Читать книгу Hagarin poika - Hall Sir Caine - Страница 4

Sisällysluettelo

Vuonna 1845.

Oli kylmä joulukuun aamu. Ilma oli sakea ja hämärä muutamalla Lontoon poliisiasemalla. Lamppujen valot näyttivät himmeiltä ja torkkuvilta, samoin kuin ihmisetkin tänä varhaisena hetkenä. Eräs nainen lapsi sylissä oli puolittain pakotettu ja vedetty istumaan syytettyjen penkille. Hän oli nuori; irtipäässeitten, sotkeutuneitten hiusten takaa hänen kasvonsa vielä näyttivät tyttömäisiltä. Hänen piirteillään lepäsi tuskan ilme. Katse oli hetkittäin tyyni, mutta toisin ajoin levoton ja uhkaava. Hänen pukunsa oli alkujaan ollut rikas, mutta nyt se oli revitty ja likainen, ja raskaina laskoksina se peitti hänen vartaloansa. Lapsi, jota hän kantoi, näytti ehkä neljän kuukauden vanhalta. Hän painoi sitä suonenvedontapaisesti rintaansa vasten, ja kun se heikosti itkeä kitisi, hän hyssytteli sitä koneellisesti.

"Teidän kunnia-arvoisuutenne, tämän henkilön minä vedin maalle joesta tänä aamuna kello puoli kaksi", sanoi eräs konstaapeli. "Hän oli heittäytynyt jokeen Mustanmunkin sillan portaalta."

"Oliko hänellä lapsi mukanansa?" kysyi oikeudenvalvoja.

"Oli, teidän korkea-arvoisuutenne; ja kun minä nostin hänet maalle, minä en mitenkään saanut lasta hänen sylistänsä — hän painoi sitä niin lujasti rintaansa vasten. Äiti oli tajutonna, mutta lapsi avasi silmänsä ja itki."

"Ettekö ole saanut tietää hänen nimeänsä?"

"En, herra; hän ei halua vastata meille mitään, kun me kysymme sitä häneltä."

"Minulle on sanottu", virkkoi kirjuri, "että kysyttäessä hänen nimeänsä ja olosuhteitansa, hän pysyy täydellisesti vaiti. Tohtori on sitä mieltä, teidän korkea-arvoisuutenne, että tuo nainen ei ole täysin syyntakeinen."

"Hänen joutumisensa tänne tukee kyllä sitä otaksumaa", vastasi virkamies.

Nuori nainen oli tylsänä tuijotellut ympärilleen mistään välittämättä. Hän näytti tuskin tajuavan, että satakunnan ihmisen silmät tarkastelivat hänen hurjistuneita kasvojansa.

"Onko täällä ketään, joka tuntee hänet?" kysyi virkamies.

"On, teidän korkea-arvoisuutenne, minä löysin sen vanhan naisen, jonka luona hän on asunut."

"Tuokaa se vanha ihminen kuulusteltavaksi."

Keski-ikäinen nainen — pienikasvuinen, levoton ja ruma kepsutti sisään. Nimekseen hän ilmoitti Drayton. Hänen miehensä oli hotellin ovenvartija. Hänellä oli talo Pimlicossa. Kuukausi sitten hänellä oli ollut vuokrattavana huone ensimmäisessä kerroksessa. Hän oli pannut ilmoituskortin akkunaan ja pidätetty oli ilmestynyt. Hän oli hyväksynyt tämän nuoren rouvan vuokralaisekseen ja oli saanut vuokransa täsmälleen. Ei tiennyt mitään, kuka hän oli tai mistä hän tuli. Ei ollut myöskään saanut selville hänen nimeänsä. Oli kuullut hänen nimittävän lasta Pauliksi. Se oli kaikki, mitä hän tiesi.

"Hänen ammattinsa, hyvä eukkoseni, mikä se oli?"

"Ei mikään; ei hänellä ollut mitään ammattia, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Eikö hän mennyt koskaan ulos — ei öisinkään?"

"Ei, herra; kaikista vähimmin öisin, herra. Toivon teidän korkea-arvoisuutenne pitävän minua kunniallisena ihmisenä, herra."

"Ei tehnyt mitään elääksensä ja kuitenkin maksoi teille. Annoitteko te hänelle ruokaa?"

"Annoin, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän sai itse keittää, mitä halusi, mutta se nuori, onneton raukka ei koskaan näyttänyt haluavan mitään, herra."

"Eikö hän koskaan puhunut teille?"

"Ei, herra, ei hän tehnyt muuta kuin itki. Hän itki, itki, itki, ellei nauranut ja silloin se oli kauheata, teidän korkea-arvoisuutenne. Minun mieheni aina sanoi, ettei sitä tiedä, mitä se vielä tekee."

"Onko hän naimisissa, tiedättekö?"

"On, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän käytti vihkimäsormusta, aivan oikeata vihkimäsormusta — mutta kerran hän riisti sen irti ja heitti tuleen. Minä näin sen omin silmin, herra, muuten minä en olisi uskonut sitä enkä ole ikinä sellaista nähnyt. Mutta se onneton raukka ei aina ymmärrä, mitä tekee, sanoo minun mieheni."

"Minkälainen hänen suhteensa lapseen oli? Näyttikö hän rakastavan sitä?"

"Voi, näytti, teidän korkea-arvoisuutenne. Hän syleili, syleili, syleili sitä lakkaamatta, kutsui sitä lemmikikseen ja Paul, Paul, Paul oli kaikki, mitä hänellä oli tässä maailmassa."

"Milloin te näitte häntä viimeksi ennen tätä päivää?"

"Eilen, herra. Hän pani hatun päähänsä ja heitti kapan hartioillensa ja käärittyään lapsen shaaliin meni iltapäivällä ulos. 'Se tekee teille oikein hyvää', sanon minä hänelle. 'Kyllä, rouva Drayton', sanoo hän, 'se tekee meille molemmille maailman hyväksi.' Tämä tapahtui takaovella, teidän korkea-arvoisuutenne, ja ilta oli ihana, mutta en minä ikinä saattanut arvata, mitä hän aikoi tehdä. Mutta hän ei ymmärrä tekojaan, nuori raukka — kuten minun —"

"Ja kun yö tuli, eikä hän ollut palannut, menittekö te etsimään häntä?"

"Kyllä, teidän korkea-arvoisuutenne, sillä minä sanon miehelleni, sanon minä: 'Se onneton nuori raukka, minä en voi levätä vuoteessani, ellen saa tietää, mihin hän on joutunut.' Ja minun mieheni, hän sanoo minulle: 'Maggie', sanoo hän, 'mene sinä poliisiasemalle ja kerro upseerille hänen tuntomerkkinsä', sanoo hän. 'Pitkä nuori nainen, joka saattaisi olla oikea rouva, kantaen lasta — se kyllä riittääkin', sanoo hän. Ja minä menin. Ja tänä aamuna eräs upseeri tuli ja minä näin hänen naamastaan, että jotakin oli tapahtunut, ja —"

"Pyytäkää tohtori tänne. Onko hän täällä?"

"On, teidän korkea-arvoisuutenne", sanoi konstaapeli.

Rouva Drayton oli työnnetty ulos huoneesta. Hän pysähtyi kuitenkin ensimmäiselle portaalle:

"Ja minä toivon, ettei hänelle tapahdu mitään pahaa — hän kun ei oikein ymmärrä, kuten minun mieh—"

"Hyvä on, tuon kaiken me kyllä tiedämme. Ulos nyt; tätä tietä; älkää kiusatko hänen korkea-arvoisuuttansa!"

Portaan alapäässä nainen pysähtyi taas, nenäliina silmillään.

"Ja panee itkemään, kun täytyy nähdä hänet, onneton raukka, ja lapsi myös, sillä hän on ymmärtämätön kuin kissanpoika, ja minä toivon, ettei hänelle mitään tehdä, kuten —"

Rouva Draytonin enemmät toiveet ja pelko häipyi poliisiaseman meluun. Nuori nainen syytetyn penkillä yhä tuijotteli välinpitämättömänä ympärilleen. Hänen itsemurha-yrityksensä todisti, kuten tavallisesti, täydellistä vararikkoa rakkauden asioissa. Ehkäpä hän oli naimisissa oleva nainen, jonka hänen miehensä oli hylännyt. Luultavasti hän oli taas yksi niistä onnettomista ylhäisön naisista, jonka raskauden häpeä oli tehnyt mielipuoleksi. Ilmeisesti hän oli sivistynyt ja tunteiltaan hienostunut ihminen.

"Hänellä täytyy olla toki joitakin sukulaisia", sanoi virkamies, ja kääntyen syytettyyn hän virkkoi hillitysti: "Sanokaa meille nimenne, hyvä rouva."

Nainen ei näyttänyt kuulevan, vaan painoi lasta lujemmin rintaansa vasten, niin että se heikosti itki.

Virkamies koetti uudestaan:

"Lapsenne nimi on Paul, eikös olekin? Paul — niinkö?"

Nainen katsahti ympärilleen, heitti silmäyksen virkamieheen ja ihmisiin poliisikamarissa, mutta ei virkkanut mitään.

Juuri sillä hetkellä ovi virkamiehen vastapäätä olevalla seinällä avautui äänettömästi, ja eräs herrasmies astui sisään. Naisen harhailevat silmät sattuivat häneen. Sinä hetkenä tylsyys hänestä oli kadonnut. Hän iski katseensa tulijaan. Hänen kasvoilleen levisi syvän tuskan ilme. Hän veti lapsen sivulleen, aivan kuin kätkeäksensä sen toisten silmiltä. Sitten hänen katseensa värähti ja hän kaatui takanaan olevan konstaapelin syliin. Nyt hän oli tunnotonna. Hämärästä huolimatta katselijoitten kasvoille ilmestyi lämmin säälin ja osanoton ilme.

Huomattiin, että herra, joka juuri oli saapunut poliisiasemalle, heti paikalla poistui sieltä. Virkamies näki hänen puikahtavan ovesta ulos, niinkuin hän olisi ollut säikähtänyt varjo.

"Toimittakaa hänet heti Dartfordin turvakotiin", sanoi virkamies, "minä annan paikalla määräyksen."

Kuului ääni poliisikamarin perältä. Se oli rouva Draytonin ääni, joka kuului nyyhkytysten välistä.

"Ja jos te suvaitsette, teidän korkea-arvoisuutenne, sallikaa minun ja minun mieheni ottaa lapsi hoitoomme, kunnes tuo onneton nuori raukka paranee ja voi noutaa sen pois. Meillä ei ole omia lapsia yhtään ja minun mieheni ja minä tahtoisimme ottaa sen, eikä kukaan pidä siitä parempaa huolta, teidän korkea-arvoisuutenne."

"Minä luulen, että te olette hyvä nainen, rouva Drayton", virkkoi virkamies. Sitten kääntyen kirjuriin hän lisäsi: "Kuulustelkaa häntä, ja jos hänen asemansa on tyydyttävä, antakaa lapsi hänelle."

"Oi, kiitos, teidän korkea-arvoisuutenne! Panee minut itkemään —"

"No, no, hyvä on. Älkää huoliko nyt — kyllä me ymmärrämme sen — tulkaa nyt."

Tullessaan tuntoihinsa vanki huomasi, että hänet oli nostettu pois syytetyn penkiltä ja eräs konstaapeli otti lasta hänen sylistään. Hän puristi sitä kuumeentapaisesti:

"Viekää minut pois", hän kuiskasi vapisevalla äänellä ja hänen katseensa harhaili ovelle.

"Ottakaa kiinni se mies", sanoi virkamies osoittaen ovea, josta vieras oli poistunut.

Eräs poliisi riensi kiireesti ulos, mutta palasi pian virkkaen: "Hän on mennyt."

"Viekää minut pois, viekää minut pois", huusi vanki kiihkeästi rukoillen. "Paul, Paul, minun oma pikku Paulini." Naisen hengitys kävi tuskaisena puuskutuksena ja lapsi parkui, kun hän niin lujasti pusersi sitä rintaansa vasten.

"Viekää ne pois", sanoi virkamies.

Syntyi yleistä liikettä. Poliisikamarissa olevat ihmiset työntyivät kasaan, kuten lampaat, lattia kolisi ja kaikki kuiskailivat ja porisivat yht'aikaa. Virkamiehen vakavantyynille kasvoille ilmestyi hymy, ja kellertävä kaasu loi puolihämärää valoaan, kuten ennenkin. Sitten liike taas asettui, nainen ja lapsi olivat menneet, ja poliisikamarin yksitoikkoinen elämä kulki edelleen entistä latuansa.

Kuusi kuukautta myöhemmin eräs kaunis nainen, kasvoiltaan vieläkin tyttö, vaikka silmissä kärsimyksen ilme, pysähtyi muutaman talon ovelle Pimlicossa, ja koputti keveästi.

"Minä tahtoisin nähdä rouva Draytonia", hän sanoi, kun eräs vanha ihminen avasi oven.

"Varjelkoon, ne ovat menneet, rouva Drayton ja hänen miehensä."

"Menneet!" sanoi se nuori nainen, "menneet! Mitä te tarkoitatte?"

"Mitä, menneet — muuttaneet muualle — ottaneet toisen asunnon."

"Muuttaneet, ottaneet toisen asunnon?" tämä ajatus näytti hitaasti pystyvän hänen päähänsä.

"Totta kai. Mitäs hän muuta olisi voinut tehdä, kun suuri hotelli vaihtoi isäntää ja hän menetti paikkansa? Vuokria ei voida tyhjällä maksaa ja jotakinhan täytyy myöskin suuhun panna."

"Menneet? Oletteko te villi? Rouva, ajatelkaa, mitä te sanotte. Mihin menneet?"

"Mistä minä sen tietäisin, mihin? Villi, vielä vai! En tahdo väittää, eivätkö muut näytä vielä villimmiltä kuin minä."

Se nuori nainen otti häntä kiinni olkapäistä.

"Älkää sanoko sitä — älkää sanoko, ettette tiedä, mihin he ovat menneet. He ovat vieneet minun lapseni, minä sanon teille — minun pienen, onnettoman Paulini."

"Ai, sitten te olette se nuori raukka, joka hukutti itsensä, oletteko te? Niin, niin. Ne ovat nyt joka tapauksessa menneet ja vieneet pienokaisen mukanansa eikä kukaan voi sanoa, mihin. Saatte uskoa minua, tai kysykää naapureilta."

Se nuori nainen nojasi ovenpieleen valkeiksi valahtanein kasvoin ja suurin silmin.

"Voi, voi, kuinka raskaasti se häneen vaikuttaa! Jaa, jaa, hän ei sittenkään ole pahinta lajia, kun kaikki käy ympäri. Niin, niin, kuka sitä olisi voinut uskoa! No, no, tulkaa sisään ja istukaa hetkinen. Hirveätä on menettää lapsosensa ja — minunkin on vaikea sanoa se hänelle. Erehtynyt tai ei, se on kuitenkin omaa lihaa ja verta, ja niinhän minä olen aina sanonut."

Se nuori nainen vietiin huoneeseen ja istutettiin tuolille. Hän nousi kuitenkin pian vanhan vaimon estelyistä huolimatta.

"Minä pakahdun", hän sanoi.

"Levätkää hetkinen, levätkää nyt, ystäväni — tuossa — tuossa."

"Ei, ei, hyvä rouva, antakaa minun mennä."

"Taivas teitä auttakoon, lapsi; miten onnettomalta te näytätte!"

"Taivas ei ole minua milloinkaan auttanut", sanoi se nuori nainen. "Minä olin laupeudensisar vain kaksi vuotta sitten. Eräs mies tutustui minuun, kosi minua ja meni kanssani naimisiin, mutta hylkäsi minut. Minä koetin kuolla, mutta ne pelastivat minut. He erottivat minut lapsestani ja panivat minut turvakotiin. Minä pakenin sieltä ja tulin hakemaan lemmikkiäni, mutta hän on mennyt."

"Rakas lapsi, rakas lapsi!" ja vanha vaimo siveli osaaottavasti hänen päätänsä.

"Antakaa minun mennä!" sanoi se nuori nainen hypähtäen uudestaan ylös. "Jos ei taivas tahdo tehdä mitään minun hyväkseni, ehkäpä maailmalla on enemmän sääliä."

Kuolemankalpeat kasvot vastasivat huonosti sitä naurua, jonka hän päästi hyvästiksi, kun hän niskojansa nakaten kiiruhti matkaansa.