Читать книгу Myladyn poika - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 5

Itävallan Anna kuudenviidettä vanhana

Jäätyään kahden kesken Bernouinin kanssa seisoi Mazarin tovin mietteissään; hän tiesi paljon, muttei kuitenkaan vielä kylliksi. Mazarin juonitteli pelissä vääryyttä; sen piirteen on meille säilyttänyt Brienne: hän sanoi sitä etujensa käyttämiseksi. Hän päätti olla ryhtymättä otteeseen d'Artagnanin kanssa ennen kuin tunsi hyvin kaikki vastustajansa kortit.

"Monseigneur ei käske mitään?" kysyi Bernouin.

"Kyllä", vastasi Mazarin, "valaise minulle, menen kuningattaren luo."

Bernouin otti kynttilänjalan ja astui edellä.

Salainen käytävä johti Mazarinin työhuoneesta kuningattaren asuntoon; sitä myöten kulki kardinaali, voidakseen minä hetkenä hyvänsä käydä Itävallan Annan luona.

Kun Bernouin saapui makuuhuoneeseen, jonne käytävä vei, tapasi hän siellä rouva Beauvaisin. Hän ja Bernouin olivat tämän elähtäneen rakkauden likeisinä uskottuina. Rouva Beauvais otti ilmoittaakseen kardinaalin Itävallan Annalle, joka oli nuoren kuningas Ludvig XIV: n kanssa rukouskammiossaan.

Itävallan Anna istui isossa lepotuolissa, kyynärpää pöytään tuettuna ja pää käden varassa, ja katseli kuninkaallista lasta, joka lattiamatoilla loikoen selaili isoa kirjaa, silmäilläkseen taistelukuvia. Itävallan Anna oli kuningatar, joka osasi kuninkaallisella tavalla pitää ikävää; hän vietti toisinaan tuntikausia yksinään makuukamarissaan ja rukouskammiossaan lukematta tai rukoilematta.

Kirja, jolla kuningas leikitteli, oli Quintus Curtius, jonka piirrokset esittivät Aleksanteri Suuren urotöitä.

Rouva Beauvais näyttäysi rukouskammion ovella ja ilmoitti kardinaali

Mazarinin.

Poika kohottausi toiselle polvelleen ja sanoi rypistynein silmäkulmin, äitiinsä katsoen:

"Minkätähden tulee hän noin, pyytämättä ensin puheille pääsyä?"

Itävallan Anna punehtui hiukan.

"On hyvin tärkeätä", selitti hän, "että pääministeri näinä aikoina voi millä tunnilla hyvänsä tulla kertomaan kuningattarelleen, mitä on tapahtumassa, herättämättä koko hovin uteliaisuutta tai aiheuttamatta huomautuksia."

"Mutta minä en luule, että herra de Richelieu tuli sisälle tuolla tavoin", intti järkähtämätön lapsi.

"Miten voit sinä muistaa, mitä herra de Richelieu teki? Sinä olit silloin liian nuori, tietääksesi sitä."

"En sitä muista, mutta olen kysynyt, ja minulle on sanottu niin."

"Kuka sinulle sitä on sanonut?" tiedusti Itävallan Anna, huonosti salaten tyytymättömyyttänsä.

"Minä tiedän, että minun ei sovi milloinkaan nimetä henkilöitä, jotka vastaavat kysymyksiini", vastasi poika, "sillä muutoin en saisi enää koskaan kuulla mitään."

Samassa astui huoneeseen Mazarin. Kuningas nousi nyt ylös, otti kirjansa, löi sen kiinni ja vei pöydälle, jonka ääreen hän jäi seisomaan, pakottaakseen Mazarininkin pysymään siinä asennossa.

Mazarin tarkasti harjaantuneella katseellaan tätä kohtausta, josta hän näytti pyytävän selitystä edelliseen.

Hän kumarsi syvään kuningattarelle ja taivutti kunnioittavasti varttansa kuninkaallekin, joka vastasi siihen huolettomalla nyökkäyksellä; mutta äidin silmäys nuhteli häntä tästä sen ainaisen vihan purkauksesta, jota Ludvig XIV oli lapsuudestaan asti tuntenut kardinaalia kohtaan, ja hymyhuulin otti hän nyt vastaan ministerin tervehdyksen.

Itävallan Anna yritti Mazarinin kasvoista tutkia tämän odottamattoman käynnin syytä, sillä tavallisesti ei kardinaali pistäytynyt hänen luokseen ennen kuin kaikki olivat vetäytyneet pois.

Ministeri liikahdutti hiukan päätänsä, ja kuningatar virkkoi rouva

Beauvaisiin kääntyen:

"Nyt on aika kuninkaan mennä makuulle; kutsukaa Laporte."

Kuningatar oli jo kahdesti tai kolmasti käskenyt nuoren Ludvigin poistua, mutta poika oli hartaasti pyytänyt saada viîpyä; tällä kertaa ei hän kuitenkaan vastustanut sanallakaan, hän vain puraisi huultansa ja kalpeni.

Seuraavana hetkenä tuli Laporte.

Poika astui heti hänen luokseen syleilemättä äitiänsä.

"No, Ludvig", kysyi Anna, "minkätähden et syleile minua?"

"Minä luulin, että te olitte pahastuksissanne minulle, madame; osoitattehan minut pois."

"Minä en häädä sinua, mutta sinä olet vastikään ollut rokossa etkä ole vielä toipunut, minä pelkään, että liiallinen valvominen saattaa haitata vointiasi."

"Te ette niin suuresti pelännyt puolestani, kun tänään lähetitte minut Parlamenttitaloon julkaisemaan nuo ilkeät määräykset, joista kansa niin katkerasti napisee."

"Sire", kysyi Laporte antaakseen puheelle toisen käänteen, "kelle käskee teidän majesteettinne minun antaa kynttilän?"

"Kelle haluat, Laporte", vastasi poika, "kun et vain Mancinille", hän lisäsi kovalla äänellä.

Herra Mancini oli kardinaalin sisarenpoika, jonka Mazarin oli toimittanut kuninkaan saattueeseen; häneen Ludvig XIV oli siirtänyt osan siitä vihasta, jota ministeri oli hänessä herättänyt. Kuningas lähti syleilemättä äitiänsä ja hyvästelemättä kardinaalia.

"Oivallista", virkkoi Mazarin, "minä näen mielelläni, että hänen majesteettiansa opetetaan kammoamaan teeskentelyä."

"Kuinka niin?" kysyi kuningatar miltei pelokkaasti.

"Kuninkaan poistuminen ei nähdäkseni kaipaa mitään selityksiä. Hänen majesteettinsa ei muuten huoli peitellä, kuinka vähäistä suopeutta hän tuntee minua kohtaan, mikä ei silti estä minua olemasta hänen harras palvelijansa, kuten teidän majesteettiannekin palvelen."

"Antakaa hänelle anteeksi, kardinaali!" pyysi kuningatar, "hän on lapsi, joka ei vielä tiedä, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa hän on teille."

Kardinaali hymyili.

"Mutta", jatkoi kuningatar, "te varmaankin tulitte jonkun tärkeän asian vuoksi. Mitä on tekeillä?"

Mazarin istuutui tai pikemmin lyyhistyi tilavaan tuoliin ja vastasi raskasmielisen näköisenä:

"Niin, kaiken todennäköisyyden mukaan on meidän piankin pakko erota, jollette te johdu kiintymyksessänne minuun niin pitkälle, että seuraatte minua Italiaan."

"Miksi niin?" kysyi kuningatar.

"Koska, kuten sanotaan 'Tisbee'-oopperassa", virkkoi Mazarin:

"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'"

"Te laskette leikkiä, hyvä herra", sanoi kuningatar ja yritti jossakin määrin palautua entiseen arvokkuuteensa.

"Voi, en, madame!" väitti Mazarin, "minä en ollenkaan laske leikkiä. Pikemmin tekee mieleni itkeä, olkaa vakuutettu siitä, ja minulla on todellista aihetta siihen, sillä muistakaa toki, mitä sanoin:

"'Maailma tahtoo vain, ett' ero meille koituisi'

"Ja kun te kuulutte maailmaan, tahdon sanoa, että tekin hylkäätte minut."

"Kardinaali!"

"No, hyvä Jumala! Enkö nähnyt teidän äskettäin peräti herttaisesti hymyilevän Orleansin herttualle tai oikeammin sille, mitä hän sanoi teille!"

"Mitä hän sitten sanoi?"

"Hän sanoi teille, madame: 'Juuri teidän Mazarininne se on loukkauskivenä; jos vain hän joutuu pois, niin kaikki käy hyvin.'"

"Mitä tahtoisitte minun tekevän?"

"Minusta tuntuu, madame, että kun te olette kuningatar…"

"Kaunista kuninkaallisuutta, kun on riippuvainen Palais-Royalin kehnoimmastakin musteentuhrijasta tai valtakunnan vähäpätöisimmästä aatelismiehestä!"

"Te olette kuitenkin kyllin mahtava voidaksenne häätää luotanne ne, jotka ovat teille vastenmielisiä."

"Toisin sanoen teille vastenmielisiä, kardinaali", vastasi kuningatar.

"Minulle?"

"Niin juuri. Kuka eroitti rouva de Chevreusen, jota edellisen hallituksen aikana vainottiin kaksitoista vuotta?"

"Se juonittelija tahtoi minua vastaan pitkittää vehkeitä, joiden maalitauluna oli ensin herra de Richelieu."

"Kuka eroitti rouva de Hautefortin, ystävättären, joka oli minuun niin kiintynyt, että kieltäysi kuninkaan suosiosta, säilyttääkseen minun suojelukseni?"

"Tekopyhä olento, joka teitä riisuessaan joka ilta hoki, että te syöksitte sielunne turmioon, jos rakastitte pappia, ikäänkuin ihminen olisi siliä pappi, että hän on kardinaali."

"Kuka vangitutti herra de Beaufortin?"

"Se rauhaton sielu ei puhellut sen vähemmästä kuin minun murhauttamisestani."

"Näette nyt, kardinaali", huomautti kuningatar, "että teidän vihollisenne ovat minunkin."

"Siinä ei ole kylliksi, madame: teidän ystävienne pitäisi olla minunkin."

"Minun ystävieni!" Kuningatar pudisti päätänsä. "Voi, sellaisia ei minulla ole enää ainoatakaan!"

"Kuinka? Eikö teillä ole mitään ystäviä onnen päivinä, kun teillä kuitenkin oli niitä vastoinkäymisten aikana?"

"Ei, syystä että minä onnen päivinä unohdin ne ystävät, monsieur; syystä että minä menettelin kuningatar Marie dei Medicin tavoin, joka ensimmäisestä maanpaostaan palattuansa halveksi kaikkia, jotka olivat kärsineet hänen tähtensä, ja toistamiseen karkoitettuna kuoli Kölnissä, kaikkien hylkäämänä, poikansakin, koska koko maailma vuorostaan halveksi häntä."

"No niin", virkkoi Mazarin, "eikö vielä voisi hyvittää vääryyttä?

Etsikää ystävienne joukosta, vanhimpien ystävienne."

"Mitä tahdotte sanoa, monsieur?"

"En mitään muuta kuin mitä sanon: etsikää!"

"Voi, minä katselen turhaan ympärilleni, minulla ei enää ole mitään vaikutusvaltaa kehenkään. Monsieuria9 johtaa nyt kuten aina hänen suosikkinsa. Eilen se oli Choisy, tänään se on La Rivière, huomenna siksi tulee joku muu. Hänen korkeuttaan prinssiä johtaa rouva de Longueville, jota itseänsä johtaa hänen rakastajansa, Marcillacin ruhtinas. Herra Contia johtaa koadjutori, jota vuorostaan johtaa rouva de Guémenée."

"Minä en pyydäkään, madame, teitä etsimään nykyisten, vaan entisten ystävienne joukosta."

"Entisten ystävieni?" kertasi kuningatar.

"Niin, entisten ystävienne joukosta, niiden, jotka tukivat teitä taistelussa Richelieun herttuaa vastaan, vieläpä auttoivat teitä voittamaan hänet."

– Mihin hän sillä tähtää? – ihmetteli kuningatar itsekseen, levottomasti silmäillen kardinaalia.

"Niin", pitkitti jälkimmäinen, "erityisissä tilanteissa on teidän majesteettinne luonteenomaisen terävä-älyisyyden ja sukkeluuden onnistunut tehdä tyhjiksi tuon vastustajan hyökkäykset ystävienne avulla."

"Minä olen kärsinyt", sanoi kuningatar, "siinä kaikki."

"Niin", vastasi Mazarin, "niinkuin naiset kärsivät, – kostaakseen.

Mutta käykäämme asiaan! Tunnetteko herra de Rochefortia?"

"Herra de Rochefort ei ollut ystäviäni", muistutti kuningatar, "vaan päin vastoin katkerimpia vihamiehiäni, kardinaalin uskollisimpia apureita. Luulin teidän tietävän sen."

"Tiedän sen niin hyvin", vastasi Mazarin, "että me olemme toimittaneet hänet Bastiljiin."

"Onko hän päässyt ulos sieltä?" kysyi kuningatar.

"Ei, olkaa huoletta, hän on vielä siellä; mainitsinkin hänet vain johtuakseni erääseen toiseen. Tunnetteko herra d'Artagnania?" jatkoi Mazarin, katsoen tiukasti kuningatarta kasvoihin.

Itävallan Anna tunsi survaisun syvällä sydämessään.

– Olisikohan gascognelainen ollut varomaton? – jupisi hän itsekseen.

Sitten hän lisäsi ääneen:

"D'Artagnaniako? Malttakaahan – kyllä, nimi on minulle tosiaan tuttu D'Artagnan, muskettisoturi, joka rakasti erästä hovinaistani, viatonta poloista, joka kuoli myrkytettynä minun tähteni."

"Siinäkö kaikki?" kysyi Mazarin.

Kuningatar silmäili kardinaalia kummeksuen.

"Mutta, monsieur", virkkoi hän, "luulenpa teidän tahtovan toimittaa minun kanssani kuulustelun?"

"Jolloin te joka tapauksessa", huomautti Mazarin ainiaan pehmoisella äänellään ja ikuinen hymynsä huulillaan, "vastaatte ainoastaan mielenne mukaan."

"Selittäkää tarkoituksenne selvemmin, monsieur, niin minäkin annan valaisevampia vastauksia", pyysi kuningatar alkaen käydä kärsimättömäksi.

"No niin, madame", sanoi Mazarin kumartaen, "minä toivoisin teidän jakavan kanssani ystävänne, niinkuin minä olen tehnyt teidät osalliseksi siitä pikku uutteruudesta ja kyvystä, mitä kaitselmus on minulle suonut. Asemamme on pulmallinen; meidän täytyy ryhtyä voimakkaihin toimenpiteisiin."

"Taaskin!" sanoi kuningatar; "minä luulin, että asia oli ratkaistu herra de Beaufortin poistamisella."

"Niin, te näitte ainoastaan vuolteen, joka uhkasi kukistaa kaikki; te ette tarkannut tyyntä vettä. Meillä on Ranskassa kuitenkin sananlasku tyynestä vedestä."

"Edelleen", pyysi kuningatar.

"No niin", jatkoi Mazarin, "minua häpäisevät joka päivä teidän prinssinne ja arvonimillä mahtailevat lakeijanne, nuo automaatit, jotka eivät näe, että minä pitelen heidän lankansa päästä, eivätkä minun kärsivällisen totisuuteni verhosta huomaa ärsytetyn miehen ivanaurua, kun tämä on itsekseen vannonut voittavansa heidät vielä. On totta, että me olemme vangituttaneet herra de Beaufortin, mutta hän oli vähimmin vaarallinen niistä kaikista; on jäljellä hänen ylhäisyytensä prinssi…"

"Rocroyn voittaja! Ajatteletteko tosiaan sitä?"

"Kyllä, madame, ja varsin usein; mutta patienza, kuten me italialaiset sanomme. Ja Condén lisäksi on olemassa Orleansin herttua."

"Mitä sanottekaan? Ensimmäinen täysiverinen prinssi, kuninkaan setä!"

"Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan setä, vaan kehno kapinoitsija, joka edellisen hallituksen aikana oikullisen, kummallisen luonteensa yllyttämänä, viheliäisen ikävystymisen ja kurjan kunnianhimon hivuttamana, kateellisena kaikelle, mikä kunnon ja miehuuden puolesta voitti hänet, katkeroittuneena siitä, että hän ei ollut mitään, vaikka tekeysi kaikkien ilkeitten huhujen kaiuksi, kaikkien juonien sieluksi, kiihoitti salaliittoihin rehellisiä miehiä, jotka yksinkertaisuudessaan uskoivat kuninkaallisen henkilön vakuutuksia, ja sitten kielsi heidät, kun he astuivat mestauslavalle! Ei ensimmäinen prinssi, ei kuninkaan setä, sanon vielä kerran, vaan Chalaisin, Montmorencyn ja Cinq-Marsin murhaaja, joka nyt parhaillaan yrittelee samaa peliä ja luulee voittavansa otteen, kun on saanut toisen vastapelaajan, joka ei uhkaile, vaan hymyilee. Mutta hän pettyy: hän tulee menettäneeksi herra de Richelieun menettämisellä, ja minun etuni mukaista ei ole jättää kuningattaren luo tätä riidansiementä, jolla kardinaali-vainaja kahdenkymmenen vuoden mittaan kuohutteli kuninkaan sappea."

Anna punehtui ja kätki kasvonsa käsiin.

"En tahdo nöyryyttää teidän majesteettianne", pitkitti Mazarin tyynemmin, mutta harvinaisen lujasti; "minä tahdon, että kuningatarta kunnioitetaan ja hänen ministeriään samaten, koska minä kaikkien silmissä olen vain ministeri. Teidän majesteettinne tietää itse, että minä en ole Italiasta tullut pelinukke, kuten monet sanovat. Koko maailman täytyy johtua käsittämään se."

"No niin, mitä pitää minun siis tehdä?" kysyi Itävallan Anna tuon hallitsevan äänen lannistamana.

"Teidän on yritettävä muistaa niiden uskollisten ja hartaitten miesten nimet, jotka herra de Richelieun vastarinnasta huolimatta matkustivat meren yli, jättäen verijälkiä taipaleelleen, tuodakseen teidän majesteetillenne takaisin erään koristeen, jonka olitte lahjoittanut Buckinghamille."

Anna nousi majesteetillisena ja kiihtyneenä kuin olisi teräsjoustin ponnahduttanut hänet seisaalle ja silmäili kardinaalia sillä ylpeällä ja arvokkaalla sävyllä, joka oli antanut hänelle peräti suuren vallan varhaisempina vuosina.

"Te loukkaatte minua, monsieur!" hän sanoi.

"Minä tahdon", jatkoi Mazarin lopettaen lauseen, jonka kuningatar oli kuohahduksellaan keskeyttänyt, "minä tahdon, että te tänään teette puolisonne puolesta, mitä silloin teitte rakastajanne tähden."

"Taaskin se panettelu!" huudahti kuningatar. "Minä luulin sen toki täydellisesti unohtuneeksi, sillä tähän asti olette säästänyt minut siitä; mutta nyt tekin sen toistatte. Sen parempi, sillä nyt saamme tilaisuuden käsitellä tätä asiaa keskenämme, ja kerrassaan loppuun saakka, ymmärrättekö?"

"Mutta, madame", sanoi Mazarin tuota palautunutta voimakkuutta ihmetellen, "minä en pyydä teitä sanomaan kaikkea."

"Mutta minä tahdon sanoa teille kaikki", vastasi Itävallan Anna. "Kuulkaa siis. Sanonpa teille, että siihen aikaan oli tosiaankin neljä harrasta sydäntä, neljä rehellistä sielua, neljä uskollista miekkaa, jotka pelastivat enemmän kuin henkeni, pelastaen kunniani."

"Vai niin, te tunnustatte sen!" virkahti Mazarin.

"Ainoastaan rikollistenko kunniaa siis voidaan vaarantaa, ja eikö usein etenkin naista voi häväistä ulkonaisten seikkain todistus? Niin, asianhaarat osuivat minua vastaan, olin joutumaisillani häpeään, ja kuitenkin vannon…"

Kuningatar haki jotakin pyhää esinettä, tehdäkseen sen varassa valansa; hän otti seinäverhon peittämästä kaapista pienen ruusupuisen, hopealla silatun lippaan, asetti sen alttarille ja jatkoi:

"Minä vannon kautta näiden pyhien jäännösten: rakastin Buckinghamia, mutta Buckingham ei ollut rakastajani."

"Ja mitä ovat pyhäinjäännökset, joiden kautta vannotte, madame?" tiedusti Mazarin hymyillen, "sillä huomautanpa teille, että minä roomalaisena olen epäuskoinen: on monenlaisia pyhäinjäännöksiä."

Kuningatar otti kaulastaan pienen kulta-avaimen ja ojensi sen kardinaalille.

"Avatkaa, monsieur", hän sanoi, "ja katsokaa itse."

Kummastuneena otti Mazarin avaimen ja avasi lippaan, josta hän löysi ainoastaan ruostuneen tikarin ja kaksi kirjettä, havaiten toisen näistä veren tahrimaksi.

"Mitä tämä on?" kysyi Mazarin.

"Niin, monsieur, mitä tämä on?" sanoi Itävallan Anna, majesteetillisesti ojentaessaan avattua lipasta kohti käsivarren, joka oli vuosien uhalla säilyttänyt täydellisen kauneutensa. "Sanon sen teille. Nämä kaksi kirjettä ovat ainoat, mitä olen koskaan lähettänyt hänelle. Tämä veitsi on se, jolla Felton murhasi hänet. Lukekaa kirjeet, monsieur, niin näette, olenko vakuuttanut väärin."

Sen sijaan että olisi saamallansa luvalla tarkastanut kirjeet otti Mazarin luonnollisen tunteen vaikutuksesta tikarin, jonka kuoleva Buckingham oli temmannut haavastaan ja Laporten mukana lähettänyt kuningattarelle. Terä oli aivan syöpynyt, sillä veri oli muuttunut ruosteeksi, ja tovin silmäiltyään sitä, jollaikaa kuningatar oli käynyt valkeaksi kuin nojanaan olleen alttarin liinaverho, laski kardinaali sen takaisin lippaaseen väkisinkin värähtäen.

"Hyvä, madame", hän sanoi, "minä uskon valaanne."

"Ei, ei, lukekaa!" tiukkasi kuningatar rypistynein silmäkulmin; "lukekaa, minä tahdon, minä käsken, jotta päätökseni mukaisesti kaikki loppuisi tähän kertaan, teidän enää uudistamattanne tätä puheenaihetta. Luuletteko", hän lisäsi kamalasti hymyillen, "että minun tekee mieleni availla tätä lipasta joka kerta, kun minua jälleen syyttelisitte?"

Tämän tarmokkuuden taivuttamana totteli Mazarin melkein koneellisesti ja luki molemmat kirjeet. Toinen oli se, jossa kuningatar pyysi timantteja takaisin Buckinghamilta ja jonka d'Artagnan oli tuonut perille juuri parahiksi; toisen oli Laporte liian myöhään saanut jätetyksi herttualle, kun kuningatar tahtoi ilmoittaa hänelle, että hänet aiottiin murhata.

"Hyvä on, madame", virkkoi Mazarin, "siitä ei ole sen enempää puhumista."

"Kyllä, monsieur", sanoi kuningatar sulkien lippaan ja laskien kätensä sen päälle; "minulla on hiukan lisättävää, nimittäin, että olen aina ollut kiittämätön noita miehiä kohtaan, jotka pelastivat minut ja tekivät kaikkensa hänen pelastuksekseen, ja että minä en ole äsken mainitsemallenne miehuulliselle d'Artagnanille antanut muuta kuin käteni suudeltavaksi ja tämän timantin."

Kuningatar ojensi kauniin kätensä kardinaalia kohti ja osoitti hänelle harvinaisen kaunista jalokiveä, joka välkkyi hänen sormessaan.

"Hän möi sen, mikäli olen kuullut, tilapäisessä rahapulassa", jatkoi hän, "möi sen taasenkin pelastaakseen minut, sillä se tapahtui sanansaattajan lähettämiseksi herttuan luo varoittamaan häntä aiotusta murhasta."

"D'Artagnan siis tiesi sen?"

"Hän tiesi kaikki. Miten hän siinä menetteli, se on minulle tuntematonta. Mutta varmaa on, että hän möi sormuksen herra Desessartsille, jonka sormessa näin sen ja jolta sitten ostin sen takaisin; tämä timantti kuitenkin kuuluu hänelle, monsieur: antakaa se siis takaisin minun puolestani, ja koska teillä onneksenne on sellainen mies lähellänne, niin koettakaa käyttää häntä."

"Kiitos, madame", sanoi Mazarin, "noudatan neuvoanne."

"Ja nyt", virkkoi kuningatar kuin liikutuksen valtaamana, "onko teillä mitään muuta kysyttävää minulta?"

"Ei mitään, madame", vastasi kardinaali hellivimmällä äänellään; "anon ainoastaan, että annatte minulle anteeksi kohtuuttomat epäluuloni, mutta minä rakastan teitä niin suuresti, ettei ole hämmästyttävää, jos olen mustasukkainen menneisyydellekin."

Selittämätön hymy vilahti kuningattaren huulilla.

"No niin, monsieur", hän sanoi, "jollei teillä ole muuta pyydettävää minulta, niin jättäkää minut; teidän tulee käsittää, että minä tällaisen kohtauksen jälkeen haluan olla yksinäni."

Mazarin kumarsi.

"Minä vetäydyn pois, madame", hän sanoi; "sallitteko minun tulla takaisin?"

"Kyllä, mutta vasta huomenna; ei ole liikaa pidättää se aika tointumiseeni."

Kardinaali tarttui kuningattaren käteen, suuteli sitä kohteliaasti ja lähti.

Tuskin oli hän poissa, kun kuningatar astui poikansa huoneeseen ja kysyi Laportelta, oliko kuningas mennyt makuulle. Laporte viittasi kädellään nukkuvaan lapseen.

Itävallan Anna nousi ylös porrasaskelmia vuoteen ääreen, lähensi huulensa pojan rypistyneelle otsalle ja suuteli sitä hiljaisesti; sitten hän peräytyi yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin, huomauttaen kamaripalvelijalle ainoastaan:

"Yrittäkäähän, hyvä Laporte, saada kuningas esiintymään ystävällisemmin kardinaalia kohtaan, jolle sekä hän että minä olemme suuressa kiitollisuudenvelassa."