. Olkoon se minun huolenani."

"Hyvä! Ehtonne?"

"Rahaa, monseigneur, niin paljon kuin yrityksiimme tarvitaan. Muistan liiankin hyvin, kuinka usein meillä tuli vastuksia rahapulasta, ja ilman tuota timanttia, joka minun oli pakko myydä, olisimmekin jääneet taipaleelle."

"Hitto! Rahaa, ja paljon!" tuskastui Mazarin; "mitä te latelettekin, herra luutnantti? Ettekö tiedä, että kuninkaan kirstuissa ei ole rahaa?"

"Tehkää siis kuten minä, monseigneur, myykää kruunun jalokivet. Uskokaa minua, älkäämme tinkikö; vähäisillä varoilla onnistuvat kehnosti suuret asiat."

"No niin", taipui Mazarin, "yritämmepä tyydyttää teitä."

– Richelieu, – ajatteli d'Artagnan, – olisi jo antanut minulle viisisataa pistolia käsirahoiksi.

"Lupaatte siis palvella minua?"

"Niin, jos ystäväni tulevat mukaan."

"Mutta jos he kieltäytyvät, niin voinenhan silti luottaa teihin?"

"Yksinäni en ole milloinkaan toimittanut mitään tärkeätä", sanoi d'Artagnan päätänsä pudistaen.

"Lähtekää siis etsimään heitä."

"Mitä esitän heille suostuttaakseni heidät palvelemaan teidän ylhäisyyttänne?"

"Tunnette heidät paremmin kuin minä. Lupailette kunkin luonteen mukaan."

"Mitä saan luvata?"

"Että jos he palvelevat minua niinkuin avustivat kuningatarta osoitan tunnustustani suurenmoisesti."

"Mitä on meidän siis tehtävä?"

"Kaikkea, koska näytte kaikkeen pystyvän."

"Monseigneur, kun ihmisellä on luottamusta toisiin ja hän tahtoo näissä vastavuoroon herättää luottamusta, valaisee hän tarkoitusperiänsä paremmin kuin teidän ylhäisyytenne."

"Olkaa huoletta", vastasi Mazarin, "kun tulee toiminnan hetki, saatte kuulla kaikki ajatukseni."

"Ja siihen asti?"

"Odotatte ja haette esille ystävänne."

"Monseigneur, he kenties eivät ole Pariisissa, niin, se on luultavaakin; minun on silloin matkusteltava. Olen vain ruti köyhä muskettiluutnantti, ja matkat maksavat."

"Ei ole tarkoituksenani", arkaili Mazarin, "että te esiintyisitte kovinkaan komeasti; suunnitelmani vaativat salaperäisyyttä, joka ei salli suurtakaan varustelua."

"Kuitenkaan, monseigneur, en voi matkustaa palkallani, koska se on maksamatta kolmelta kuukaudelta; myöskään en saa kustannetuksi kulujani säästöillä, kun olen kaksikolmatta vuotta palvellessani kerännyt ainoastaan velkoja."

Mazarin seisoi hetkisen mietteissään, niinkuin olisi hänen sielussaan ollut raju taistelu käymässä; sitten astui hän kolmella lukolla lujitetun kaapin luo, otti sieltä pussosen ja virkkoi huoahtaen, pariin kolmeen kertaan punnittuaan sitä kädessään ennen kuin luovutti sen d'Artagnanille:

"Ottakaa siis tämä; siinä on matkarahat."

– Jos ne ovat espanjalaisia dubloneja tai kulta-écuitäkään, – ajatteli d'Artagnan, – niin voimmepa toistekin tehdä kauppoja keskenämme.

Hän kumarsi kardinaalille ja työnsi massin avaraan taskuunsa.

"No niin, asia on siis valmiiksi puhuttu", aloitti kardinaali jälleen, "te lähdette matkoille…"

"Niin, monseigneur."

"Kirjoittakaa minulle joka päivä, saadakseni tietoja neuvottelujen kulusta."

"Sitä en lyö laimin, monseigneur."

"Hyvä on. Minkä nimisiä muuten ovatkaan ystävänne?"

"Minkäkö nimisiä?" kertasi d'Artagnan hieman levottomasti.

"Niin; teidän etsiessänne omasta puolestanne tiedustelen minäkin, ja kenties saan kuulla jotakin."

"Kreivi de la Fère, jolla oli nimityksenään Atos; herra du Vallon, joka oli omaksunut Portoksen nimen, ja ritari d'Herblay, nykyisin abbé d'Herblay, tavallisessa puhuttelussa Aramis."

Kardinaali hymyili.

"Nuoria aatelisjunkkareita", hän sanoi, "jotka olivat salanimillä yhtyneet muskettiväkeen, jotteivät olisi vaarantaneet sukunimiänsä. Pitkät miekat, mutta tyhjät kukkarot; tuttu juttu."

"Jos Jumala sallii, että ne miekat paljastetaan teidän ylhäisyytenne palveluksessa", huomautti d'Artagnan, "rohkenen lausua sen toivomuksen, että monseigneurin kukkaro vuorostaan kevenisi ja heidän täyttyisi, sillä noiden kolmen miehen ja minun avullamme kykenee teidän ylhäisyytenne mullistelemaan koko Ranskan ja vieläpä Euroopan, jos näette hyväksi."

"Nuo gascognelaiset", sanoi Mazarin nauraen, "vastaavat melkein italialaisia kerskunnassa."

"Joka tapauksessa", tokaisi d'Artagnan hymyillen yhtä hilpeästi kuin kardinaalikin, "ovat he pätevämpiä miekkamiehiä."

Ja hän poistui pyydettyään lomaa, joka hänelle heti myönnettiin;

Mazarin itse vahvisti valtuutuksen allekirjoituksellaan.

Tuskin oli hän päässyt ulos, kun lähestyi pihalla palavaa lyhtyä ja vilkaisi kiireisesti massiin.

"Hopea-écuitä!" tuhahti hän halveksivasti; "sen aavistinkin. Voi, Mazarin, Mazarin, sinä et luota minuun! Sen pahempi! Se tuottaa sinulle onnettomuutta!"

Sillävälin kardinaali hykerteli käsiään.

"Sata pistolia", jupisi hän, "sata pistolia! Sadasta pistolista olen saanut haltuuni salaisuuden, josta herra de Richelieu olisi maksanut kaksikymmentätuhatta écu'ta, – puhumattakaan tästä timantista", lisäsi hän luoden helliviä silmäyksiä sormukseen, jonka hän oli pitänyt, luovuttamatta sitä d'Artagnanille, "puhumattakaan tästä timantista, joka on arvoltaan vähintään kymmenen tuhatta livreä."

Ja kardinaali meni makuuhuoneeseensa peräti hyvillä mielin tästä illasta, joka oli hänelle tuottanut niin hauskoja tuloksia. Hän asetti sormuksen lippaaseen, joka sisälsi kaikenlaisia jalokiviä, sillä kardinaali oli viehättynyt sellaisiin koruihin, ja kutsui Bernouinin riisujakseen, sen enempää välittämättä melusta, jota puuskahduksin tunkeusi ikkunain läpi, tai kiväärinlaukauksista, joita vielä kajahteli kaupungilla, vaikka kello jo kävi kahtatoista.

Sillaikaa samosi d'Artagnan Tiquetonne-kadulle, jonka varrella hän asui la Chevrette-hotellissa.

Lienee paikallaan huomauttaa muutamin sanoin, miten d'Artagnan oli tullut valinneeksi tämän asunnon.