Читать книгу Hagarin poika - Hall Sir Caine - Страница 6

Sisällysluettelo

Newlannin laakso käy pohjoisesta etelään. Sitä rajoittavat idässä Cat Bellin kukkulat ja Ankeriaskalliot, lännessä Hindscarth ja Robinson ja niiden takana tumma Pike ja Grasmoor. Laakson pohjassa juoksee joki tullen siihen eteläisten kukkulain välistä ja laskien pohjoisessa Ahvenlahteen. Kylä, joka on kuin pieni kaupunki, on laakson keskiosassa ja rinteellä molemmin puolin laaksoa kulkee tie. Teltat kilpailuja varten olivat pystytetyt laakson reunalle joen itäpuolelle. Länsipuolella, vuoren rinteellä kasvoi komeita tammia, pähkinäpuita ja koivuja. Tämän metsän sisästä kohosi kevyt, kiertelevä savu vuoren rinnettä ylös haihtuen sinertävään autereeseen. Muutamia askeleita tiestä oli pieni keilamainen laitos. Sen erotti maasta olki- ja kanervakerros, niin että pieni aukko vain jäi oveksi. Lähellä tätä kekoa paloi pieni pähkinän risuista tehty valkea padan alla, joka iloisesti kupluili nuoresta tammesta tehdyssä keitinselässä. Vähän matkan päässä oli kasa risuja ja koko irtonaista kaarnaa. Tässä oli hiilihauta, joka oli vahvistettu monilla tukeilla ja tukittu ruoholla ja sammalella, ja vanha mies poltti siinä hiiliä.

Hän oli pitkä ja heikko ja kävi vanhuuttaan kumarassa. Hänen silmänsä olivat suuret ja raukeat, ja hänen pitkä partansa oli vaalennut. Hänellä oli leveäreunainen matalapäälakinen hattu ja väljä flanellipaita ilman liivejä. Useimmat meistä kuvittelevat itseänsä maailman keskipisteeksi, jonka ympärillä kaikki pyörii. Tämä vanha mies ajatteli toisin. Hän näytti tuntevan ja kuvittelevan, että asiat häneen nähden kulkivat aivan toista latua kuin muiden suhteen. Hänen katseessaan ja liikkeissään ilmeni jokin salainen suru, kaukainen kaiho, joka näytti vallanneen hänet kokonaan.

Hänen nimensä oli Matthew Fisher, mutta ihmiset kylässä sanoivat häntä loordi Fisheriksi. Tämä omavaltainen arvonimi johtui siitä seikasta, että hän omisti ja isännöi muutamia aareja ihan omaa maata Hindscarthin juurella. Tämä omistusoikeus oli ollut monta polvea hänen suvullansa. Hänen isoisänsä oli osoittanut erinomaista uljuutta säilyttäessään perheelleen tämän maakappaleen. Kun kaivoksen herra oli perustanut nämä kuparikaivoksensa Ankerias-kallioitten juurelle, hän oli koettanut saada myöskin Fisherien maan omaksensa. Mutta tämä talonpoikainen perhe vastusti aatelisia. Luke Fisher luuli, että hänenkin maassansa saattaisi asua onni, jonka hän jonakin kauniina päivänä kaivaisi esille. Sitä päivää ei kuitenkaan tullut. Hänen poikansa Mark Fisher uskoi samalla tavalla, mutta ei tehnyt mitään kaivaaksensa tuota onnea esille. He olivat kylmää, hiljaista, hidasta ja jäykkää heimoa. Matthew Fisher seurasi isäänsä ja isoisäänsä ja peri perheen sukutilan. Kaikki nämä vuodet suuri kaivos oli omistajilleen tuottanut varallisuutta, ja Fisherit myöskin iloitsivat omasta onnestansa. Matthew'n poikana ollessa laaksossa laulettiin erästä renkutusta, jossa sanottiin:

"On vanha loordi ja nuori loordi ja loordit ne riihiä pui; jos muu loordi vielä ilmestyisi, niin kohta hän virrassa ui."

Luulo, että aina tapahtuu samalla tavalla, on sitkeässä tässä pohjoisten laaksojen väestössä. Mutta heidän toivonsa oli nyt turha. Muuta loordia ei koskaan ilmestynyt. Matthew meni naimisiin ja sai vain yhden tyttären. Nyt hän sai maastaan huonon tuloksen. Maa oli kyllä hyvää, mutta Matthew'n elämä erosi suvun perintätavoista ja oli kääntynyt synkille poluille. Eräänä päivänä — oli kirkas sunnuntaiaamu ja aurinko paistoi täydeltä terältä — hän kiipesi puron vartta omaa maatansa myöten Hindscarthille, kun hänen silmänsä keksi säteilevän kiven joen pohjasta kivien välistä. Se oli metalli, hyvä täysmetalli, jonka jo saattoi paljaalla silmällä huomata. Loordi Fisher kävi nyt kaivamaan maata siltä kohdalta ja pani kaiken tarmonsa liikkeelle löytääkseen rautaa tai kuparia. Laakson asukkaat pilkkasivat häntä, mutta välittämättä siitä hän meluamatta kävi omaa tietänsä.

"Olettakos löytännä kuparia tai jotain pehmeämpätä metallia tänään?" saattoivat he kysyä.

"Niin pehmyttä kuin useimpien ihmisten sydämet", hän olisi voinut vastata ja jatkaa muristen, "eikä se ainakaan voi olla kovempaa kuin on heidän päänsä."

Vihdoin loordi Fisher huomasi erehdyksensä, mutta silloin hän oli vanha ja köyhä. Hänen vaimonsa kuoli murtunein sydämin. Tämän jälkeen loordi Fisher ei enää koskaan toipunut. Mutta laakson väestön rautainen iva ei kuitenkaan säälinyt painunutta päätä. "Hän komeilee" — käy pää pystyssä — "kuin ylpeä joutsen", tahtoivat he sanoa, kun hän meni ohi. Kaivos jäi oman onnensa nojaan ja telineet romahtelivat alas. Loordi Fisher rupesi nyt suuren kaivoksen herralle polttamaan maksusta hiiliä.

Vanha mies työskenteli juuri hiilihaudallansa mätkien koholle jääneitä paikkoja tammisella kangella, kun noin kahdeksantoista-vuotias tyttö saapui etelästä tulevaa tietä ja kiipesi ketterästi sysihaudalle. Mukanaan hänellä oli paimenkoira, pieni, mutta tulinen kuin vuoriston susi.

"Oletko se sinä, Mercy?" sanoi hiilenpolttaja kääntymättä paikaltansa.

Tyttö oli kaunis, pikku olento, vaikka hänen kauneudessaan oli jotakin luonnotonta. Ensi silmäyksellä näki, että hänen kasvojensa olisi pitänyt olla punaiset ja valkeat kuin tuhatkaunon terä, ja hänen hiustensa, jotka olivat keltaiset kuin esikko, olisi pitänyt iloisina kierteinä ympäröidä niitä. Sinisissä silmissä olisi pitänyt ilmetä päivänpaistetta, naurun leikkiä punaisilla huulilla ja hänen äänensä olisi tullut soida iloisesti. Mutta puna neitosen poskilta oli paennut; varjot olivat sumentaneet hänen silmiensä päivänpaisteen, huulten ympärille oli ilmestynyt surullinen piirre ja murhe muodosti hänen äänensä sointupohjan.

"Tässä on vain sinun teesi, isä", hän sanoi asettaen alas korinsa. Sitten hän otti maasta kapustan ja kävi hämmentämään tulella kiehuvaa keittoa. Koira makasi ja raollaan olevilla silmillään tirkisteli aurinkoon.

Tuulenhenki lehahti pensaikkoon, ja huvipaikalta kuului häipyvä ilo aina tänne asti. Varsinkin nuorten harmiton nauru kaikui kaiken yli. Tytön silmät kiersivät kaihoten telttoihin ja liehuviin lippuihin.

"Kuuletko, isä, tuota iloa, mitä urheilujuhlassa pidetään?" hän kysyi.

"Kuulen, tyttö; ilo on siellä ylimmillään. Ne sirkuttavat ja livertelevät kuin keväiset peipposet." Vanha mies kuunteli. "Minä ajattelin, että sinä itse olisit toisten nuorten mukana ja ehkä ottaisit osaa kilpailuihin, Mercy."

"En välittänyt mennä", sanoi Mercy hiljaa.

Vanha mies katseli taas hetkisen ääneti.

"Kylläpä tyttäret ovat kirkkaihinsa pukeutuneet", hän sanoi kiiveten risukerppukasalle. "Tuskin tässä ehtii työtään tehdä", hän lisäsi hetkisen kuluttua.

Pikku Mercyn silmät kohosivat kiehuvasta padasta ja kääntyivät taas telttoihin. Sieltä kaikui suosionosoitusten myrsky.

"Tuo on Geordie Mooren ääni", ajatteli Mercy. Hän saattoi nähdä piirin kentällä. "Alkavat piirileikkiä", sanoi hän melkein kuiskaten ja huokasi sitten raskaasti.

Vaikk'ei hän välittänyt mennä kentälle tänään, hän kuitenkin kaipasi sinne. Oi, kuinka hänen olisi tehnyt mielensä! Voi, miten kipeästi koski sydämeen! Kuten haavoitettu jänis, joka piiloittuu pensaikkoon löytääkseen suojaa ja saadakseen kuolla rauhassa, hän oli salaa hiipinyt pois tämän päivän riemukkaasta ilosta. Hänen vakavaan katseeseensa ilmestyi jotakin villiä ja julmaa, kun hän katseli toisten verratonta huvia; yksinpä tämä ihana kesäpäiväkin kiusasi häntä.

Vanha hiilenpolttaja oli astunut Mercyn luo, kun tämä kaihoisin katsein polvillansa tulen ääressä viipyi.

"Mercy", hän sanoi, "minun on monena päivänä tehnyt mieleni vähän puhua sinulle."

"Minulle, isä?"

Tyttö hypähti seisoalleen. Hänen kasvoilleen kohosi kiusaantunut ilme.

"Sinä olet menettänyt iloisuutesi. Mistä se johtuu?"

"Minä, isä?"

Mutta tämä hämmästynyt kysymys oli vähällä viedä kaiken hänen voimansa.

"Et voi hyvin, Mercy — mitä se on?"

Hän otti hänen päänsä vanhojen karkeitten käsiensä väliin ja siveli hänen kiharoitansa niin hellästi kuin äiti.

"Oi, isä, minä voin oikein, oikein hyvin."

Sitä seurasi lyhyt, väkinäinen nauru. Silmiin ilmestyi harras, kostea kiilto.

"Joitakin suruja, Mercy?"

"Mitä suruja, isä?"

"En tiedä, mutta joitakin suruja. Ehkä tavallisia nuorten huolia, niinkö?"

Vanhan miehen ääni värisi hiukan, ja hänen kätensä vapisi tytön päätä silitellessään.

"Mitä huolen syytä minulla olisi?" sanoi Mercy hiljaisella, melkein särkyneellä äänellä.

"No niin, itse tiedät parhaiten", sanoi hiilenpolttaja. Sitten hän pani kätensä tytön leuan alle ja nosti hänen päätänsä, kunnes saattoi katsoa suoraan tytön vastahakoisiin silmiin. Tämä tutkimus näytti lohduttavan häntä, ja hymy ilmestyi hänen jäykille kasvoillensa. "Ehkäpä erehdyin", hän ajatteli. "Ihmiset juoruavat aina niin mielellään."

Mercy yritti nauraa uudelleen, ja heti samana hetkenä loordi Fisherin muoto uudestaan synkkeni.

"Ne sanovat, ettet sinä enää ole sama iloinen, pikku tyttönen kuin ennen", hän sanoi.

"Sanovatko ne? Mutta minähän olen oikein onnellinen! Sinähän aina sanot, että ihmiset ovat juorukelloja, etkös sanokin, isä?"

Sulut olivat nyt väkisinkin katketa.

"Mitä, Mercy, sinähän itket."

"Minä — itken!" Tyttö heitti päätänsä koettaen kiihkeästi vastustaa tätä otaksumaa. "Oi, en; minähän nauroin — sitä se oli."

"Sinulla on kuitenkin kyyneleet silmissäsi joka tapauksessa."

"Kyyneleet? Eikö mitä, isä! Kyyneleet? Enkö minä sanonut sinulle, että sinun näkösi alkaa pettää — niin, enkö minä sanonut?"

Ei hyödyttänyt yrittää enää kierrellä. Surullinen pää painui aaltoilevalle rinnalle ja Mercy nyyhkytti.

Vanha mies katseli häntä sokaiseva sumu hämärissä silmissänsä. "Kerro minulle, tyttöseni, kerro minulle kaikki", hän sanoi.

"Oi, ei se ole mitään", sanoi Mercy. Hän oli pyyhkäissyt pois kyyneleet ja hymyili taas. Loordi Fisher pudisti päätänsä.

"Ei se ole mitään, isä — ainoastaan —"

"Ainoastaan mitä?"

"Ainoastaan — oh, ei se ole mitään!"

"Mercy, oma lapseni", sanoi loordi Fisher, ja kyyneleet täyttivät nyt hänen himmeät silmänsä — "Mercy, muista, että jos tytön asiat eivät käy oikeata latua ja äiti lepää nurmen alla, on silloin isä ensimmäinen, jolle hänen pitäisi kertoa kaikki."

Vanha mies oli istuutunut hirren pölkylle ja avasi juuri koriansa, kun tieltä kuului keveitä, juoksevia askeleita.

"Aiotteko sytyttää uuden haudan tänä yönä, Matthew?"

Vanha mies nojasi edessään olevaan portaaseen ja hymyili.

"En, herra Bonnithorne, ilma näyttää tulevan liian myrskyiseksi."

Herrasmies otti silkkihatun päästään ja koputti sormellaan otsaansa. Hänen tukkansa oli ohut ja vaaleankeltainen ja kammattu sileäksi ohimoille.

"Te hämmästytätte minua. Minä ajattelin, että ilma olisi mitä parhain.

Katsokaa, miten sinisiä pilvet ovat."

"Se ei asiaa auta. Parempi olisi, etteivät pilvet koskaan olisi hohtavan siniset. Samanlainen päivänpaiste oli eilen ja kuun noustessa oli taivas pilvessä ja satoi."

Hymy leikki lakkaamatta herrasmiehen kasvoilla. Siksi hänen hampaansa myöskin aina olivat näkyvissä.

"Te laaksojen asukkaat osaatte ilmoja ennustaa."

Ääni oli pehmyt ja naisellinen. Jokaisen lauseen lopussa oli pieni naurunhöhähdys.

"Viime yönä sytytimme kuun noustessa, herra", vastasi hiilenpolttaja. "Se nousi lounaasta eikä se tiedä hyvää, vaikka nyt onkin tyyni. Ennen puolta yötä sataa ja myrskyää."

Tyttö oli puikahtanut pensaikkoon ja laitteli luutaa tammen vesoista. Herrasmies seurasi häntä silmillänsä. Ne olivat pienet, kiiluvat silmät, ja hän räpytteli niitä lakkaamatta.

"Teidän tyttärenne ei näytä oikein terveeltä, Matthew?"

"Hän voi kyllä hyvin, herra, aivan hyvin", sanoi hiilenpolttaja ryypäten suunsa teetä täyteen.

Herrasmies hymyili taaskin suunsa irviin, niin että hampaat kokonaan näkyivät. Hetkisen vaiettuaan hän virkkoi: "Otaksun, ettei ole erittäin hauskaa vaihtaa kaivostansa tuollaiseen risuläjään", ja osoitti puoliksi valmiiksi pinottua hiilihautaa.

"Eipä, ei; se on inhoittavaa työtä — kun nuo sytytetään palamaan."

Koira oli äkkiä ampaissut pystyyn. Seurattuaan koiran liikkeitä sanoi herrasmies: "Kenenkä lampaita nuo tuolla rinteellä ovat?"

"Vanhan herra Ritsonin katraat ne ovat."

Lampaat kiipeilivät ja hyppivät kallioilla.

"Vaarallinen paikka, eikö totta?"

"Paikka voi antaa niille tilaisuuden urheilla. Mutta ne ovat kuin tunturikauriita eivätkä loukkaa itseänsä."

"Sanon teille hyvää yötä, Matthew." Keltatukkainen, vanhanpuoleinen herrasmies oli pois lähdössä. "Ja muistakaa viedä tyttärenne uuden tohtorin luo Keswickiin", hän sanoi erottaessa.

"Eivät ne ole tohtorit, jotka voivat Mercyn parantaa", mutisi hiilenpolttaja toisen mentyä.