Читать книгу Myladyn poika - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 4

Vanhat kiistakumppanukset

D'Artagnan saapui Bastiljiin juuri kun kello löi puoli yhdeksän.

Hän ilmoittausi kuvernöörille, joka kuultuaan hänen olevan ministerin asialla tuli häntä vastaan ulos porrassiltamalle asti.

Bastiljin kuvernöörinä oli siihen aikaan herra du Tremblay; tämän veli oli kuuluisa kapusinimunkki Joseph, tuo Richelieun peloittava suosikki, jota sanottiin "Harmaaksi ylhäisyydeksi."

Silloin kun marski de Bassompierre istui Bastiljissa, minne hän jäi kerrassaan kahdeksitoista vuodeksi, ja kun hänen kumppaninsa haaveksiessaan vapaudesta sanoivat toisilleen "minä pääsen pois silloin, ja minä silloin", huomautteli Bassompierre: "Ja minä, hyvät herrat, saan vapauteni, kun herra du Tremblay joutuu pois täältä." Hän tahtoi sillä sanoa, että du Tremblay ei kardinaalin kuollessa voisi olla menettämättä paikkaansa Bastiljissa ja Bassompierre saamatta jälleen sijaansa hovissa.

Hänen ennustuksensa olikin vähällä käydä toteen, vaikka toisella tavoin kuin Bassompierre oli odottanut, sillä kardinaalin kuoltua jatkuivat asiat vastoin luuloa ennallaan. Herra du Tremblayta ei eroitettu, ja Bassompierre oli jäädä tyrmään edelleenkin.

Herra du Tremblay oli siis vielä Bastiljin kuvernöörinä, kun d'Artagnan ilmestyi sinne panemaan toimeen ministerin määräystä. Kuvernööri otti hänet vastaan erinomaisen kohteliaasti, ja aikoen juuri istuutua pöytään pyysi hän d'Artagnania illastamaan kanssansa..

"Sen tekisin mitä mieluimmin", vastasi d'Artagnan, "mutta ellen erehdy, on kirjeen osoitteessa: hyvin tärkeä".

"Aivan oikein", myönsi herra du Tremblay. "Majuri hoi, toimittakaa alas numero 256."

Bastiljiin tultua lakattiin olemasta ihminen; esiinnyttiin pelkkänä numerona.

D'Artagnania värisytti avainten kalina; hän istuikin yhä satulassa eikä suostunut laskeutumaan ratsailta, vaan tarkasteli rautatelkiä, syviä ikkunoita ja paksuja muureja, joita hän ei ollut koskaan ennen nähnyt muutoin kuin vallikaivantojen toiselta puolen ja jotka parikymmentä vuotta takaperin olivat herättäneet hänessä suurta pelkoa.

Kuului kellon kilahdus.

"Minä jätän teidät", virkkoi hänelle herra du Tremblay; "minua kutsutaan vahvistamaan vangin lähtöpassitus. Näkemiin, herra d'Artagnan!"

"Hiisi minut periköön, jos vastaan toivotukseen!" jupisi d'Artagnan itsekseen, säestäen sadatustaan mitä herttaisimmalla hymyllä; – "minua tympäisee vain viisi minuuttia odoteltuani pihalla. Mieluummin kuolen oljilla, niinkuin luultavasti koituu kohtalokseni, kuin keräisin kymmenentuhannen livren vuosikorot Bastiljin kuvernöörinä."

Hän oli tuskin lopettanut yksinpuhelunsa, kun vanki ilmestyi esiin. Hänet nähdessään teki d'Artagnan kummastuneen liikkeen, jonka hän kuitenkin heti hillitsi. Vanki astui vaunuihin näköjään tuntematta d'Artagnania.

"Hyvät herrat", huomautti d'Artagnan neljälle saattolaiselleen, "minut on velvoitettu visuun valppauteen vangin suhteen, ja kun vaununovissa ei ole lukkoa, asetunkin hänen viereensä. Herra de Lillebonne, olkaa hyvä ja ottakaa hevoseni."

"Kernaasti, herra luutnantti!" vastasi puhuteltu.

D'Artagnan hyppäsi maahan, jätti hevosensa ohjakset muskettisoturille, nousi vaunuihin, istuutui vangin viereen ja käski äänellä, joka ei ilmaissut vähäisintäkään liikutusta:

"Ajakaa ravia Palais-Royaliin."

Vaunut vierivät pois; d'Artagnan käytti hyväkseen porttiholvin pimeyttä ja heittäysi vangin kaulaan.

"Rochefort!" huudahti hän. "Te! Te siinä tosiaankin olette! Minä en erehdy!"

"D'Artagnan!" ihmetteli vuorostaan Rochefort.

"Ystävä-parka!" jatkoi d'Artagnan; "kun en ole nähnyt teitä neljään, viiteen vuoteen, luulin teitä kuolleeksi."

"Minusta tuntuu", virkkoi Rochefort, "että eroitus ei ole suuri kuolleen ja haudatun välillä, ja minä olen jotenkin haudattu."

"Mistä rikoksesta istutte te Bastiljissa?"

"Tahdotteko, että sanon teille toden?"

"Tietysti."

"No niin, se kun on minulle ihan tietymätöntä."

"Te epäilette minua, Rochefort?"

"En, niin totta kuin olen aatelismies! Sillä ihan mahdotonta on, että istun siitä rikoksesta, josta minua syytetään."

"Mistä niin?"

"Yöllisestä katuryöstöstä."

"Katuryöstöstä, Rochefort! Laskettehan vain leikkiä?"

"Kyllä ymmärrän. Se vaatii selitystä, eikö niin?"

"Vaatii tosiaan."

"No niin, tapaus oli tällainen. Olimme eräänä iltana olleet juomingeissa Reinardin luona, Tuileries-palatsissa; mukana oli Harcourtin herttua, Fontrailles, de Rieux ja joitakuita muita. Herttua ehdotti, että lähtisimme tempomaan viittoja ihmisten yltä Pont-Neufille; se huvitushan on, kuten tiedätte, Orleansin herttuan ajanviettona tullut suuresti muotiin."

"Olitteko hupsu, Rochefort! Teidän iällänne?"

"En, vaan päissäni; ja kun minusta se huvi tuntui varsin keskinkertaiselta, esitin ritari de Rieuxille, että me toimivien henkilöiden sijasta lyöttäytyisimme katselijoiksi ja nousisimme pronssihevosen selkään, voidaksemme etuaitiosta silmäillä kohtausta. Sanottu ja tehty. Käytimme kannuksia jalustimina ja istuimme tuokion kuluttua hevosen lautasilla; meillä oli oivallinen paikka, ja näimme erinomaisen hyvin. Oli jo neljä tai viisi viittaa siepattu verrattoman näppärästi ja riistettyjen uskaltamatta mukista sanaakaan, kun joku vähemmän kärsivällinen tolvana alkoi hoilata vartiota ja toimitti niskaamme kaupunginvartion patrullin. Harcourt, Fontrailles ja muut vilistivät käpälämäkeen; de Rieux tahtoi myös hiipiä pois, mutta minä pidättelin häntä sanoen, että meitä ei voitaisi äkätä tältä paikaltamme. Hän ei noudattanut neuvoani, vaan laski jalkansa kannukselle, astuakseen alas; kannus taittui, hän putosi, katkaisten toisen säärensä, ja sen sijaan että olisi pitänyt suunsa kiinni alkoi hän vimmatusti kirkua. Minä tahdoin nyt vuorostani hypätä alas, mutta liian myöhään; hyppäsin kaupunginvartijain syliin. He veivät minut Chatelet-tyrmään, missä vaivuin rauhallisesti uneen vakuuttuneena siitä, että pääsisin seuraavana päivänä lähtemään. Mutta päivä kului, vielä toinenkin, niin kahdeksan päivää meni siten; kirjoitin kardinaalille. Samana päivänä tultiin minua noutamaan, minut siirrettiin Bastiljiin, ja siellä olen nyt istunut viisi vuotta. Luuletteko sen johtuneen siitä, että jumalattomana ratsastin hevosen lautasilla Henrik neljännen takana?"

"Ei, te olette oikeassa, hyvä Rochefort, se ei voi olla syynä; mutta kyllähän saatte tietää aiheen."

"Niin, se on mahdollista, sillä minä olen unohtanut kysyä teiltä, minne minut viette."

"Kardinaalin luo."

"Mitä hän minusta tahtoo?"

"Sitä en tiedä, kun en edes tiennyt, että olin juuri teitä noutamassa."

"Mahdotonta. Te – suosikki!"

"Minäkö suosikki!" huudahti d'Artagnan. "Voi, kreivi hyvä! Olen vain halpa gascognelainen aatelismies, paljoa köyhempi nyt kuin silloin, kun tapasin teidät Meungissa lähes kaksikolmatta vuotta takaperin, kuten muistatte. Oi, niin…"

Raskas huokaus täydensi hänen lauseensa.

"Tuotte kuitenkin määräyksen?"

"Niin, syystä että olin sattumalta saapuvilla etuhuoneessa, ja kardinaali käytti minua niinkuin olisi kääntynyt kenen puoleen tahansa. Ei, minä olen vieläkin pelkkä muskettisoturien luutnantti; siinä asemassa olen ollut lähes yksikolmatta vuotta."

"Mutta mitään onnettomuutta ei ole tapahtunut teille, ja se merkitsee jo paljon."

"Mitä onnettomuutta minulle tapahtuisikaan? Kuten sanotaan latinankielisessä säkeessä, jonka olen unohtanut tai jota en oikeastaan ole koskaan kunnolleen osannut: salama ei iske alas laaksoihin; ja minä olen laakso, hyvä Rochefort, vieläpä kaikkein syvimpiä alhoja."

"Mazarin on siis vielä Mazarin?"

"Enemmän kuin koskaan ennen, ystäväiseni; väitetään hänen olevan naimisissa kuningattaren kanssa."

"Naimisissa!"

"Jollei kardinaali ole hänen miehensä, niin on hän ainakin varmasti kuningattaren rakastaja."

"Vastustaa Buckinghamin kaltaista urhoa ja antautua Mazarinin laiselle!"

"Niin, sellaisia ovat naiset", virkkoi d'Artagnan järkeilevästi.

"Naiset ehkä; mutta kuningattaret!"

"Hyvä Jumala! Siinä suhteessa ovat kuningattaret kaksin verroin naisia."

"Ja istuuko herra de Beaufort yhäti vankilassa?"

"Aina vain; mutta miksi kysytte sitä?"

"Ka, hän oli minulle suosiollinen, joten hän olisi voinut auttaa minua."

"Te olette luultavasti lähempänä vapautta kuin hän; te siis saattekin avustaa häntä."

"No, mitä sodasta?"

"Sen kyllä saamme."

"Espanjan kanssa?"

"Ei, Pariisin kanssa."

"Mitä tarkoitatte?"

"Kuuletteko noita kiväärinlaukauksia?"

"Kyllä; mitä sitten?"

"Porvarit siellä harjoittelukseen lyövät palloa, odottaessaan pelierää."

"Luuletteko, että porvareista voisi saada lähtemään mitään?"

"Kyllä vainkin, lupaavilta he tuntuvat; jos heillä vain olisi johtaja, joka kykenisi liittämään joukkoja yhteen…"

"On onnetonta, ettei ole vapaana."

"Oh, hyväinen aika, älkää olko toivoton! Kun Mazarin on käskenyt noutaa teidät, niin hän tarvitsee teitä; ja jos hän tarvitsee teitä, niin onnittelenpa. Siitä on monta vuotta, kun kukaan tarvitsi minua; näettekin, kuinka pitkälle olen päässyt."

"Tehkää siis valitus, se on minun neuvoni."

"Kuulkaahan, Rochefort. Pikku sopimus…"

"Mikä siis?"

"Olemmehan hyviä ystävyksiä?"

"Hiisi vieköön, kannan merkkejä ystävyydestänne: kolme miekanpistoa!.."

"No niin, jos pääsette jälleen suosioon, niin älkää unohtako minua."

"Sen lupaan, niin totta kuin nimeni on Rochefort, jos te vakuutatte minulle samaa."

"Sovittu, kättä päälle. Ensimmäisessä soveliaassa tilaisuudessa puhutte siis minusta?"

"Sen teen, ja te?"

"Minä samaten."

"Mutta entä ystävänne – puhunko heistäkin?"

"Mitkä ystävät?"

"Atos, Portos ja Aramis; oletteko unohtanut heidät?"

"Melkeinpä."

"Mihin ovat he joutuneet?"

"En ollenkaan tiedä."

"Onko se mahdollista?"

"Voi, taivasten tekijä, onpa niinkin! Me erosimme toisistamme, kuten muistatte; he ovat elossa, muuta en heistä tiedä; toisinaan kuulen heistä kuitenkin muilta. Mutta hiisi minut vieköön, jos tiedän missä maanosassakaan he nyt ovat! Ei, kautta kunniani, te olette ainoa ystäväni, Rochefort!"

"Ja oiva … mikä olikaan sen nuorukaisen nimi, josta minä tein

Piemontin rykmenttiin kersantin?"

"Planchet?"

"Niin aivan. Mihin on oiva Planchet joutunut?"

"Hän on nainut itselleen sokerileipurin myymälän Rue des Lombardsilta. Se poika on aina pitänyt paljon makeisista; nyt on hän siis porvarina Pariisissa ja ottaa arvatenkin osaa meteliin. Saattepa nähdä, että siitä veitikasta tulee neuvosmies ennen kuin minä olen kerinnyt kapteeniksi."

"Rohkeutta, hyvä d'Artagnan! Juuri kun ihminen on pyörän alimmassa kohdassa, kääntyy se nostamaan hänet ylös. Kenties jo tänä iltana muuttuu kohtalonne."

"Aamen!" virkkoi d'Artagnan pysähdyttäen vaunut.

"Mitä teette?" kysyi Rochefort.

"Olemme jo pian perillä, ja minä en tahdo näyttäytyä astumassa ulos vaunuistanne; me emme tunne toisiamme."

"Olette oikeassa. Hyvästi!"

"Näkemiin; muistakaa lupauksenne!"

Ja d'Artagnan nousi jälleen hevosensa selkään ja ratsasti saattueen etunenässä.

Viittä minuuttia myöhemmin tultiin Palais-Royalin pihalle.

D'Artagnan vei vangin ylös pääportaita, eteishuoneen ja käytävän läpi. Mazarinin työhuoneen ovelle saavuttuaan aikoi hän juuri ilmoittautua, kun Rochefort laski kätensä hänen olalleen.

"D'Artagnan", virkkoi Rochefort hymyillen, "tahdotteko, että tunnustan teille asian, jota ajattelin pitkin matkaa, kun näin väkijoukkojen katselevan hehkuvin silmin teitä ja neljää kumppanianne?"

"Sanokaa pois", vastasi d'Artagnan.

"Ajattelinpahan, että minun olisi vain tarvinnut huutaa apua, jotta koko saattueeni olisi revitty kappaleiksi, ja silloin olisin ollut vapaa."

"Miksette siis tehnyt sitä?" sanoi d'Artagnan.

"Enhän toki!" vastasi Rochefort. "Vannottu ystävyys! Voi, jos minua olisi ollut joku muu viemässä, niin enpä tiedä…"

D'Artagnan nyökkäsi.

– Olisikohan Rochefortista tullut minua parempi – ihmetteli hän itsekseen.

Ja hän ilmoittausi ministerille.

"Tulkoon herra de Rochefort sisälle", kuului Mazarinin kärsimätön ääni heti kun hänelle oli mainittu molemmat nimet, "ja jääköön herra d'Artagnan odottamaan; minulla on vielä puhuttavaa hänelle."

Nämä sanat ilahduttivat d'Artagnania suuresti. Niinkuin hän oli itse sanonut, ei kukaan ollut pitkään aikaan tarvinnut häntä, joten Mazarinin harras takertuminen häneen nyt näytti onnelliselta enteeltä.

Rochefortiin ei se sitä vastoin tehonnut muuta kuin että hän oli tarkoin varuillaan. Hän astui työhuoneeseen ja tapasi Mazarinin istumassa pöytänsä ääressä tavalliseen tapaansa puettuna, monsignoriksi nimittäin eli jokseenkin kuin siihen aikaan abbét, arvoltaan luostarinjohtajaa vastaavat hengenmiehet, paitsi että hänen sukkansa ja kauhtanansa olivat sinipunaiset.

Ovet sulkeutuivat jälleen; Rochefort tähysti syrjäsilmäyksin Mazarinia ja kohtasi ministerin katseen, joka vilahti häntä vastaan.

Ministeri oli yhä ainiaan sama, tukka hyvin suorittu, parta hyvin siistitty, puku hyvin pirskoiteltu hajuvedellä, ja keikarimaisuutensa johdosta ei hän näyttänyt ikäiseltänsä. Rochefortin laita taasen on toinen; ne viisi vuotta, jotka hän oli viettänyt vankilassa, olivat suuresti vanhennuttaneet tätä herra de Richelieun arvoisaa ystävää. Hänen musta tukkansa oli käynyt ihan valkeaksi, ja pronssinkarvainen hipiä oli väistynyt kalpeuden tieltä, joka näytti ilmaisevan voimien heikontuneen. Hänet havaitessaan pudisti Mazarin huomaamattomasti päätänsä, ja hänen sävynsä tuntui ilmaisevan:

– Siinäpä mies, joka ei minusta enää näytä paljoonkaan kelpaavan.

Vaitiolon jälkeen, joka oli toden teolla varsin pitkällinen, mutta tuntui Rochefortista vuosisadalta, otti Mazarin eräästä paperitukusta avoimen kirjeen ja näytti sitä aatelismiehelle:

"Olen tässä avannut kirjeen, jossa te pyydätte vapauttanne, herra de

Rochefort. Olette siis vankilassa?"

Rochefort hätkähti kysymyksestä.

"Minusta tuntui siltä", virkkoi hän, "että teidän ylhäisyytenne tiesi sen paremmin kuin kukaan."

"Minäkö? En suinkaan. Bastiljissa on vielä joukko vankeja herra de

Richelieun ajoilta sellaisia, joiden nimeäkään en tiedä."

"Mutta minun laitani on toisin, monseigneur! Minun nimeni te tiesitte, koska minut teidän ylhäisyytenne käskystä siirrettiin Châteletista Bastiljiin."

"Niinkö arvelette?"

"Olen siitä varma."

"Niin, tosiaankin luulen jo muistavani; ettekö te aikananne kieltäytynyt matkustamasta kuningattaren asialla Brysseliin?"

"Vai niin!" virkahti Rochefort; "siinäkö se todellinen syy onkin? Sitä olen etsinyt jo viisi vuotta. Mikä tomppeli olenkaan, kun en ole sitä koskaan arvannut!"

"Mutta enhän sano, että se oli vangitsemisenne aiheena. Ymmärtäkäämme toisemme, minä kysyin teiltä vain: ettekö te kieltäytynyt lähtemästä Brysseliin kuningatarta palvellaksenne, vaikka olitte suostunut käymään siellä kardinaalin asialla?"

"Juuri sentähden, että olin ollut siellä kardinaali-vainajan asiamiehenä, en voinut palata sinne kuningattaren lähettinä. Asemani Brysselissä oli hirvittävä. Olin siellä Chalaisin salaliiton aikana urkkimassa hänen kirjevaihtoaan arkkiherttuan kanssa, ja minut oltiin jo silloin repiä kappaleiksi, kun minut tunnettiin. Kuinka siis olisin voinut uudestaan lähteä samaan kaupunkiin? Olisin vahingoittanut kuningatarta, enkä hyödyttänyt."

"No, nyt näette, kuinka pahoin voidaan useasti tulkita parhaatkin aivoitukset, hyvä herra de Rochefort. Kuningatar näki epuutuksessanne pelkästään kiellon; hänellä oli kardinaali-vainajan aikana paljon syytä valittaa toimistanne, hänen majesteetillaan kuningattarella."

Rochefort hymyili halveksivasti.

"Juuri siitä syystä, että olin hyvin palvellut kardinaali de Richelieutä kuningattaren vastustajana, olisi teidän pitänyt huomata, monseigneur, että minä hänen kuoltuansa olisin yhtä hyvin palvellut teitä koko maailmaa vastaan."

"Minuako, herra de Rochefort!" sanoi Mazarin. "Minäpä en herra de Richelieun lailla tavoittele korkeinta valtaa; olen pelkästään ministeri, joka en tarvitse mitään apureita, koska itse olen kuningattaren palvelija. Hänen majesteettinsa on hyvin herkkä; hän sai tietää kieltäymisenne, otaksui sen sodanjulistukseksi, ja ylemmyytenne oivaltaen käsitti hän vaarallisuutenne, hyvä herra de Rochefort, joten hän käski minun pitää teistä huolta. Siten jouduitte Bastiljiin."

"No niin, monseigneur", muistutti Rochefort, "minusta tuntuu, että jos olen siellä erehdyksestä…"

"Aivan oikein", keskeytti Mazarin, "kaikki tuo voidaan tietysti laittaa jälleen kuntoon. Te kykenette ymmärtämään erityisiä asioita ja kerran ymmärrettyänne suorittamaan ne taitavasti."

"Sitä mieltä oli kardinaali de Richelieu ja ihailuni suurta miestä kohtaan lisääntyy yhäti siitä, että te suvaitsette sanoa samaa."

"Se on totta", virkkoi Mazarin, "kardinaali oli hyvin ovela. Se ominaisuus tuotti hänen ylemmyytensä minuun nähden, joka olen yksinkertainen ja mutkittelematon mies. Minua vahingoittaa aito ranskalainen vilpittömyyteni."

Rochefort puraisi huultansa, salatakseen hymynsä.

"Käyn senvuoksi asiaan. Tarvitsen luotettavia ystäviä, uskollisia palvelijoita; sanoessani tarvitsevani tarkoitan, että kuningatar tarvitsee sellaisia. En tee mitään muutoin kuin kuningattaren käskystä, ymmärrättehän? Minä en ole kardinaali de Richelieun kaltainen valtias, joka kaikessa toimii omien oikkujensa mukaan. Eikä minusta koskaan tulekaan suurta miestä kuten hänestä, mutta sitä vastoin olen hyvä ihminen, herra de Rochefort, ja minä toivon saavani teidät vakuutetuksi siitä."

Rochefort tunsi tämän silkinpehmeän äänen, josta toisinaan lähti jonkunlainen sähähdys, muistuttaen kyykäärmeen sihinää.

"Olen täydellisesti taipuisa uskomaan teitä, monseigneur", vastasi hän, "vaikka minä puolestani olen saanut vähäisiä todistuksia siitä suopeudesta, josta teidän ylhäisyytenne puhuu. Älkää unohtako, monseigneur", jatkoi Rochefort nähdessään liikkeen, jota ministeri yritti pidättää, "älkää unohtako, että minä olen viisi vuotta istunut Bastiljissa ja että mikään ei niin pahasti hämmennä ajatuksia kuin asiain katseleminen vankilan ristikon takaa."

"Voi, herra de Rochefort, olen jo sanonut teille, että minulla ei ole pienintäkään osuutta vankeuteenne! Kuningatar … kuka mahtaa mitään naisen, valtiattaren suuttumukselle! Se menee kuten on tullutkin, ja sitten ei sitä enää ajatella…"

"Ymmärrän kyllä, monseigneur, että hän ei sitä enää ajattele, hän joka on viettänyt viisi vuottansa Palais-Royalissa, juhlien ja hovilaisten keskellä; mutta minä, joka olen sen aikaa virunut Bastiljissa…"

"Voi, hyvä Jumala, parahin herra de Rochefort, luuletteko siis, että Palais-Royal on kovinkaan hauska olopaikka? Ei, eipä suinkaan. Meilläkin on ollut suuria vaikeuksia, vakuutan teille. Mutta älkäämme enää puhuko siitä. Minä pidän avointa peliä, nyt kuten aina. Sanokaahan minulle, oletteko meikäläisiä, herra de Rochefort."

"Voitte helposti ymmärtää, monseigneur, että minä en pyydä sen parempaa; mutta minä en nyt enää tunne asemia ja olosuhteita. Bastiljissa ei puhuta valtiollisista asioista muiden kuin sotamiesten ja vanginvartijain kanssa, ja te ette voi kuvitellakaan, monseigneur, kuinka vähän nämä tietävät tapauksista. Minä olen aina herra de Bassompierren puolella, minä… Kuuluuhan kai hän vielä seitsemäntoista valtakunnanherran joukkoon?"

"Hän on kuollut, herraseni, ja se on suuri vahinko. Hän oli mies, joka oli kuningattarelleen uskollinen, ja hartaat apulaiset ovat harvinaisia."

"Sen uskon hiivatin hyvin!" tokaisi Rochefort. "Kun teillä on sellaisia, lähetätte te heidät Bastiljiin."

"Mutta toiselta puolen", huomautti Mazarin, "mikä todistaa hartaan kiintymyksen?"

"Toiminta", vastasi Rochefort.

"Niin, toiminta kyllä", toisti ministeri miettivästi; "mutta mistä tapaa mitään toiminnan miehiä?"

Rochefort pudisti päätänsä.

"Sellaisia ei koskaan puutu, monseigneur", vastasi hän; "te vain haette huonosti."

"Haenko minä huonosti? Mitä sillä tarkoitatte, hyvä herra de Rochefort? No, valaiskaahan minulle. Teidän on täytynyt oppia paljon tuttavallisista väleistänne kardinaali-vainajaan. Voi, hän oli kovin suuri mies!"

"Panisiko monseigneur pahakseen, jos ilmoittaisin teille erään siveellisen säännön?"

"Minäkö? En millään muotoa. Tiedättehän toki, että minulle voi sanoa kaikki. Minä koetan tehdä itseni rakastetuksi, en pelätyksi."

"No niin, monseigneur, vankihuoneeni seinään on naulalla piirretty eräs sananlasku."

"Miten se kuuluu?" kysyi Mazarin.

"Näin, monseigneur. Millainen isäntä…"

"Tunnen sananlaskun: … sellainen renki."

"Ei: sellainen palvelija. Sen pikku muutoksen ovat ne uskolliset miehet, joista äsken puhuin, tehneet yksityiseksi tyydytyksekseen."

"No, mitä se sananlasku siis merkitsee?"

"Se merkitsee, että herra de Richelieu osasi tavata uskollisia palvelijoita, ja kymmenittäin."

"Hän, kaikkien tikarien maalitaulu! Hän, joka kaiken ikänsä väisteli häneen tähdättyjä iskuja!"

"Hänen onnistui kuitenkin väistää ne, vaikka ne olivat hyvinkin vaarallisia. Se johtui siitä, että jos hänellä oli kunnon vihollisia, oli hänellä kunnon ystäviäkin."

"Mutta juuri sitä minäkin vain haluan."

"Minä tunsin henkilöitä", jatkoi Rochefort, joka arveli nyt hetken tulleen d'Artagnanille antamansa lupauksen täyttämiseen, "minä tunsin henkilöitä, jotka oveluudellaan satakin kertaa johtivat kardinaalin terävän älyn harhateille, urheudellaan voittivat hänen henkivartijansa ja vakoojansa, henkilöitä, jotka ilman rahoja, tukea, luottoa pitelivät kruunua kruunatussa päässä ja saivat kardinaalin pyytämään armoa."

"Mutta nämä henkilöt, joista puhutte", huomautti kardinaali itsekseen hymyillen sille havainnolle, että Rochefort itsestään johtui siihen, mihin hän halusi vangin johtaa, "nämä henkilöt eivät olleet kiintyneet kardinaaliin, kun taistelivat häntä vastaan."

"Eivät kyllä, sillä silloin olisi heidät palkittu paremmin: mutta onnettomuudekseen olivat he uskollisia samalle kuningattarelle, jolle te vastikään halusitte palvelijoita."

"Mutta miten voitte te tietää tuon kaiken?"

"Tiedänhän vain, koska nuo henkilöt siihen aikaan olivat vihamiehiäni; koska he taistelivat minua vastaan; koska minä tein heille niin paljon pahaa kuin kykenin; koska he pyrkivät maksamaan minulle samalla mitalla; koska muuan heistä, jonka kanssa olin erityisesti tekemisissä, antoi minulle miekanpiston seitsemisen vuotta takaperin; se oli kolmas, minkä sain samasta kädestä … vanhan laskun kuittaus."

"Voi", huokasi Mazarin verrattomasti teeskennellen yksinkertaisuutta, "jospa minä tuntisin sellaisia miehiä!"

"Monseigneur, teillä on kuuden vuoden ajan ollut saatavissa eräs, jota te kuuden vuoden mittaan ette ole havainnut mihinkään kelvolliseksi."

"Kuka sitten?"

"Herra d'Artagnan."

"Tuo gascognelainen!" huudahti Mazarin oivallisesti teeskennellen kummastusta.

"Tuo gascognelainen on pelastanut kuningattaren ja saanut herra de Richelieun tunnustamaan olleensa oveluudessa, näppäryydessä ja valtiotaidossa vain koulupoika häneen verraten."

"Tosiaanko?"

"Niinkuin minulla on ollut kunnia sanoa teidän ylhäisyydellenne."

"Kertokaahan minulle siitä hiukan, hyvä herra de Rochefort."

"Se on hyvin vaikeata, monseigneur", virkkoi aatelismies hymyillen.

"Sitten kertookin hän sen minulle itse."

"Sitäpä epäilen, monseigneur."

"Ja minkätähden?"

"Syystä että salaisuus ei ole hänen; syystä että, kuten jo sanoin, se salaisuus kuuluu mahtavalle kuningattarelle."

"Ja sellaisen yrityksen hän suoritti yksinään?"

"Ei, monseigneur, hänellä oli kolme ystävää, kolme urheata ystävää auttajinaan, sellaisia urhoja, kuin te äsken toivottelitte itsellenne."

"Ja ne neljä miestä toimivat yhdessä, sanotte?"

"Niinkuin olisivat ne neljä olleet yksi, kuin olisi neljä sydäntä sykkinyt samassa povessa; ja mitä kaikkea ne neljä tekivätkään!"

"Hyvä herra de Rochefort, te yllytätte tosiaan uteliaisuuttani sanomattomasti. Ettekö voisi kertoa minulle sitä juttua?"

"En, mutta voin kertoa teille sadun, todellisen haltiasadun, sen takaan, monseigneur."

"Kas, tehkääpä se, herra de Rochefort; minä pidän saduista."

"Te siis tahdotte, monseigneur?" sanoi Rochefort, yrittäen kardinaalin hienoista ja viekkaista kasvoista oivaltaa jotakin tarkoitusta.

"Niin."

"No hyvä, kuulkaahan siis? Oli kerran kuningatar … mahtava kuningatar, maailman suurimpiin kuuluvan valtakunnan hallitsijatar, jolle muuan suuri ministeri tahtoi paljon pahaa sentähden, että hän oli aikaisemmin yrittänyt parhaansa mukaan miellyttää häntä. Älkää tutkiko, monseigneur – te ette pystyisi arvaamaan kuka. Kaikki tapahtui aikaa ennen kuin te tulitte valtakuntaan, missä tämä kuningatar hallitsi. Saapuipa hoviin lähettiläs niin uljas, niin rikas ja komea, että kaikki naiset hullaantuivat häneen ja että kuningatar itsekin, epäilemättä tunnustukseksi siitä tavasta, jolla hän oli hoitanut valtion asioita, varomattomasti lahjoitti hänelle erään koristeen, niin erikoisen, ettei sitä voitu korvata. Koska tämä koriste oli tullut kuninkaalta, toimitti ministeri jälkimmäisen vaatimaan, että kuningattaren piti seuraavissa tanssiaisissa käyttää sitä koristetta. Minun ei ole tarvis mainita teille, monseigneur, että ministeri varmasta lähteestä tiesi koristeen joutuneen lähettilään mukana hyvin kauas meren taakse. Mahtava kuningatar oli hukassa, syvempään vajonnut kuin halvinkaan alamaisensa, sillä hän lankesi koko suuruutensa korkeudesta."

"Niinkö!" virkahti Mazarin.

"No niin, monseigneur, neljä miestä päätti pelastaa hänet. Nämä neljä eivät olleet mitään ruhtinaita, mitään herttuoita, he eivät olleet isoisia eivätkä edes varakkaita: he olivat sotureita, joilla oli miehuullinen sydän, vankat käsivarret ja kelpo säilät. He lähtivät matkaan. Ministeri tiesi heidän aikeensa ja oli asettanut väkeänsä tolan varrelle estämään heitä pääsemästä perille. Lukuisat hyökkääjät saivatkin kolme heistä taistelukyvyttömiksi: mutta yksi ainoa saapui satamaan, surmasi tai haavoitti pidättelijänsä, purjehti meren yli ja toi koristeen takaisin suurelle kuningattarelle, joka siten kykeni määräpäivänä kiinnittämään sen olalleen, ja ministeri oli vähällä kukistua. Mitä sanotte sellaisesta piirteestä, monseigneur?"

"Suurenmoista!" virkkoi Mazarin mietteissään.

"No niin, tiedän kymmenen samanlaista."

Mazarin ei enää puhunut, hän aprikoitsi.

Kului viisi tai kuusi minuuttia.

"Te ette pyydä minulta sen enempää, monseigneur?" kysyi Rochefort.

"Kyllä vielä – sanottehan, että herra d'Artagnan oli yksi noista neljästä?"

"Hän johti koko yritystä."

"Ja kutka olivat ne toiset?"

"Monseigneur, sallikaa minun jättää heidän nimeämisensä herra d'Artagnanille. Ne olivat hänen ystäviään eivätkä minun; hänellä yksinään on vaikutusta heihin, ja minä en edes tunne heitä todellisilla nimillään."

"Te epäilette minua, herra de Rochefort. No niin, tahdon olla vilpitön loppuun asti; minä tarvitsen teitä, häntä, kaikkia."

"Alottakaamme siis minusta, monseigneur, koska olette haettanut minut ja minä nyt olen täällä; sitten voitte pitkittää heidän kanssaan. Älkää kummeksuko uteliaisuuttani; kun on istunut viisi vuotta vankilassa, tahtoo mielellään tietää seuraavan määräpaikkansa."

"Te, hyvä herra de Rochefort, saatte luottamusaseman; te lähdette Vincennesiin, missä herra de Beaufort istuu vankina; vartioitsette häntä oman valvontanne alaisena. No, mikä on vikana?"

"Te ehdotatte minulle mahdotonta", vastasi Rochefort pudistaen päätänsä, ja hänen katseensa ilmaisi pettymystä.

"Kuinka, mahdotontako! Miksi on se muka mahdotonta?"

"Siksi että herra de Beaufort on ystäviäni tai oikeammin minä hänen. Oletteko unohtanut, monseigneur, että hän meni minusta takuuseen kuningattarelle?"

"Herra de Beaufortista on sittemmin tullut valtion vihollinen."

"Paljon mahdollista, monseigneur, mutta kun minä en ole kuningas, kuningatar tai ministeri, ei hän ole minun viholliseni, enkä minä voi vastaanottaa tarjoustanne."

"Ja sitä sanotte kiintymykseksi? Kyllä on kaunista! Kiintymyksenne ei tuota teille suurtakaan pulaa, herra de Rochefort."

"Ja toisekseen, monseigneur", pitkitti Rochefort. "Käsittänette, että kun ihminen pääsee Bastiljista, joutuakseen Vincennesiin, hän vain vaihtaa vankilaa."

"Sanokaahan suoraan, että kuulutte herra de Beaufortin puolueseen; se olisi teidän taholtanne vilpittömämpää."

"Monseigneur, minä olen niin kauan istunut telkien takana, että kuulun ainoastaan yhteen puolueeseen: vapaan ilman. Käyttäkää minua mihin hyvänsä muuhun, lähettäkää minut jollekin luottamusmatkalle, antakaa minulle joku tehtävä, joka vaatii toimellisuutta, mutta avoimilla teillä, jos mahdollista!"

"Hyvä herra de Rochefort", virkkoi Mazarin kömpelön leikkisällä sävyllään, "intonne haltioittaa teidät: luulette vielä olevanne nuori mies, kun sydämenne on säilynyt sellaisena; mutta voimanne pettäisivät. Uskokaa siis minua: te tarvitsette nyt lepoa. Hei, tänne joku!"

"Te ette siis päätä mitään minun suhteeni, monseigneur?"

"Päin vastoin, olen päättänyt."

Bernouin astui sisälle.

"Kutsukaa joku talonvartija", käski kardinaali, "ja jääkää luokseni", hän lisäsi ihan hiljaa.

Talonvartija saapui. Mazarin kyhäsi muutamia sanoja ja jätti kirjelmän hänelle; sitten lausui hän nyökäten:

"Hyvästi, herra de Rochefort!"

Rochefort kumarsi kunnioittavasti.

"Minä näen, monseigneur", hän sanoi, "että minut viedään takaisin

Bastiljiin."

"Älykäs olettekin."

"Minä palaan sinne, monseigneur; mutta vakuutan teille vielä kerran, että olette väärässä, kun ette osaa käyttää minua."

"Teitä, vihollisteni ystävää!"

"Minkä sille voi! Minut pitäisi suostuttaa vihollistenne vihamieheksi."

"Luuletteko olevanne ainoa mahdollinen, herra de Rochefort? Uskokaa minua, kyllä minä löydän miehiä, jotka vetävät vertoja teille."

"Sitä toivotan teille, monseigneur."

"Hyvä on. Menkää, menkää! Teidän on muuten turha enää kirjoittaa minulle, herra de Rochefort; kirjeenne olisivat hukattua vaivaa."

"Olen kahmaissut kantajat tulesta toiselle", mutisi Rochefort peräytyessään, "ja jollei d'Artagnan ole tyytyväinen minuun, kun hetimiten kerron hänelle kaiken sen ylistelyn, mitä olen häneen tuhlannut, niin onpa häntä työläs miellyttää. Mutta mihin hittoon minut viedäänkään?"

Rochefort ohjattiinkin salaportaille, sallimatta hänen mennä eteishuoneen läpi, missä d'Artagnan odotti. Pihalla hän tapasi vaununsa ja neljä saattolaistansa, mutta turhaan etsi hän ystäväänsä.

– Ahaa! – tuumi Rochefort itsekseen; – tämäpä muuttaakin asiaa aikalailla, ja jos kaduilla on yhäti yhtä runsaasti väkeä, niin koetamme todistaa Mazarinille, että me Jumalan kiitos kelpaamme vielä muuhunkin kuin vanginvartijaksi.

Ja hän hyppäsi vaunuihin niin keveästi kuin olisi hän ollut vasta viidenkolmatta ikäinen.