Читать книгу Myladyn poika - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 19

Herra de Beaufort

Luokaamme nyt silmäys tapauksiin, jotka olivat saaneet aikaan, että d'Artagnan oli kutsuttu takaisin Pariisiin.

Eräänä iltana, kun Mazarin tavallisuuden mukaan aikoi lähteä kuningattaren luo sellaisena hetkenä, jolloin kaikki olivat poistuneet, kuuli hän vartiohuoneen sivuuttaessaan, – sen toinen ovi oli hänen eteishuoneensa puolella, – että siellä puheltiin äänekkäästi. Saadakseen selville, mistä sotamiehet pakisivat, lähestyi hän hiljaa, kuten piti tapanaan, työnsi oven auki ja pisti päänsä sisälle. Sotamiehet haastelivat keskenään.

"Minä takaan", vakuutti muuan, "että jos Coysel on niin ennustanut, on se yhtä varmaa kuin olisi se jo tapahtunut. En häntä tunne, mutta olen kuullut sanottavan, että hän ei ainoastaan ole tähdistälukija, vaan taikurikin."

"Perhana, veikkonen, jos hän on ystäviäsi, niin pidäpäs varasi! Teet hänelle huonon palveluksen, sanoessasi noin!"

"Kuinka niin?"

"Syystä että hänet voitaisiin helposti vetää oikeuteen."

"Joutavia, nykyään ei enää polteta taikureita."

"Eikö? Minun mielestäni ei ole pitkääkään aikaa siitä, kun kardinaali-vainaja poltatti Urbain Grandierin. Minä tunnen sen asian, minä, joka olin vartioimassa roviota ja näin, kuinka hän paistui."

"Niin, mutta, näetkös, Urbain Grandier ei ennustanut, mitä piti tapahtua. Hän tiesi, mitä oli tapahtunut, ja se suittaa toisinaan olla paljoa pahempi."

Mazarin nyökkäsi hyväksymisen merkiksi; mutta haluten tietää, mistä ennustuksesta he juttelivat, jäi hän paikoilleen.

"Minä en sano", pitkitti sotamies, "että Coysel ei ole taikuri; sanoin vain, että jos hän ennakolta julistaa ennustuksensa, niin voisi sattua, että se ei käykään toteen."

"Ja minkätähden?"

"Niinhän tietenkin. Jos me molemmat tappelemme, ja minä sanon sinulle: 'nyt lyön siihen ja siihen', niin sinä luonnollisesti väistät. Ajatteles nyt, että Coysel sanoisi kardinaalin kuullen: 'Sen ja sen ajan kuluessa karkaa se ja se vanki', niin on kai päivänselvää, että kardinaali ryhtyy varokeinoihin, jotta se ei tapahdu."

"Voi hyväinen", puuttui puheeseen muuan, joka lojui lavitsalla ja näytti nukkuvan, mutta näennäisestä unestaan huolimatta ei menettänyt sanaakaan keskustelusta, "voi hyväinen! Luuletteko te siis, että ihminen voi välttää kohtaloansa? Jos on kirjoitettuna ylhäällä että Beaufortin herttua pääsee pakoon, niin hän pääsee, ja silloin ei kardinaalin toimenpiteistä ole mihinkään."

Mazarin hätkähti. Hän oli italialainen, siis taikauskoinen; hän astui heti kaartilaisten keskelle, jotka hänet havaitessaan mykistyivät.

"Mitä sanoittekaan, hyvät herrat?" kysyi hän mielistelevään tapaansa; "että Beaufortin herttua on paennut, vai mitä?"

"Ei, ei suinkaan", vastasi epäuskoinen sotamies, "ei vielä. Sanottiin vain, että hän pakenee."

"Kuka sitä sanoi?"

"Selitähän se juttu uudestaan, Saint-Laurent", sanoi kaartilainen, kääntyen kertojaan.

"Monseigneur", virkkoi asianomainen, "minä vain juttelin näille herroille, mitä olen kuullut puhuttavan erään Coyselin ennustuksesta. Hän väittää, että niin visusti kuin Beaufortin herttuaa vartioidaankin, karkaa tämä kuitenkin ennen helluntaita."

"Tuo Coysel on kai joku haaveilija, hupsu?" huomautti kardinaali yhä hymyillen.

"Ei", vastasi kaartilainen pysyen herkkäuskoisuudessaan, "hän on ennustanut paljon, mikä on käynyt toteen, esimerkiksi että kuningatar saisi pojan, että herra de Coligny kaatuisi kaksintaistelussa Guisen herttuan kanssa ja että koadjutori nimitettäisiin kardinaaliksi. No niin, kuningatar ei ainoastaan saanut poikaa, vaan kaksi vuotta jälkeenpäin toisenkin, ja herra de Coligny surmattiin tosiaankin."

"Niin", muistutti Mazarin, "mutta koadjutori ei vielä ole kardinaali."

"Ei, monseigneur", sanoi kaartilainen, "mutta se hänestä kyllä tulee."

Mazarin irvisti ilmaistakseen: vielä ei hänellä ole kardinaalinhattua.

Sitten hän lisäsi:

"Mielipiteenänne on siis, hyvä mies, että herra de Beaufort karkaa?"

"Pidän sitä niin selvänä asiana, monseigneur", vastasi sotamies, "että jos teidän ylhäisyytenne tällä hetkellä tarjoisi minulle Vincennesin kuvernöörin herra de Chavignyn toimen, en ottaisi sitä vastaan. Mutta heti helluntain jälkeen olisi asia toinen."

Mikään ei vaikuta vakuuttavammin kuin luja vakaumus; se tehoo epäuskoisiinkin, ja Mazarin päin vastoin olikin taikauskoinen, kuten sanottu. Hän poistui senvuoksi hyvin miettivällä päällä.

"Sitä visukinttua!" virkkoi kaartilainen, joka oli nojautunut seinää vasten; "hän ei ole uskovinaan sinun taikuriasi, Saint-Laurent, päästäkseen antamasta sinulle mitään. Mutta tuskin ehtii hän huoneeseensa, kun jo ryhtyy toimenpiteisiin ennustuksen johdosta."

Sen sijaan että olisi aikomuksensa mukaan lähtenyt kuningattaren luo palasikin Mazarin työhuoneeseensa, huusi saapuville Bernouinin ja käski tämän lähettää seuraavana aamuna varhain hakemaan sitä päällysmiestä, jonka vartioitavaksi herra de Beaufort oli uskottu, sekä herättää hänet heti tämän saavuttua.

Aavistamattaan oli kaartilainen kajonnut kardinaalin arimpaan kohtaan. Niihin viiteen vuoteen, jotka Beaufort oli istunut vankeudessa, ei kuulunut ainoatakaan päivää, jona Mazarin ei olisi ajatellut hänen pääsevän hetkenä tai toisena vapaalle jalalle. Eihän Henrik IV: n pojanpoikaa voinut pitää vankilassa koko ikäänsä, etenkin kun tämä oli vasta tuskin kolmenkymmenen vanha. Mutta kuinka vimmaisesti olikaan hänen täytynyt vankeudessaan yltyä vihaamaan miestä, jota hän sai kiittää siitä, että hänet oli siten suljettu rikkaana, urheana, kunnianhimoisena, naisten rakastamana ja miesten pelkäämänä hukkaamaan elämänsä parhaat vuodet, sillä telkien takana asustaminen ei ole elämistä! Sillävälin oli Mazarin lisännyt Beaufortin vartion kaksinkertaiseksi. Hän muistutti sadun saituria, joka ei saanut unta aarteensa läheisyydessä. Usein havahtui hän yöllä nähtyään unessa, että herra de Beaufort oli riistetty häneltä. Silloin vaati kardinaali tiliä hänestä, ja jokaisessa kuulustelussaan sai hän tuskakseen tietää, että vanki pelasi korttia, joi ja lauloi kuin viimeistä päivää, mutta kaikessa remussaankin alituiseen keskeytti rattonsa vannoakseen, että Mazarin saisi kalliisti maksaa niistä huvituksista, mitä hän pakotti herttuan tavoittamaan Vincennesistä.

Tämä aatos pyöri nytkin ministerin mielessä hänen nukkuessaan, ja kun Bernouin kello seitsemältä aamulla tuli herättämään häntä, oli hänen ensimmäisinä sanoinaan:

"No, mitä uutta? Onko herra de Beaufort karannut Vincennesistä?"

"En luule, monseigneur", vastasi Bernouin, jonka virallinen tyyneys ei koskaan järkkynyt; "mutta ainakin saatte taattuja tietoja siitä, sillä La Ramée, joka on nyt aamusella kutsuttu Vincennesistä, on täällä ja odottaa teidän ylhäisyytenne käskyä."

"Avaa ovi ja päästä hänet tänne", sanoi Mazarin ja järjesti pieluksensa siten, että saattoi vuoteella istuen vastaanottaa tulijan.

Vankilan päällysmies astui sisälle. Hän oli kookas, pönäkkä ja rehellisen näköinen mies. Hänen sävynsä oli niin rauhallinen, että Mazarin joutui siitä levottomaksi.

"Tuo miekkonen näyttää minusta typerältä", jupisi hän.

Päällysmies seisoi hiljaa alallaan ovipielessä.

"Tulkaa lähemmäksi, monsieur", käski Mazarin.

Päällysmies totteli.

"Tiedättekö, mitä täällä puhutaan?" jatkoi kardinaali.

"En, teidän ylhäisyytenne."

"No, sanotaan, että herra de Beaufort karkaa Vincennesistä, jollei jo ole karannutkin."

Päällysmiehen kasvot ilmaisivat ääretöntä ällistystä. Hän avasi yhtähaavaa pienet silmänsä ja ison suunsa ikäänkuin kyetäkseen paremmin käsittämään pilan, jonka hänen ylhäisyytensä oli suvainnut lausua, mutta pitkään aikaan ei hän voinut pysyä vakavana tuollaisen oletuksen johdosta, vaan remahti niin rajuun nauruun, että hänen vankka ruhonsa tutisi kuin ankarassa vilutaudissa.

Mazarin ihastui tästä niukkaa kunnioitusta noudattavasta hilpeydestä, mutta jäi kuitenkin totiseksi.

Naurettuaan tarpeekseen ja kuivattuaan silmänsä katsoi La Ramée viimein asiakseen puhua ja puolustautua iloisuutensa sopimattomuudesta.

"Karkaako, monseigneur", sanoi hän, "vai karkaa? Teidän ylhäisyytenne ei siis tiedä, missä herra Beaufort on?"

"Kyllä, monseigneur, minä tiedän, että hän asustaa Vincennesin linnantornissa."

"Niin, monseigneur, huoneessa, jonka kiviseinät ovat seitsemän jalan vahvuisia, ja ikkunain rautaristikoissa ovat käsivarren paksuiset kanget."

"Monsieur", huomautti Mazarin, "kärsivällisyydellä murretaan paksuimmatkin muurit, ja kellon joustimella sahataan poikki rautakanki."

"Mutta monseigneur ei siis tiedä, että häntä ympäröi kahdeksan sotilasvartijaa, joista neljä oleksii hänen vierashuoneessaan ja neljä makuuhuoneessaan, ja että he eivät koskaan jätä häntä yksikseen!"

"Mutta hän liikkuu ulkonakin, hän huvittelee keilanheitolla ja pallonlyönnillä."

"Monseigneur, sellainen ajanvietto on vangeille sallittua. Mutta jos teidän ylhäisyytenne haluaa, kiellämme sen häneltä."

"Ei, ei", epäsi Mazarin, joka pelkäsi, että jos hän riistäisi vangilta nämä huvikkeet, jättäisi tämä vankeutensa yhä katkeroittuneempana kardinaalia vastaan siinä tapauksessa että joskus pääsisi pois Vincennesistä. "Tahdon vain tietää, kenen kanssa hän urheilee."

"Monseigneur, hänen seuranaan on vartiovuorolla oleva upseeri, minä tai vankikumppaneita."

"Mutta eikö hän kisaillessaan koskaan lähesty muureja?"

"Monseigneur, teidän ylhäisyytenne ei tuntene sikäläisiä muureja? Ne ovat kuusikymmentä jalkaa korkeita, ja tuskinpa herra de Beaufort vielä on niin väsynyt elämään, että maahan hyppäämällä tahtoisi panna niskansa taittumisen vaaraan."

"Hm!" äännähti kardinaali, alkaen rauhoittua. "Sanotte siis hyvä herra

La Ramée…"

"Että jos herra de Beaufortin ei onnistu muuttua pikku linnuksi, vastaan minä hänestä."

"Varokaa, te sitoudutte vaikeaan vastuuseen", pitkitti Mazarin. "Herra de Beaufort virkkoi sotilasvartiolle, joka vei hänet Vincennesiin, että hän oli usein ajatellut vangitsemisen mahdollisuutta ja siltä varalta keksinyt neljäkymmentä eri pakotapaa."

"Monseigneur, jos niissä neljässäkymmenessä olisi vain ollut yksikään pätevä", vastasi La Ramée, "niin olisi hän jo aikaa sitten vapaana."

"Kas vain, hän ei olekaan niin tyhmä kuin luulin", mutisi Mazarin.

"Monseigneur muuten unohtaa, että herra de Chavigny on Vincennesin kuvernöörinä", jatkoi La Ramée, "ja että hän ei ole herra de Beaufortin ystäviä."

"Totta kyllä, mutta herra de Chavigny poistuukin toisinaan."

"Hänen poistuessaan olen minä paikalla."

"Mutta kun te pistäydytte poissa?"

"Ka, silloin asetan sijaani erään kunnon miehen, joka pyrkii kuninkaalliseksi vankilankaitsijaksi ja vartioitsee huolellisesti, sen takaan. Kolmen viikon aikana, minkä hän on ollut palveluksessani, olen huomannut hänessä yhden ainoan virheen, nimittäin että hän on liiankin kova vankia kohtaan."

"Kuka onkaan se Kerberos?" kysyi kardinaali.

"Muuan herra Grimaud, monseigneur."

"Mitä hän hommasi ennen kuin tuli teille Vincennesiin?"

"Hän oleskeli maaseudulla, mikäli olen hänen suosittelijoiltaan kuullut. Ilkeä luonne johti hänet siellä johonkin selkkaukseen, ja minä luulenkin, että hän haluaisi kuninkaallisen univormun avulla päästä turvaan."

"Kuka on sitä miestä suositellut teille?"

"Grammontin herttuan intendentti."

"Luulette siis, että häneen voi luottaa?"

"Yhtä varmasti kuin itseeni, monseigneur."

"Eihän hän vain ole suupaltti?"

"Voi, hyväinen aika, monseigneur, olin kauan siinä käsityksessä, että hän oli mykkä! Hän puhuu ja vastaa enimmiten merkeillä; näyttää tosiaan siltä kuin olisi hänen entinen isäntänsä vasiten harjaannuttanut häntä siihen."

"No, sanokaa hänelle siis, hyvä La Ramée", virkkoi kardinaali, "että jos hän vartioitsee hyvin ja varmasti, jätetään hänen maaseudulla tapahtunut rikkomuksensa silleen ja hänet puetaan univormuun, joka tuottaa hänelle arvonantoa, samalla kun sen univormun taskuihin pistetään muutamia pistoleja, hänen saadakseen juoda kuninkaan maljan."

Mazarin oli hyvin antelias lupauksissaan; hän oli suoranainen vastakohta kelpo Grimaudille, jota La Ramée ylisti ja joka puhui vähän, mutta toimi paljon.

Kardinaali teki vielä muutamia kysymyksiä La Rämeelle vangista, hänen ruokahoidostaan, kammiostaan ja yösijastaan; niihin vastaili La Ramée niin tyydyttävään tapaan, että kardinaali erosi hänestä melkein tyyten rauhoittuneena.

Kun kello oli nyt yhdeksän aamulla, nousi hän jalkeille, pirskoitteli itseänsä hajuvesillä ja pukeutui sekä lähti kuningattaren luo ilmoittamaan tälle, mitkä syyt olivat häntä viivyttäneet. Kuningatar pelkäsi herra de Beaufortia melkein yhtä paljon kuin kardinaali ja oli miltei yhtä taikauskoinenkin kuin hän. Itävallan Anna antoi hänen sana sanalta kerrata kaikki La Raméen lupaukset ja sen ylistelyn, mitä tämä oli suonut apulaiselleen; kardinaalin lopetettua virkkoi hän puolikovaa:

"Voi, monsieur, miksei meillä ole tuollaista Grimaudia jokaisen ruhtinaamme kaitsijana!"

"Kärsivällisyyttä", vastasi Mazarin, ja hänen huulensa vetäysivät italialaiseen hymyyn, "kenties saammekin niin järjestetyksi aikanaan; mutta sillävälin…"

"Mitä sillävälin?"

"Pidän aina huolta tarpeellisista varokeinoista."

Sitten hän kirjoitti d'Artagnanille, jouduttaakseen tämän paluuta