Читать книгу Hagarin poika - Hall Sir Caine - Страница 10

Sisällysluettelo

Nukuttava hiljaisuus vallitsi huoneessa, jossa herra Bonnithorne söi välipalaansa. Se oli pieni tammella verhottu sali oikealle siitä huoneesta, jossa hän oli Allan Ritsonin kanssa alkanut keskustelun, jonka loordi Fisherin uutinen oli keskeyttänyt. Akkunan puolisko oli avattu, ja aivan kuin taulun kehyksinä erottivat akkunan pielet näköalasta osan. Iltarusko loi hohdettaan kukkuloihin ja metsä näytti asettuvan tyyneen rauhaan.

Rouva Ritson astui huoneeseen ja istahti. Hänen esiintymisensä oli vaatimatonta, melkeinpä nöyrää. Hän oli vanhettunut, mutta hänen piirteensä olivat vieläkin kauniit. Ainainen suru näytti syventävän rypyt, niin että ilme oli ihan toinen kuin nuoruuden päivinä. Hänellä oli vanhanaikainen pehmeästä kankaasta tehty puku ja valkoinen silkkikaulus. Hänen äänensä oli matala ja värähtelevä, mutta samalla jännittynyt, niinkuin hän olisi alituiseen kysellyt.

Pää painuneena, silmät luotuina alas, helmaan, jossa hänen sormensa hermostuneesti ja lakkaamatta liikuttelivat neulintikkuja, hän istui ääneti tai teki vieraalleen hiljaisia kysymyksiänsä.

Herra Bonnithorne vastaili hymyllä tai lauseilla, jotka eivät olleet kuutta sanaa pitempiä. Näiden harvojen vastausten välillä hän käytteli veistään ja haarukkaansa niin ahkerasti, että saattoi ihailla hänen erinomaista ruokahaluansa. Silloin tällöin kuului huvipaikalta monien äänien häipyvä sorina tänne asti.

Vihdoin rouva Ritsonin levottomuus pakotti hänet unohtamaan tavallisen pidättyväisyytensä.

"Herra Bonnithorne", hän sanoi, "koettakaa saada testamentti tehdyksi vielä tänä iltana. Pyytäkää herra Ritsonia, kun hän tulee takaisin, tekemään se viivyttelemättä. Hänellä on monta verratonta ominaisuutta, mutta hitaisuus on hänen vikansa. Aina hän on ollut sellainen."

Herra Bonnithorne pysähdytti lasin, jota juuri oli huulilleen viemässä, ja kohotti äkkiä katseensa.

"Anteeksi, rouva", hän sanoi tapansa mukaan hymyillen, mikä ei voinut lievittää hänen sanojensa vaikutusta, "tämä on erityisistä syistä asia, josta tuskin voin — voin — keskustella naisen kanssa."

Juuri sillä hetkellä kuului riikinkukon kujerrus kanapihasta tuntuen raa'alta ja repivältä tässä hiljaisessa ympäristössä.

Rouva Ritson karahti hiusrajaa myöten punaiseksi.

Niin tottunut kuin hänen nöyryytensä olikin, oli se kuitenkin joutunut liian kovalle koetukselle. Mutta hän käänsi taas katseensa alas, lopetti tikun ja pistäen vapaan tikun hampaihinsa vastasi tyynesti:

"Tottahan vaimo saanee puhua asiasta, joka koskee hänen miestänsä ja lapsiansa."

Suuri mies oli asettanut veitsen ja haarukan lautaselleen.

"Ei aina", hän vastasi. "Laissa on eräs merkittävä ehto, joka ei tunnusta naiselle oikeutta sanoa poikaansa omaksensa."

Tämän venytetysti lausutun puheen aikana Hugh Ritson, vieläkin punakkana keskustelustaan Greta Lowtherin kanssa, astui huoneeseen ja heittäytyi leposohvalle.

Kohottamatta silmiään hermostuneista sormistansa rouva Ritson kysäisi:

"Mikä ehto?"

Herra Bonnithorne väänsi hieman naamaansa ja katsahti merkitsevästi

Hugh Ritsoniin vastatessaan: "Ehto äpärälapsista."

Jonkinlainen ylimielinen soinnahdus sattui rouva Ritsonin korvaan. Hän kohotti katseensa neuleestansa ja sanoi:

"Mitä te tarkoitatte?"

Bonnithorne työnsi lautasensa syrjään, pyyhki suutansa lautasliinaan, yskähti ja sanoi: "Tarkoitan, että laki kieltää pojan nimen jälkeläiseltä, joka on siitetty ennen vihkimistä."

Rouva Ritsonin kasvot kävivät sinipunerviksi ja hän nousi seisoalleen.

"Sellainen laki on julma ja kirottu", hän sanoi, ja mielenliikutuksesta hänen äänensä vapisi tavallista enemmän.

Herra Bonnithorne nojasi veltosti tuolinsa selustaan, päästi pitkän "hem" täydestä kurkustansa, pisti kätensä liiviensä kainaloreikiin, kohotti katseensa ja sanoi: "Omituista, eikö totta?"

Onnettomuudeksi herra Bonnithornen viisaalle urkinnalle Paul Ritson, Gretan rinnalla, ilmestyi oviaukkoon ja muutti kokonaan asiain kulun. Miesten esiintyminen, enemmän kuin sanat, oli herättänyt hänen levottomuuttansa, ja hänen äitinsä kiihoittuneet kasvot selittivät hänelle keskustelun sisällyksen. Kahdella askelella hän harppasi sinne, missä suuri mies istui nytkin hymyillen, niin että valkeat hampaat hohtivat — ja laski voimakkaan kätensä hänen käsivarrelleen.

"Ystäväni", sanoi Paul iloisesti, "ehk'ei ole aivan turvallista teille, että puhuttelette minun äitiäni toisen kerran tuolla tavalla."

Herra Bonnithorne nousi jäykästi ja hänen levottomat silmänsä pysähtyivät Paulin suuttuneihin kasvoihin.

"Turvallista?" hän kertasi kiihkeänä kaikuna.

Paulin huulet olivat yhteen puristetut ja pää painunut, mutta hän kohotti päänsä ja iski äkkiä nyrkillä pöytään.

Mitään virkkamatta herra Bonnithorne lysähti istumaan tuolillensa. Rouva Ritson antoi neuleen pudota helmaansa ja painoi päänsä käsiinsä. Paul tarttui hänen käsiinsä, nosti hänet ylös ja johti ulos huoneesta. Kulkiessaan sohvan ohi, jossa Hugh Ritson lojui, hän katsoi veljensä välinpitämättömiin silmiin, ja huoli ja inho kuvastui hänen katseestansa.

Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, nousivat Hugh Ritson ja herra

Bonnithorne molemmat. Ymmärtämyksen pilke välähti kummankin silmistä.

Sitten äkkiä, hetken vaiston pakottamana molemmat miehet ojensivat

pöydän yli toisilleen kätensä.