Читать книгу Hagarin poika - Hall Sir Caine - Страница 5

Sisällysluettelo

Vuonna 1875.

Oli nuorison päivä Newlannin laaksossa. Kesä oli ihanimmillaan; aurinko paistoi kirkkaasti; laakson pohjoispuolella oleva ulappa lepäsi peilityynenä ja kiitävät pilvenhattarat leikiten kuvastelivat sen pinnassa; vuoret näkyivät selvinä ja korkeimmat huiput uivat lämpimän kesän purppuraisessa autereessa. Oli keskipäivä ja varjot olivat lyhyet. Lukemattomat mehiläisparvet suristen leijailivat metisen heinikon yllä. Kukkien ja vastaniitetyn heinän tuhannet tuoksut täyttivät ilman ja ihmiset olivat kevyellä tuulella kuin perhoset. Niitylle Pike-vuoren juurelle oli pystytetty telttoja, liput liehuivat ja miesten, naisten ja lasten joukot katselivat rinteellä suoritettavaa urheilua.

Urheilukentän keskellä kaksi miestä kevyissä puvuissa heitti painia. Ne olivat jättiläismäisiä nuorukaisia, lihakset käsivarsissa pullistuivat pyöreiksi ja korkeiksi kuin summattomat munat, ja jalat ponnistivat maahan, niinkuin vihaisten härkien kaviot. Painijat näyttivät tyyniltä ja syleilivät toisiansa, ihan kuin olisivat antautuneet lemmenleikkiin, vaikkakin hirvittävällä voimalla rutistelivat toisiansa. Mutta ihmiset heidän ympärillään olivat silmittömästi ihastuneita. Henkeään pidättäen he seisoivat ihaillen jokaista onnistunutta otetta ja kurottivat kaulojansa nähdäkseen jokaisen liikkeen.

"Kojeta, Reuben, kojeta! Yrittäköönpäs hän vain John Proudfootia!

Tiukalle ottaa, hei!"

"Kahtoopas tuota! John paiskaa hänet nurin kenttään."

John oli seppä, suuripäinen ja julma-ruhoinen nuorukainen.

"Ja sen John tekeekin, totta vie."

"Ei, eipäs teekään, hän joutuu kenttään; hei, hei, niinpäs käy!"

Toinen painijoista oli kaatanut vastustajansa selälleen ja tyynesti piteli häntä nyt maassa. Hän oli roteva, kaksikymmenkahdeksan-vuotias nuorukainen, jonka tukka oli tummanruskea, silmät kirkkaat, kasvot voimakkaat ja ahavoituneet, parta lyhyt, sakea ja hieman kähärä ja koko olennosta kuvastui notkeus, jonka voima ja terveys käytökselle antaa, ja siihen liittyi vielä täydellinen itsehillinnän taito. Hän hymyili iloisesti ja nyökytti päätään vastaukseksi voimakkaille suosionosoituksille. "Hyvin tehty! Niin sitä pitää! Siten sitä pitää näyttää toiselle! Mitäs sanot siitä, Reuben?"

"On häpeissään, ole siitä varma!"

"Mitäs sanot tuollaisesta keekauksesta — häh — mies?"

"No, no ol' se ny' keskinkertanen."

"Oottakos sitten nuoruuven päivien nähny mitään tuollaista, vanhat miehet?"

"Ei, hän heitti, tuo Paul, sitä kuin rukkasta, se täytyy myöntää."

"Ei ole Cumberlannissa miestä, joka uskaltaa käydä tämän jälkeen käsikähmään Paul Ritsonin kanssa."

"Ei, ei olekaan; hän on isänsä poika." Poikalauma piiritti nyt painijat ja muodostaen kunniakujan vei heidät riemukulussa telttaan.

Samana hetkenä ajoi mutkan takaa kummallinen olento esille ja pysähtyi keskelle ruohokenttää. Se oli kutistunut olio, joka oli istahtanut ponin etulapojen päälle kiinnitettyyn satulaan, kun taas hännän päällä oli pari kantotuoleja. Ratsastaja oli vanhanpuoleinen mies, jonka kulmat olivat tuuheat ja parta mustan- ja harmaankirjava. Hänen päivettyneillä, teräväpiirteisillä, noidankasvoillansa oli syviä juovia ja mustat, kiiluvat silmät, jotka ikäänkuin ilkkuivat: katsopas vain, minäkin olen oikea Aatamin poika. Hän oli vuoriston kerjäläinen ja ainakin tänään hänen esiintymisensä tuntui kiusalliselta.

"Tyttäret, täällä on jotakin teille! Katsokaa, Gubblum Oglethorpe, poni ja kaikki!"

"Mitä, olettekos ikinä mokomaa nähneet? Gubblum on istahtanut oikein satulaan!"

Gubblum yhä istuen poninsa selässä väänsi vinot kasvonsa vieläkin väärempään ja sanoi:

"Satulaanpa tietenkin! Mutta on paljoa helpompi kiivetä tähän satulaan kuin päästä siitä pois, sen minä sanon teille!"

"Kuinka niin, minkätähden, Gubblum?" kysyi ääni joukosta.

"Ettekö ole koskaan kuulleet siitä päivästä, jolloin minä sen ostin?"

Monen pään kieltävä pudistus oli vastaus.

"Ette?" sanoi Gubblum äänessään hyvin ihmettelevä sointu ja lisäsi: "Niin, niin, muutamien ihmisten tietämättömyydellä ei ole mitään rajoja."

"Mitä teille, Gubblum, silloin tapahtui?" Gubblumin ihmettelevä ilme muuttui hyväntahtoiseksi suvaitsevaisuudeksi. Hän kohotti pronssinvärisen, karvaisen kätensä olkihatun laitaan suojatakseen silmiänsä auringolta.

"No, kun minä sidoin sen tämän vanhan Bessyn selkään, minä en voinut enää saada sitä irti — se mulle tapahtui."

"Eikö? Miksi ei?"

"Kattokaas, minulla oli jallaassani puukenkäni mennessäni maksamaan satulaa Keswickiin ja niissä on joteskin vankat pohjat, näissä minun kengissä. Niinpä kun mää panin jallaat jalustimiin, ne istus kiinni."

"Istus kiinni!"

"Niin kiinni kuin naulattu! Ja kun mää tulin kotia Branthin harjulle, mää en voinnu saara jalkojain irti. Silloin sanoi meirän Sally minun vanhalle eukollein: 'Äiti', sanoi hän, 'meirän pitää panna isä ponin kanssa talliin ja antaa hänelle kuppi teetä.' Ja niin ne tekivät ja kun minä olin sen horinut kurkkuuni, minä yritin uurestaan päästä satulasta irti, mutta onnistumatta. Silloin minä — arvaattekos, mitä minä silloin tein?"

"Ei, mies, mitäs teitte?"

"Minä sain maata koko yön tallissa Bessyn selässä!"

"Varjelkoon, Gubblum, ja kuinka se kävi?"

"Siihen minä kyllä tulen, mutta muutamat ihmiset ovat vain niin kärsimättömiä. Seuraavana aamuna minun tytär sanoi äirellens: 'Äite', sanoi hän, 'eiköhän olisi parasta ottaa satulaa irti, kyllähän isä siitä sitten selviää?'"

"Ja ottivatko ne sen irti?"

"Kyllä, miksikä ei? He veivät Bessyn ja minut sille pehmeälle paikalle, joka tavallisesti on tallin takana ja siellä he päästivät hihnat irti ja tyrkkäsivät sitä huutaen: 'Pois!'"

"Hyvä, mies, hyvä!"

"Hyvä! Ei sinne päinkään; se ei ollut ollenkaan hyvä sillä kertaa! Kun minä pyörährin maahan, minä kyllä olin päässyt irti ponista, mutta minä olin yhä kiinni satulassa."

"Mitäs ne sinulle sitten tekivät?"

"Minä tulen kohta siihenkin, mutta muutamat ihmiset ovat niin hirveän ihastuneita kuulemaan itsensä puhuvan. Ne ottivat ylös minut, satulan ja kaikki ja, panivat minut keittiön nurkkaan. Ja siellä minä olin melkein koko viikon maaten ja valvoen, kartaten ja kehräten ja tullen hirvittävän ohueksi. Mutta lopulta minä pääsin irti!" Tässä ilmausi Gubblumin kasvoille ylpeä ilme, kun hän lisäsi: "Miten onkaan hyvä, että ihminen on saanut kasvatusta! Me emme saa kasvatusta koskaan liiaksi."

Eräs nuorukainen — pitkä Gordie Moore — pisti pitkän, laihan kaulansa kahden tytön välitse esille ja sanoi:

"Opitteko te lukemaan ja kirjoittamaan ollessanne siellä kyökin nurkassa, Gubblum?"

Kaikki tirskuivat ja tirkistelivät. Mutta välittämättä keskeytyksestä Gubblum kohotti ruskeat kasvonsa, niin että aurinko paistoi niihin täydeltä terältä ja sanoi:

"Sen teki minun poikani — se, joka opiskelee papiksi. Hän tuli kotiin Beestä ja, 'Äite', hän sanoi, ennenkuin oli ollut minuuttiakaan talossa, 'otetaan isän kengät pois jalasta, tottapahan se sitten saa ne irti jalustimesta'."

Kuulijat päästivät äänekkään naurun. Gubblum istui suorana satulassa ja lisäsi sitten vakavin ilmein:

"Sitä se kasvatus auttaa ja kun lukee Raamatut ja kaikki! Jos minulla olisi viisikymmentä poikaa, minä kasvattaisin ne kaikki papiksi."

Ihmiset hänen ympärillänsä nauroivat taas ja sitten he kokoontuivat ryhmiin nyökytellen ja iskien toisillensa merkitsevästi silmää. Kerjäläisen juttu oli huvittanut heitä ja he kohtelivat hellyydellä ja ymmärtämyksellä hänen mielikuvituksensa lapsellista lentoa. Hän puolestansa iloitsi yhtä paljon saadessansa näytellä yksinkertaista ja typerää. Hänen silmänsä välähtivät, kun hän "loisti lahjoillansa". Ihmiset nauroivat, hän hymyili salaa ja kaikki olivat tyytyväisiä.

Gubblum Oglethorpe, Branthin harjun kerjäläinen lähti pois ja silitteli poninsa takkuista harjaa. Hän aikoi viedä sen tilapäiseen talliin, kun hän joutui silmä silmää vasten nuoren painijan, Paul Ritsonin kanssa, joka tuli teltasta siistissä kävelypuvussansa. Suuresti hämmästyen kerjäläinen katseli Paulia päästä jalkoihin ja sitten hän ihmetellen, mitä nuorukainen siellä kaukana oli tehnyt, kysyi:

"Kas, koska te olette tullut takaisin näille main?" Paul hymyili.

"Tullut takaisin! Enhän minä ole poissa ollutkaan." Vanha mies vilkaisi salaa Paulin kasvoihin ja iski silmää merkitsevästi. Nähtyään, ettei hän voinut keskustelua jatkaa alkamaansa suuntaan, hän väänsi vinot kasvonsa vakavaan irviin ja sanoi:

"Te olitte yötä Lontoossa kolme päivää sitten."

"Yötä Lontoossa kolme päivää sitten!" Paul nauroi ja nyökäten muutamalle lähellä-seisovalle suuriääniselle laaksolaiselle sanoi: "Geordie, nipistäpäs sitä vanhaa miestä saadaksemme nähdä, eikö hän uneksi."

Sitä seurasi yleinen nauru, kysely ja tutkistelu Kerjäläinen otti hatun päästänsä ja kynsien laiskasti korvallistansa kallisti päätänsä sivulle, kohotti taaskin katseensa nuoreen Ritsoniin aivan kuin tullakseen lopullisesti vakuutetuksi tämän läsnäolosta ja mutisi puoliääneen: "Totisesti, pelkään, että olen lumottu — niin minä olen!"

"Lumottu — miksi?"

"Minä olisin voinut vannoa, että näin teidät muutamassa paikassa lähellä Lontoota kolme päivää sitten."

"En ole ollut siellä kolmeen vuoteen", sanoi Paul.

"Ettekö te heiluttanut minulle kättänne, kun me menimme ohi — minä ja

Bessy?"

"Heilutinko minä? Missä?"

"No, Haukka-Haikaran ravintolan edustalla Hendonissa."

"En ole ikinä nähnyt sitä paikkaa."

"Onko se totta?"

"Tottapa totta."

Vanhan miehen raskas pää painui vielä kerran sivulle ja ponin harjaa ja otsatukkaa puhdistettiin kaikin voimin, niinkuin se olisi ollut vietävä näyttelyyn. Sitten iski Gubblumin mieleen ensi kertaa ajatus, että Paul tahtoi salata retkiänsä. Vanhus katseli ääneti ympärilleen, kohtasi nuorukaisen katseen ja iski taas salaisesti silmää. Paul purskahti nauruun, nyökkäsi hyväntuulisesti päätään ja melkeinpä myöntävästi iski hänelle vastaukseksi silmää. Joukko, joka oli ympärille kokoontunut, huomasi tilanteen hullunkurisuuden ja nauraa kikatti kyllin kuuluvasti kiihoittaakseen kerjäläisen kiukkua.

"Mutta minä sanon, että minä olen nähnyt teidät", huusi Gubblum kaikin voimin.

Samana hetkenä eräs hoikka nuorukainen asteli hitaasti ryhmän sivu. Hän oli hyvin puettu ja käyttäytyi hieman arvokkaan keikarimaisesti; kiinnittämättä huomiota siihen, mitä puhuttiin, hän hieman väsynein ja laahaavin askelin jatkoi matkaansa. Kun muutamat laakson miehet kumarsivat hänelle, tuli hänen hymynsä lämpimäksi. Hän oli Hugh Ritson, Paulin nuorempi veli.

Gubblumin kiihko yhä kasvoi. "Te seisoitte Haukka-Haikaran portaalla", hän sanoi, "ja minä heilutin kättäni ja huusin: 'Hyvää huomenta, herra Paul.' Niin, sen minä tein!"

"Älkää sanoko niin!" lausui Paul teeskennellyn juhlallisesti. Hänen veljensä oli kuullut kerjäläisen sanat ja pysähtynyt.

"Mutta minä sanon", virkkoi Gubblum ravistellen suurta päätänsä. Saakoon jokainen hullutteleva nuori herra tietää, ettei hänen kanssaan ole leikittelemistä, sillä se on samaa kuin hajoitella kiviä omaan puutarhaansa.

"Miksi, Gubblum?" kysyi Paul hyväntuulisesti nauraen. "Mitä minä tein

Hendonissa?"

"Tein! Poika, jonka tapasin siinä lähellä kadulla, sanoi, että herra

Paul pitää kapakkaa."

"Pitää kapakkaa!"

Tätä seurasi hirveä naurunräjähdys, jonka keskeltä joku huusi:

"Koettakaapas, pojat, eikö tuo Gubblum-ukko nuku?"

"Ja jos minä nukun, on sekin parempi kuin valvoa mielipuolien kanssa, eikös olekin?" kiivaili Gubblum.

Sitten kerjäläinen kynsi taas päätänsä ja virkkoi hiljaisemmin: "Niin se on! Ellette se ollut te, niin sitten se oli se vanha kaviojalka itse."

"Olemmeko me niin samannäköiset? Mulla ei kuitenkaan ole kaviota."

"Sen nimi oli joka tapauksessa Paul."

Hugh Ritson oli avannut kyynärpäillänsä tien Gubblumin luo ja kuunteli nyt tavattoman tarkasti. Kun toiset olivat nauraneet, hänen kasvojensa ilme oli pysynyt täysin muuttumattomana.

"Paul — mitä?" hän kysyi.

"Eikä ollut — hirtä minut — minä taidan olla vanha hourupää — toden totta olenkin!"

Hugh Ritson kääntyi ympäri ja asteli tiehensä.