Читать книгу Myladyn poika - Александр Дюма, Dumas Alexandre - Страница 15

Osoitetaan, että jos Portos olikin tyytymätön asemaansa, oli sitävastoin Mousqueton peräti mieltynyt omaansa

Linnaan palatessa tuudittausi Portos parooniuden unelmiin, ja d'Artagnan mietiskeli heikon ihmisluonteen viheliäisyyttä – miten ihminen on aina tyytymätön saamaansa ja aina haluaa, mitä hänellä ei ole. Portoksen sijassa olisi d'Artagnan pitänyt itseänsä maailman onnellisimpana miehenä, mutta Portoksen onni oli vailla – mitä? Muutamia kirjaimia nimensä edestä ja pientä kruunua, joka olisi ollut maalattava hänen vaunujensa oviin.

– Minun on siis koko ikäni katseltava oikealle ja vasemmalle, – tuumi d'Artagnan itsekseen, – näkemättä milloinkaan täydellisesti onnellista ihmistä.

Tällaiseen järkeilyyn oli hän parhaillaan syventynyt, kun Kaitselmus näytti tahtovan kumota sen. Samassa kun Portos oli poistunut antamaan keittiömestarille joitakuita käskyjä, näki hän Mousquetonin lähestyvän. Kelpo intendentin kasvot tuntuivat ilmaisevan täydellistä onnekkuutta, jollei ottanut lukuun pikku hämiä, joka kesäisen hattaran tavoin pikemmin himmensi kuin pimensi hänen katsantoansa.

– Kas siinä, mitä halusin tavata! – virkkoi d'Artagnan itsekseen; – mutta eipäs palvelija-poloinen aavista, mitä varten tulin tänne!

Mousqueton pysytteli loitompana. D'Artagnan istahti penkille ja antoi hänelle merkin lähestyä.

"Monsieur", sanoi Mousqueton käyttäessään lupaa, "minulla on armollisuuden osoitus pyydettävänä teiltä."

"Puhu, hyvä mies", kehoitti d'Artagnan.

"En uskalla; minä pelkään, että te voisitte luulla onnen pilanneen minut."

"Sinä siis olet onnellinen, ystäväiseni?" kysyi d'Artagnan.

"Niin onnellinen kuin voi olla, ja kuitenkin voitte tehdä minut vielä onnellisemmaksi."

"No, puhu suusi puhtaaksi; jos asia minusta riippuu, niin teen mielelläni, mitä haluat."

"Voi, monsieur, se riippuu yksinomaan teistä."

"Annas kuulua sitten."

"Monsieur, tahtoisin pyytää teiltä sitä armollisuutta, että te ette enää puhuttelisi minua Mousquetoniksi, vaan ainoastaan Moustoniksi. Sitten kun olen saanut kunnian tulla monseigneurin intendentiksi, olen ottanut tämän jälkimmäisen nimeni, joka on arvokkaampi ja tuottaa minulle kunnioitusta alaisteni taholta. Tiedättehän, monsieur, kuinka välttämätöntä alistuvaisuus on palvelusväelle."

D'Artagnan hymyili; Portos pitensi nimensä, Mousqueton lyhensi.

"No niin, monsieur?" sanoi Mousqueton rauhattomasti vapisten.

"No kyllä, hyvä Mouston", taipui d'Artagnan, "ole huoletta. Minä en unohda pyyntöäsi, ja jos haluat, niin en enää sinuttelekaan sinua."

"Voi!" huudahti Mousqueton ilosta punehtuen, "jos osoittaisitte minulle sellaisen kunnian, olisin koko ikäni teille kiitollinen siitä; mutta se olisi liiaksi pyydettyä?"

– Hohoi! – tuumi d'Artagnan, – se on varsin vähäinen korvaus niistä aavistamattomista kiusoista, mitä toimitan miesparalle, joka on ottanut minut niin hyvin vastaan.

"Ja jäättekin kai pitkäksi aikaa luoksemme?" kysyi Mousqueton, jonka kasvot olivat nyt saaneet takaisin kaiken tyyneytensä ja näyttivät laajenevan kuin piooni.

"Lähden huomenna, hyvä ystävä", ilmoitti d'Artagnan.

"Voi, monsieur", pahoitteli Mousqueton, "vain mielipahaako tuottaaksenne siis poikkesittekin tänne?"

"Sitä tosiaan pelkään", virkkoi d'Artagnan niin hiljaa, että Mousqueton nyt kumartuessaan ja poistuessaan ei voinut sitä kuulla.

D'Artagnan tunsi omassatunnossaan vihlauksen, vaikka hänen sydämensä olikin paljon kovettunut.

Hän ei katunut, että oli johtamassa Portosta uralle, jolla hänen henkensä ja onnensa joutuisivat alttiiksi, sillä Portos pani mielellään tämän kaiken peliin voittaakseen parooniuden, jota hän oli viidentoista vuoden mittaan turhaan toivotellut itselleen. Mutta Mousqueton ei halunnut muuta kuin esiintyä Moustonina, ja eikö ollut julmaa temmata häntä pois mieluisista ja yltäkylläisistä oloista? Tämä aatos vaivasi d'Artagnania, kun Portos palasi.

"Pöytään!" kutsui Portos.

"Mitä! Pöytäänkö?" oudoksui d'Artagnan. "Paljonko onkaan kello?"

"Kello on lyönyt yksi, veikkoseni."

"Kotisi on täydellinen paratiisi, hyvä Portos; ajan kulumista ei huomaakaan. Tulen mukaan, mutta nälissäni en ole."

"Tule vainkin; jollei voi alituiseen syödä, niin jaksaa kuitenkin juoda. Se oli Atos-paran periaatteita, ja sen olen oivaltanut todeksi sitten kun aloin ikävystyä."

D'Artagnan, joka gascognelaisen luonteensa johdosta oli aina elänyt jokseenkin raittiisti, ei näyttänyt yhtä suuresti vakuutetulta kuin hänen ystävänsä Atoksen väitelmän virheettömyydestä; kuitenkin pani hän parhaansa pysyäkseen ystävänsä tasalla.

Katsellessaan Portoksen syöntiä ja juontia ja itse siemaillessaan niin ahkeraan kuin jaksoi d'Artagnan alkoi jälleen ajatella Mousquetonia, olletikin kun tämä, vaikka hän uuden asemansa tuottaman arvokkuuden takia ei voinut itse palvella pöydässä, tuolloin tällöin näyttäysi ovessa ja osoitti d'Artagnanille kiitollisuuttaan siten, että toimitteli hänelle vanhimpia ja parhaita viinejä, mitä talossa oli.

Tämän johdosta virkkoikin d'Artagnan, sitten kun Portos oli jälkiruokaan ryhtyessään viittauksella lähettänyt lakeijansa pois ja ystävykset jäivät kahden kesken.

"Kuules, Portos, kuka saattaa sinua sotaretkelläsi?"

"Ka", vastasi Portos empimättä, "Mouston tietysti."

Se oli isku d'Artagnanille; hän näki jo intendentin suopean hymyn muuttuvan tuskaa ilmaisevaksi väänteeksi.

"Mutta", muistutti d'Artagnan, "Mouston ei nykyään ole enää kovinkaan nuori; sitäpaitsi on hän kovasti lihonut ja kenties vieraantunut kaikesta ruumiillisesta uurastuksesta."

"Sen tiedän", vastasi Portos, "mutta minä olen niin tottunut häneen, eikä hänkään muuten suostuisi jättämään minua, – niin lujasti on hän kiintynyt minuun."

– Voi sokeata itserakkautta! – ajatteli d'Artagnan.

"Eikö sinullakin muuten", kysyi Portos, "ole palveluksessasi sama lakeija, – hyvä, rehellinen, ymmärtäväinen … mikä hänen nimensä onkaan?"

"Planchet. Niin, olen löytänyt hänet jälleen; mutta hän ei enää ole lakeija."

"Mikä hän sitten on?"

"No, kas, niillä kuudellatoistasadalla livrellä, jotka muistat hänen ansainneen La Rochellen piirityksen aikana, kun hän vei kirjeen loordi Winterille, on hän perustanut pikku myymälän Rue des Lombardsille ja on nyt sokerileipurina."

"Vai niin, vai on hän sokerileipurina Rue des Lombardsilla? Mutta miten hän siis on sinun palveluksessasi?"

"Hän on tehnyt muutamia kepposia", vastasi d'Artagnan, "ja pelkää tutkimusta."

Ja muskettisoturi kertoi ystävälleen, miten hän oli tavannut

Planchetin.

"Kas vain!" virkkoi Portos, "jos joku olisi sanonut sinulle, että Planchet vielä avustaisi Rochefortin pelastamista ja että sinä siitä hyvästä ottaisit suojellaksesi häntä…"

"Niin en olisi sitä uskonut. Mutta minkä sille voi? Ihminen muuttuu olosuhteiden mukaan."

"Totta kerrassaan", vahvisti Portos; "mutta viinipä vain ei muutu tai muuttuu vain edukseen. Maistapas tätä; se on espanjalaista laatua, jota Atos-ystävämme piti suuressa arvossa: sherryä."

Samassa saapui intendentti kyselemään isännältään huomispäivän ruokajärjestyksestä ja myöskin aiotusta metsästysretkestä.

"Kuules, Mouston", aloitti Portos, "ovatko aseeni hyvässä kunnossa?"

D'Artagnan alkoi naputella sormillaan pöytää, hämiänsä salatakseen.

"Aseenneko, monseigneur?" kummeksui Mouston; "mitkä aseet?"

"Ka, hitto, varukseni!"

"Mitkä varuksenne?"

"Sotavarukseni."

"Kyllä, monseigneur. Luulen ainakin."

"Huomenna varmistaudut siitä ja puhdistutat kaikki, jos on tarvis. Mikä on paras juoksijani?"

"Vulcanus."

"Ja sitkein?"

"Bayard."

"Mistä hevosesta sinä eniten pidät?"

"Parhaiten pidän Rustaudista, monseigneur; se on siivo elukka, ja tulen sen kanssa oivallisesti toimeen."

"Se on vankka, vai mitä?"

"Se on mecklenburgilaisrodun kanssa risteytetty normandialainen ja voisi juosta yöt päivät."

"Kaikki hyvin sitten. Anna ruokkia noita kolmea ratsua hyvin, puhdista tai puhdistuta aseeni, ja varustaudu itse pistooleilla ja kuvetapparalla."

"Lähdemme siis matkalle?" kysyi Mousqueton levottomasti.

D'Artagnan oli tähän asti naputellut epämääräisiä tahteja, mutta rummutti nyt oikeata marssia.

"Teemme parempaakin, Mouston", vastasi Portos.

"Panemmekin kai siis toimeen retkeilyn, monsieur?" änkkäsi intendentti, jonka ruusut nyt alkoivat muuttua liljoiksi.

"Me palaamme palvelukseen, Mouston!" selitti Portos, yrittäen antaa viiksilleen sitä sotilaallista kuosia, jonka ne olivat menettäneet.

Tuskin oli nämä sanat lausuttu, kun Mousquetonin valtasi vapistus, joka tutisutti hänen pöhistyneitä, mutta nyt kalvenneita poskiaan. Hän loi d'Artagnaniin silmäyksen, jonka omituista hellää nuhdetta upseeri ei voinut liikutuksetta kestää; hän horjui ja sopersi sitten tukahtuneella äänellä:

"Palvelukseen! Kuninkaalliseen armeijaan?"

"Niin ja ei. Me lähdemme jälleen retkeilemään, etsimme kaikkia mahdollisia seikkailuja, sanalla sanoen omaksumme entisen elämämme."

Viime sanat kohtasivat Mousquetonia kuin salamana. Juuri tuo kauhea entisyys teki nykyisyyden niin mieluisaksi.

"Hyvä Jumala; mitä kuulenkaan!" valitti Mousqueton luoden d'Artagnaniin vielä rukoilevamman katseen kuin äsken.

"Sitä ette voi auttaa, Mouston-poloinen", virkkoi d'Artagnan; "kohtalo…"

Vaikka d'Artagnan oli varovasti välttänyt sinuttelemasta häntä ja antanut hänen nimelleen halutun lausumistavan, pökerrytti Mousquetonia isku niin hirveänä, että hän hoippui ulos aivan järkkyneenä ja unohti sulkea oven.

"Kunnon Mouston! Hän on päästään pyörällä pelkästä ilosta", virkkoi Portos samaan tapaan kuin don Quijote olisi kehoittanut Sanchoa satuloimaan aasinsa viimeiseen taisteluun.

Yksikseen jäätyänsä alkoivat ystävykset pakista tulevaisuudesta ja rakennella tuhansia tuulentupia. Mousquetonin hyvä viini loihti d'Artagnanin näkemykseen välkkyviä dubloneja ja pistoleja kasoittain, Portoksen ihastellessa sinistä nauhaa ja herttuallista manttelia. Molemmat nukkuivatkin pöydän vieressä, kun heitä tultiin kutsumaan makuulle.

Seuraavana päivänä sai Mousqueton kuitenkin hiukan lohdutusta d'Artagnanin vakuutuksista, että sotaa luultavasti käytäisiin itse Pariisissa, ei kaukanakaan Vallonista, joka oli Corbeilin tienoilla, ei kaukana Bracieuxista, joka oli lähellä Melunia, ja Pierrefondista, joka sijaitsi Compiègnen ja Villers-Cotteretsin välillä.

"Mutta minusta tuntuu kuin ennen…" yritti Mousqueton arasti epäillä.

"Oh", vastasi d'Artagnan, "nyt ei käydä sotia siihen tapaan kuin ennen.

Nyt soditaan valtiotaidolla; kysyhän Planchetilta."

Mousqueton kysyi asiaa vanhalta ystävältään, joka kaikin puolin vahvisti d'Artagnanin sanat; hän lisäsi vain, että tässä sodassa saatuja vankeja uhkasi hirsipuu.

"Lempo!" tuumi Mousqueton, "luulenpa pitäväni enemmän La Rochellen piirityksestä."

Portos antoi vieraansa ampua kauriin, kävellytti hänet metsänsä läpi, viinimäelleen ja keinotekoisten lampiensa partaille, näytteli hänelle vinttikoiransa, kahlekuntansa, Gredinetinsä, sanalla sanoen kaiken omaisuutensa, ja kestitsi häntä vielä kolmella ylellisellä aterialla. Sitten hän pyysi nimenomaisia ohjeita d'Artagnanilta, jonka oli nyt pakko jättää hänet pitkittääkseen matkaansa edelleen.

"No, katsos, hyvä ystävä", haastoi lähetti, "minä tarvitsen neljä päivää ehtiäkseni täältä Bloisiin, päivän oleskeluuni siellä ja kolme tai neljä päivää paluumatkalleni Pariisiin. Lähde siis viikon kuluttua taipaleelle palvelijasi kanssa, poikkea la Chevrette-hotelliin Tiquetonne-kadulle ja odota minua."

"Sovittu", virkkoi Portos.

"Sillävälin minä pistäydyn toivottomalle käynnilleni Atoksen luo", lisäsi d'Artagnan; "mutta vaikka luulenkin hänen jo käyneen aivan kykenemättömäksi, pitää kuitenkin osoittaa säädyllisyyttä ystäviänsä kohtaan."

"Jos lähtisin mukaasi", esitti Portos, "niin se kenties virkistäisi mieltäni."

"Mahdollista kyllä", myönsi d'Artagnan, "ja elvyttäisi se minuakin, mutta silloin et saisi aikaa varusteluihisi."

"Se on totta", alistui Portos. "Lähdehän siis ja ole reippaalla tuulella. Minä puolestani tunnen kuumeellista intoa."

"Sepä mainiota!" sanoi d'Artagnan.

Ja he erosivat toisistaan Pierrefondsin tiluksien rajalla, jonne asti

Portos oli lopuksi tahtonut saattaa ystäväänsä.

– En ainakaan jää yksikseni, – tuumi d'Artagnan kääntyessään

Villers-Cotteretsia kohti. – Tuo Portoksen pentele on yhä yhtä väkevä.

Jos Atos yhtyy meihin, niin onpa meitä kolme veikkoa nauramassa

Aramiille, naismaailman pikku munkille.

Villers-Cotteretsista hän kirjoitti kardinaalille:

"Monseigneur, minulla on jo yksi tarjottavana teidän ylhäisyydellenne, ja tämä vastaa kahtakymmentä. Lähden nyt Bloisiin sillä kreivi de la Fère asuu Bragelonnen linnassa sen kaupungin lähistöllä."

Ja sinne hän sitten suuntasi kulkunsa, jutellen vilkkaasti Planchetin kanssa, joka tuotti hänelle suurta hupia pitkän matkan varrella.