Читать книгу Hagarin poika - Hall Sir Caine - Страница 9

Sisällysluettelo

Hugh Ritson oli kaksikymmenseitsen-vuotias. Hänen sileäksi ajettu naamansa oli pitkä, kalpea ja yksilöllinen; nenävarsi oli leveä ja sieraimet turpeat; huulilla asui päättävä ilme, silmät olivat suuret ja välkkyvät, otsa leveä; keskellä päätä oleva jakaus erotti tummanruskean tukan kahteen osaan ja se laskeusi pieninä aaltoina ohimoille. Tavallisissa oloissa kasvoilla oli tuskallinen ilme ja jokaisessa piirteessä kuvastui suuri sisäinen voima. Kokonaisuudessaan se ei paljoa eronnut hienorotuisen hevosen päästä, jossa on syvät silmät ja liikkuvat sieraimet. Hän oli keskikokoa pitempi ja vartalo oli sopusuhtainen. Kun hän puhui, melkein hätkähti sitä kuullessaan, sillä ääni oli liian matala ja syvä ollakseen lähtöisin tuonnäköisen miehen rinnasta. Hänen ryhtinsä oli veltto, mikä johtui jonkinlaisesta lantion lamaannuksesta.

Koska hän oli cumbrilaisen tilanomistajan toinen poika, odotti hän isältänsä vain pientä osaa ja senvuoksi hän oli valmistunut kaivosinsinööriksi. Vietettyään muutamia kuukausia Cleatorin rautakaivoksissa hän muutti kaksikymmenkaksi-vuotiaana Lontooseen ilmoittautuen oppilaaksi kaivosopistoon Jermyn kadun varrella. Siellä hän vietti neljä vuotta jakaen huoneen muutaman lakitieteen ylioppilaan kanssa kirkkopuistossa. Hänen oleskelunsa Lontoossa kului ilman seikkailuja. Harvapuheisena hänellä oli vähän ystäviä. Hänellä oli luontaista taipumusta mietiskelyyn, mutta ponnistuksia hän ei rakastanut. Häneltä puuttui fyysillistä tarmoa ja se lienee osiksi ollut syynä hänen ryhtinsä velttouteen. Myöhään yöhön hän tahtoi marssia rantoja pitkin: kaupungin vilkas elämä ja sen salaperäinen hiljaisuus puolenyön jälkeen erikoisesti viehätti häntä. Näillä matkoillaan hän tutustui elämän murjomiin, mitä omituisimpiin olentoihin: yksi niistä oli persialainen ylimys, joka oli ollut viimeisen shahin hovissa ja nyt piti pientä tupakkakauppaa muutaman sivukadun varrella; niihin kuului myöskin muuan ranskalainen maastakarkoitettu, joka oli kuulunut Ludvig Philippen seurapiiriin ja nyt myyskenteli puolen pennyn sanomalehtiä. Muina aikoina Hugh tuskin ollenkaan meni ulos ja hyvin harvoin häntä kukaan luokseen kutsui.

Vain palvelijat, jotka näkivät hänet kaikkina aikoina ja kaikilla tuulilla, näyttivät aavistavan, että tuon näennäisesti kylmän kuoren alla piili kiihkeä luonne. Mutta itse hän tiesi, miten voimakas oli intohimojen valta. Hän ei koskaan voinut katsella kaunista naista kasvoihin tuntematta veren kuohuvan suonissaan, niin että pyörrytti. Mutta yhtä voimakas kuin hänen intohimonsa, oli, yhtä luja oli myöskin hänen tahtonsa. Hän piti itseään kurissa ja nelivuotisen Lontoossa oleskelunsa aikana hänen oli melkein onnistunut tyynnyttää sielunsa salaiset pohjavirrat.

Kaksikymmenkuusi-vuotiaana hän palasi Cumberlandiin, kun hänellä oli syytä otaksua, että hänen isänsä antaisi kaivosten johdon hänelle. Vuosi oli nyt kuitenkin kulunut eikä mitään oltu tehty. Pettyneitten toiveitten vuoksi hän oli tulemassa sairaaksi. Hänen vanhempi veljensä, Paul, oli elänyt koko ikänsä maalla ja oli melkein luonnollista, että hän perisi maat. Niin oli Hugh Ritson kuitenkin ajatellut, vaikk'ei asioita oltu vielä lopullisesti järjestetty. Viikko seurasi viikkoa, kuu kuuta, ja hänen sydämensä tuli katkeraksi. Hän oli melkein päättänyt lopettaa tämän odotuksen. Oli tuleva päivä, jolloin hän ei jaksaisi kestää kauempaa ja silloin hän tiesi joutuvansa tuuliajolle.

Eräs tilapäinen sattuma päästi hänen intohimonsa valloilleen. Metsissä kierrellessään hän kävi usein sammalikossa, jossa loordi Fisher työskenteli kaivoksessaan. Varhaisena kesäaamuna oli hauska kahlata lirisevän puron yli yksinäisessä seudussa. Eräänä aamuna hän tapasi vanhan loordin tyttären pesemässä vaatteita purossa. Hän muisti, että tämä ennen oli ollut herttainen, sievä kymmen- tai yksitoistavuotias olento. Hän oli nyt kahdeksantoistavuotias tyttö, jonka kasvot olivat kauniit, esiintyminen vaatimatonta ja koko olento todisti, ettei hän ollut vielä nainen, mutta ei enää lapsikaan. Hänen äitinsä oli äskettäin kuollut, hänen isänsä vietti päivänsä — usein yönsäkin, kun hiilihauta paloi — vuorella, joten hän joutui enimmäkseen elelemään yksin. Hugh Ritson piti hänen ystävällisistä vastauksistaan ja harvoista, yksinkertaisista kysymyksistänsä. Niinpä hänelle tuli tarpeeksi saada katsella tyttöä aamuisin ja hän tunsi pettyvänsä, ellei saanut nähdä hänen nuoria, kauniita kasvojansa. Ollen itse hiljainen mies hän kuunteli mielellänsä tytön nöyrää, vaatimatonta puhetta. Hänen jäykkä katseensa saattoi heltyä sellaisina hetkinä ja saada hyväilevän ilmeen. Tätä jatkui kuukausia eikä kertaakaan kumpikaan osoittanut mitään liehakoinnin merkkejä. Ajan oloon Hugh Ritson kuitenkin tajusi, että tytön sydän oli syttynyt. Jos hän tuli myöhään, tapasi hän hänet nojaamassa portin yli katsellen haaveillen vihertävälle vuorelle, ja kasvoilla hehkui kaihoisa puna. Turhaa on kertoa enempää Tyttö antautui hänelle koko sydämestään ja sielustaan ja hän itse tunsi, että se miinoitus, jonka hän oli ympärilleen rakentanut, oli räjähtänyt ja hajonnut.

Sitten tuli heräämys, ja Hugh Ritson huomasi liian myöhään, ettei hän ollut koskaan rakastanut tätä yksinkertaista lasta, joka oli saanut hänet päästämään irti hänen intohimojensa siteet, vaan toista naista.

Tästä johtui ensimmäinen murhenäytelmä tämän, miehen elämässä.

Nyt äskettäin hän oli saanut toisen tärkeän seikan aprikoidakseen. Herra Bonnithornen juttu siitä, että Gretan isältä oli jälkisäädöksen mukaan jäänyt poika erään Grace Ormerodin kanssa, sattui juuri siihen aikaan, jolloin hän tunsi mielessään katkerinta pettymystä, ja siksi hän helposti lankesi kiusaukseen "rehellisesti kokeilla", eikö saisi asioita kääntymään mielensä mukaan. Jos se Grace Ormerode, joka oli mennyt naimisiin Lowtherin kanssa, sattui olemaan hänen oma äitinsä, silloin — voi panna veikkaa siitä — Paul oli Lowtherin poika. Jos Paul oli Lowtherin poika, hän samalla oli Gretan velipuoli. Ellei Paul ollut Allan Ritsonin poika, silloin hän, Hugh Ritson, oli isänsä perillinen.

Nykyisessä tunteitten pyörteessä hän ei joutanut tarkasti kysymään, miten asiat todellisuudessa olivat. Hänelle riitti, kun olosuhteet näyttivät kääntyneen hänelle edullisiksi ja se muutti koko maailman hänen silmissään.

Ensimmäinen tulos tästä muutoksesta oli, että hän huomaamattaan alkoi katsoa onnetonta suhdettaan Mercy Fisheriin aivan toisin silmin. Mitkä hänen aikaisemmat tunteensa olivat olleet, olemme jo nähneet. Nyt hänestä koko juttu oli onneton "sattuma", joka herätti "hitonmoista melua" ja ajatus "mennä naimisiin" tuntui hassulta hulluttelulta, jolloin hän vain leikkisi "romaanien suuria rakastajoita" toisten katsellessa sysihaudalta hänen hommiansa.

Kun hän kulki herra Bonnithornen ohi Ghyllin eteisessä, hän oli matkalla loordi Fisherin mökille. Hän näki edellään joukon, jossa oli hänen isänsä ja hiilenpolttaja ja päästäkseen tapaamasta heitä hän kulki Ankerias-kallion yli oikopolkua. Astuttuaan kiivaasti yhden penikulman hän tuli valkeaksimaalatulle mökille, joka oli kylän laidassa likellä sitä siltaa, joka kulki putouksen yli. Se oli suloinen, yksinäinen paikka, jossa hiljaisuutta häiritsi vain veden kohina, kyyhkysten kujerrus ylisillä ja rastaan laulu kosken partaalla. Ilmassa tuntui turpeen raikas tuoksu. Talon edustalla oli kiilanmuotoinen puutarha, jossa kasvoi enimmäkseen pähkinäpuita. Tullessaan lähelle Hugh Ritson huomasi, että orava kurahti muutaman puun haaraan. Tämä pieni olento keinutteli itseänsä vetreällä oksalla laskien välistä tuuhean häntänsä pitkin oksaa ja raksutellen auki pähkinöitä. Avatessaan pientä porttia Hugh Ritson keksi, että kissa oli asettunut puunrungon taa vaanimaan oravan liikkeitä ja ehkä käyttääkseen sen varomatonta urheilua hyväkseen.

Hänen tullessaan puutarhaan Mercy kulki juuri sen yli kädessään vesisanko, jota hän juuri lähteestä toi. Hän oli nähnyt tulijan ja koetti kiiruhtaa sisään. Hugh seisahtui hänen eteensä, ja tyttö laski sangon kädestänsä. Mercyn pää oli painunut hyvin alas ja kasvot olivat karahtaneet hehkuvan punaisiksi.

"Mercy", sanoi Hugh Ritson, "kaikki on järjestetty. Herra Bonnithorne saattaa sinua junaan tänä iltana ja perille tultuasi tulee sinua vastaan se henkilö, josta sinulle puhuin."

Mercy kohotti silmänsä katsellen rukoillen hänen kasvoihinsa.

"Ei tänään, Hugh", hän sanoi kuiskaten murtuneella äänellä; "anna minun jäädä huomiseen."

Hugh katseli häntä hetkisen vakavana ja kun hän sitten puhui, tuntui hänen äänensä tytöstä kuin kahleitten kitinä.

"Matka on tehtävä. Jokaisen viikon viivytys suurentaa vaaraa."

Tytön katse painui taas ja kyyneleet alkoivat tippua ruskealle käsivarrelle, jonka hän oli kohottanut.

"Tule", sanoi toinen pehmeämmällä äänellä; "juna lähtee tunnin kuluttua. Isäsi ei ole vielä tullut ja kylän asukkaat ovat melkein kaikki urheilupaikalla. Sen parempi. Ota takkisi ja hattusi ja kulje polkua Tammilehdon läpi. Sen laidassa herra Bonnithorne odottaa sinua."

Tytön kyyneleet juoksivat nyt valtoinaan, vaikka hän puri huuliaan ja koetti pidättää niitä.

"Tule nyt, tule; tiedäthän, että juuri itse valitsit tämän."

Seurasi äänettömyys.

"En koskaan luullut, että olisi niin hirveän raskasta lähteä", virkkoi tyttö vihdoin.

Hugh hymyili heikosti ja jatkoi houkuttelevammalla äänellä.

"Ethän sinä iäksi mene. Sinähän tulet takaisin turvassa ja onnellisena."

Sanat kulkivat uudestaan ja uudestaan tyttöparan läpi. Hänen ristissäolevat kätensä vapisivat huomattavasti ja hänen sormensa nytkähtelivät suonenvedontapaisesti. Hetkisen kuluttua hän hieman tyyntyi ja sanoi hiljaa:

"Ei, minä en koskaan tule takaisin — sen minä hyvin tiedän." Ja hänen päänsä painui rinnalle ja sydäntä poltti kauheasti. "Minun täytyy jättää kaikille hyvästit. Täällä olivat Betsy Jacksonin lapset — minä suutelin heitä kaikkia tänä aamuna, mutta en sanonut, miksi; pikku Willy näytti tietävän ja itki niin katkerasti, pikkuinen raukka."

Tämän tapauksen muisto liikutti tytön yksinkertaista sielua, niin että lähteet kuohuivat yli äyräittensä ja lapsellinen ääni tukahtui nyyhkytyksiin.

Mies seisoi tuskan hymy huulillaan. Hän tuli lähemmä ja pyyhki pois kyyneleet ja siveli hänen päätään koettaen saada hänet tyyntymään.

Mercy kohotti äänensä.

"Ja vielä sinun äitisi, enkä minä voi sanoa edes hänelle hyvästiä", hän sanoi; "ja minun isäparkani, jolle minä en tohdi puhua mitään —"

Hugh polki kärsimättömästi käytävää.

"Tule, tule, Mercy, älä ole hupakko."

Tyttö kohotti nuoret kasvonsa, jotka ennen olivat olleet kauniit kuin päivä, mutta nyt olivat itkusta ja huolesta laihtuneet ja kalvenneet. Hän otti Hughin nutun rintapielestä kiinni ja sisäisen voiman pakottamana, jota hän ei näyttänyt voivan vastustaa, heitti toisen kätensä hänen kaulaansa, kohotti kasvonsa, kunnes heidän huulensa hipaisivat toisiansa ja heidän katseensa yhtyivät vakavasti hetkeksi.

"Hugh", hän sanoi kiihkeästi, "rakastatko varmasti minua niin paljon, että poissaollessanikin muistat minua? — oletko sinä oikein, oikein varma?"

"Olen, olen; ole varma siitä", Hugh sanoi hellästi.

Hugh irroitti hänen kätensä.

"Ja tuletko sinä hakemaan minua sen jälkeen, kun —"

Hän ei voinut sanoa lausetta loppuun. Hugh hymyili: "Kuinkas, tietysti, tietysti."

Tytön sormet vapisivat ja menivät ristiin; hänen poskensa hehkuivat.

"Tietysti, totta kai." Hugh hymyili taas aivan kuin antaen anteeksi tällaisen lapsellisen epäilyn. Sitten hän pani kätensä tytön olalle, laski äänensä niin, että siinä oli sekä hellyyttä että vakavuutta ja sanoi kääntäen tytön kirkastuvat kasvot puoleensa: "Kas niin, kas niin; mene nyt laittautumaan valmiiksi."

Tyttö pyyhki kiireesti kyyneleet silmistään ja näytti puoliksi häpeilevältä, puoliksi hurmaavalta.

"Minä menen juuri."

"Sinä olet hyvä, pieni tyttö."

Kuinka auringonpaiste palasikaan näiden sanojen mukana tytön sieluun!

"Hyvästi toistaiseksi, Mercy — vain toistaiseksi, tiedäthän."

Mutta miten kiireesti sittenkin seurasivat varjot auringonpaistetta!

Hugh näki kyynelten uudestaan kokoontuvan loistaviin silmiin ja tuli muutaman askelen takaisin.

"Vielä — yksi hymy — vain yksi pieni hymy!" Tyttö hymyili kyyneltensä läpi. "Kas niin — kas niin — pikkuinen, rakas Mercy. Hyvästi, hyvästi."

Hugh kääntyi ympäri ja astui kiivaasti tiehensä. Kulkiessaan portista hän ei voinut olla huomaamatta, että kissa salaa hiipi pähkinäpuun juurelta pihaan päin lakastuva hymy pyöreällä naamallansa, ja oravan häntä roikkui sen hampaitten välistä.

Hugh Ritson oli lopuksi voittanut, mutta hänestä tuntui, kuin hän olisi kärsinyt musertavan tappion. Hän oli voittanut oman miehuutensa ja nyt hän tunsi luikkivansa voittonsa näyttämöltä tiehensä syvästi häveten. Puhuessaan herra Bonnithornen kanssa hän oli alkanut tajuta, että oli sekaantumassa johonkin hulluun ja alhaiseen, ja jos mikään tyttöä koskeva ajatus hänessä oli voimakas, niin oli se tunne siitä, että tämä hänen inhimillinen tyhmyytensä alensi hänen miehistä arvoansa. Hän oli ajatellut uhmata yleistä mielipidettä. Mutta sitä hän nyt kuitenkin tunsi pelkäävänsä enemmän kuin mitään muuta. Että mies joutui näin epätasaiseen koetteluun naisen kanssa ja selvisi siitä voittajana vain liehakoinnin ja petoksen avulla, oli enemmän kuin julmaa: se oli raakaa. Tätäkin sanontaa hän olisi voinut sietää niin paljon, kuin se koski naisen kärsimystä, mutta pahempaa hänestä oli, että se teki miehestä mitättömän narrin hänen omissa silmissään.

Ilta oli pitkälle kulunut. Aurinko oli painunut ja läntiset vuoret peittyivät mustiin pilviin. Itäisten vuorten huippuja verhosi vieläkin vaalea auder, ikäänkuin aurinko olisi niitä vielä tervehtinyt poistuvilla säteillänsä. Ei käynyt pieninkään tuulenhenkäys, ei liikahtanut ainoakaan lehti. Laakso lepäsi tyynenä hiljakseen kerraten vain iloisten äänten kaikua, joka huvipaikalta kierteli pitkin metsiä ja maita. Taivas laakson kohdalta oli sininen, mutta pohjoiselle taivaalle kohosi mustia pilviä, jotka paksuina ja monenmuotoisina purjehtivat kuin epämääräiset laivat ilmojen meriä.

Hugh Ritson lähti laaksotietä takaisin Ghylliin. Ilmeisesti hän oli kiihtynyt: hän asteli pää hyvin painuneena, pysähtyi äkkiä silloin tällöin ja kiukuissaan ruhtoi ohi kulkiessaan poikki tien varrella olevia pensaita. Kun hän oli päässyt Hindscarthin juurelle, kuuli hän kiihkeää koiranhaukuntaa, kun ne ajoivat jossakin tänne näkymätöntä lammaslaumaa. Katsellessaan ympärilleen hän keksi joukon miehiä kiipeävän jäljekkäin kuin muurahaiset äkkijyrkän kallion yli.

Sinä hetkenä hänen kasvonsa omituisesti värähtivät ja hän astui raskaammin jatkaessaan matkaansa. Muutamassa tienkäänteessä hän tapasi loordi Fisherin. Vanha mies näytti nyt vähemmän surulliselta kuin tavallisesti. Olipa kuin perheen murhe olisi painanut hänen melkein raunioksi luhistunutta olentoansa kevyemmin tänä iltana kuin muulloin.

"Hyvää iltaa, herra; kuinka voitte?" hän sanoi melkein iloisesti.

Hugh Ritson vastasi lyhyesti:

"Te ette olekaan yötä vuorella, Matthew?" hän kysyi ja hänen silmänsä kääntyivät vuoritielle.

"Ei, hauta ei pala tänä yönä, se on varma; minun tyttäreni oottaa minua."

Hugh Ritsonin silmät tarkastelivat nyt kiihkeästi tietä, joka kulki vuoren juurta länteen. Hiilenpolttaja lähti edelleen samaan suuntaan, mihin Hugh Ritson yhä tuijotteli, ja sanoi:

"Tuo on kehno paikka tuo, jossa isänne nyt kiipeilee Reubenin ja pojan kanssa, ja nyt on tulossa paha ilma. Kattokaapas noita mustia pilvenmöhkäleitä!"

Hugh Ritsonin katseeseen tuli epämääräinen ilme, ja vanhus jatkoi tavallisella äänellänsä:

"Nyt minun pitää laputtaa tieheni, herra, muuten minun tyttöressuni väsyy oottamiseen. Hyvää yötä, herra, hyvää yötä."

"Hyvää yötä, Matthew, ja Jumala teitä auttakoon", sanoi Hugh hämmästyttävän vakavasti kääntäen silmänsä toisaalle.

Hän oli kulkenut puolisen penikulmaa edelleen ja joutunut kujalle, joka vei Ghylliin, kun Greta Lowther juoksi häneen melkein palliksi tullen muutamasta niityn veräjästä hattu riippuen nauhasta käsivarressa, pehmeä, aaltoileva tukka melkein vapaana, kasvoilla lämmin, hohtava puna, iloinen pilke silmissä ja riemukas hymy punaisilla huulilla.

Greta oli juuri livahtanut Paul Ritsonia pakoon. Hän oli kulkenut lehdon läpi, joka kasvoi täynnä villiruusuja, punaisia ja valkeita. Sen halki kulki hyppelevä puronen, joka hohti ambralta, koska sen pohjaa peitti kirkkaankeltainen hiekka ja välkkyvä rapakivi. Sen yli oli sillaksi asetettu vanhan pyökin runko. Maata peitti sammal ja saraheinä, mutta ylempänä lehdon puut ja ruusut antoivat kättä toisillensa. Ilma oli täynnä heinän ja kukkien tuoksua sekä linnunlaulua. Paul, se kavala veitikka, oli koettanut viekoitella Gretaa hetkeksi lehdon siimekseen, mutta tämä viisas pikku nainen olikin liian ovela antautuakseen niin helposti tällaiseen leikkiin. Uskotellen toiselle, että hän seuraa jäljestä, oli Greta varpaisillaan kiitänyt yli sammalen keveästi ja kuulumattomasti kuin sirriäinen.

Kohdatessaan Hugh Ritsonin hän oli ajattelemassa Paulista ja koko hänen sukupuolestaan yleensä: "Mitä rakkaita, yksinkertaisia, epäluulottomia ja luottavia olentoja he ovatkaan!" Mutta se ajatus katkesi lyhyeen: "Ah, Hugh!"

"Kuinka onnelliselta sinä näytätkään, Greta!" virkkoi Hugh iskien silmänsä häneen.

Uusi säde kirkasti Gretan päivänpaisteisia kasvoja. "En näytä onnellisemmalta kuin olen", hän vastasi. Hän kohotti käsivartensa, ja kohoava ja laskeutuva rinta osoitti, että hän oli täysi nainen.

Hugh Ritson oli viimeisen puolen tunnin aikana tehnyt monta hyvää päätöstä, mutta tällä hetkellä niistä ei ollut jäljellä ainoatakaan.

"Sinä olit tänään kiusallisen kohtauksen todistajana", hän sanoi hieman arvellen. "Ole varma siitä, ettei se ollut vähemmän tuskallinen minulle senvuoksi, että sinä olit saapuvilla."

"Ah, minä olin niin pahoillani", sanoi Greta kärsimättömästi.

"Halveksitko sinä isääsi?"

Hugh painoi päänsä hieman alas. "Sitä ei voinut auttaa — tiedän hyvin, että se oli ikävää — omasta puolestani pyydän sitä sinulta anteeksi."

"Mitäs minusta", sanoi Greta, "mutta sinä loukkasit isääsi liian syvästi."

"Kohtelin häntä samalla mitalla kuin hän minua — siinä kaikki."

"Mutta se rakas vanhus ei tarkoittanut mitään, ja sinä tarkoitit sangen paljon. Hän vain tahtoi komentaa sinua vähän, ehkäpä hiukan peloitellakin ja siksi hän uhkasi sinua kepillänsä, rakastaaksensa sinua jälkeenpäin sitä enemmän."

"Saatat olla oikeassa, Greta. Luonto ehkä mielellään leikittelee sillä tavalla, mutta, kuten näet, minä otan kaikki asiat vakavalta kannalta — samoin kuin koko elämänkin."

Hän vaikeni, ja hänen huulensa vapisivat hiukan.

"Sitäpaitsi", hän jatkoi toisella äänellä, "aina se on ollut sellaista. Jo siitä asti, kun olimme lapsia — veljeni ja minä — ei minulle ole riittänyt paljoa vanhempain hellyyttä. Tuskin voin sitä enää nyt odottaa."

"Sen täytyy varmaankin olla turhaa kuvittelua", sanoi Greta hajamielisesti. Ilo näytti kuolevan hänen silmistänsä. Hän katsahti sinne, missä Hugh Ritsonin epävarma jalka tallasi tien kivitystä, ja sitten hän äkkiä aivan kuin hetkellisen hellyyden puuskassa katsoi häntä osanottavasti suoraan kasvoihin.

Hugh Ritson luki hänen ajatuksensa. Hymy värähti hänen huulillaan ja katse muuttui teräksenkylmäksi.

"Ei, ei sitä", hän sanoi, "minä en pyydä sääliä — enkä tarvitse sitä. Luonto on lahjoittanut veljelleni kaikki edut — yksinpä ruumiinkin niin sopusuhtaisen, että kreikkalainen kuvapatsas voisi häntä kadehtia mutta hän ja minä olemme kuitit — ehkäpä enemmän kuin kuitit."

Hän naurahti katkerasti, ja tyttö karahti verentipahtavan punaiseksi häpeästä, kun toinen oli lukenut hänen ajatuksensa.

"Olen pahoillani, jos minun ajatuksiani voidaan niin tulkita", hän sanoi hitaasti. "Jos mielessäni oli sääliä, tuli se aivan tahtomattani. Minä ajattelin äitiäsi Hän on hyvä ja hellä jokaiselle. Näes, hän on koko seudun hyvä hengetär. Tiedätkö, mikä nimi hänelle on annettu?"

Hugh pudisti päätänsä.

"Pyhä Grace! Pappi Christian sanoi sen minulle; näyttää kuin minun oma rakas äitini olisi ristinyt hänet."

"Ei hän kuitenkaan ole tehnyt paljoa, joka olisi sulostuttanut minun elämääni, Greta", sanoi Hugh.

Hänen äänensä vaikutti voimakkaasti Gretan mieleen. Siinä ilmeni syvä, tavaton tunne. Greta ei vastannut mitään ja he alkoivat astella taloon päin.

Kuljettuaan muutamia askeleita Greta muisti kepposen, jonka oli Paulille tehnyt, ja kurottaen kaunista kaulaansa hän tahtoi nähdä yli kentän lehtoon, johon hän oli hänet jättänyt.

Hugh arvasi, mitä hänen silmänsä etsivät.

"Olen kuullut, että sinä olet päättänyt. Onko se totta, Greta?" kysyi

Hugh.

"Päättänyt, mitä?" kysyi tyttö punastuen taas.

Hugh myöskin punastui hiukan ja vastasi pakotetusti ja hiljaa:

"Mennä naimisiin minun veljeni kanssa."

"Jos hän sitä tahtoo. Otaksun, että hän tahtoo, hän sanoo aina niin, tiedäthän."

Hugh katseli vakavasti tytön hehkuvia kasvoja ja; sanoi miettivästi:

"Greta, on ehkä syitä, jotka sanovat, ettei sinun pitäisi mennä Paulin kanssa naimisiin."

"Mitä syitä?"

Hugh ei vastannut heti, ja Greta uudisti kysymyksensä. Sitten Hugh sanoi oudolla äänellä:

"Vaikeita ja laillisia esteitä, kuten sanotaan."

Gretan silmät levähtivät auki tavattomasta ihmetyksestä.

"Mahdotonta — sinä et voi tarkoittaa sitä, mitä nyt sanot!" hän sanoi varmasti ja kiivaasti. Hän katsoi Hughin kasvoihin ja luki väärin, mitä siellä näki. Sitten hän alkoi nauraa ensin kevyesti, hetken päästä äänekkäästi ja sanoi kääntäen päänsä toisaalle, ihan kuin puhuen itseksensä: "Ei, ei; hän ei ole minulle mitään muuta kuin se mies, jota rakastan."

"Rakastatko sinä sitten häntä?"

Greta hätkähti.

"Kysytkö sinä sitä?" hän sanoi. Hämmästys hänen suurissa silmissään oli syventynyt ihastukseksi. "Rakastaa häntä?" hän sanoi. "Enemmän kuin mitään muuta maailmassa." Tyttö tahtoi paljastaa salaisuutensa. "Sinusta tulee minun veljeni, Hugh, enkä minä pelkää sanoa sitä sinulle."

Hän otti hattunsa ja heilutti sitä säilyttääkseen mielenmalttinsa horjumattomana.

Hugh Ritson pysähtyi ja hänen ilmeensä herkistyi. Hänen kasvoilleen ilmestyi epämääräinen hymy. Puhuessaan Gretan kanssa hänen sielussaan oli tuskaatuottavana pohjasävelenä kulkenut ajatus Mercy Fisheristä. Mutta nyt hän vieroitti hänet kokonaan mielestänsä. Olla sidottuna iäksensä mitättömään olioon, jonka kasvojen kauneus tosin saattoi hetkeksi viehättää — kuka mies sitä voisi kestää? Hän oli kyllä hetkisen seurannut viettiensä vaatimuksia — tosi! Sen kiusauksen valtaan heittäytyminen oli johtanut ikävään lopputulokseen — tosi sekin! Mitäs siitä? Ei kannata ajatella! Pitäisikö hänen joutua koko iäksensä kantamaan sellaista hirttä niskassansa? Turhaa! Luonnon laki taisteli sitä vastaan. Eikö hän ollut sanonut, että hän oli ennakkoluulojen yläpuolella? Niinpä hän ei myöskään tahtonut näytellä "romaanien suuria rakastajoita". Gretan kauniit kasvot hänen edessään karkoittivat kaikki kiusalliset viisastelut. Tarttuen hänen viimeisiin sanoihinsa hän sanoi:

"Sinun veljesi — niin. Mutta etkö sinä ole koskaan ajatellut, että olisin toivonut saavani toisen nimen?"

Hämmästynyt ilme palasi taaskin tytön kasvoille. Hugh näki sen ja jatkoi:

"Onko se mahdollista, ettet sinä vielä olisi lukenut minun salaisuuttani?"

"Mitä salaisuutta?" kysyi Greta melkein lämpimästi. "Greta, jos sinun rakkautesi olisi ollut suuri, sinä olisit lukenut minun salaisuuteni, kuten minä olen lukenut sinun." Hiljaisella äänellä hän jatkoi: "Se tapahtui paljon ennen kuin minä tiesin, tai edes ajattelin, että sinä rakastaisit minun veljeäni. Minä näin sen, ennenkuin hän oli huomannut sitä — ennenkuin itsekään olit päässyt selville siitä."

Punainen hohto Gretan kasvoilla syveni entistä enemmän. Hän pysähtyi, ja Hugh liikehti hermostuneesti edestakaisin.

"Greta", virkkoi Hugh katsoen rukoillen tytön kasvoihin, "mitä on rakkaus, joka tuskin tajuaa olemassa-oloansa? Sellaista on se rakkaus, jolla sinä minun veljeäni rakastat. Ja minkä arvoista on se miehuuton, arka intohimo, jota hän sinulle tarjoaa? Sellaista on kuitenkin hänen rakkautensa. Mitä on hänen rakkautensa sinuun tai sinun häneen — mitä se on — mitä se voi olla? Rakkaus ei ole hyödytöntä tunneleikkiä, vaan sen pitää vallata koko olento. Sen olen aina sanonut, Greta, ja kuinka se onkaan tosi!" Hän jatkoi äkkiä ja äänessä helähti raivo: "Muu rakkaus ei ole muuta kuin halujen tyydyttämistä. Greta, minä ymmärrän sinua, Sitä ei voi tehdä niin sivistymätön mies kuin minun veljeni." Sitten hän lisäsi kiihkeällä äänellä: "Rakkahin, minä tarjoan sinulle rakkautta, josta nämä maanmoukat eivät osaa uneksiakaan."

"Maanmoukat!" Greta kertasi puoliksi tukahdutetusti kuiskaten.

Hugh ei kuullut häntä. Hänen kiihkeät silmänsä hehkuivat ja häntä huimasi.

"Rakkahin Greta, minun elämässäni on ollut vähän, joka olisi sulostuttanut sitä. Minä olen kuitenkin mies luotu rakastamaan ja saamaan vastarakkautta. Kuukausia olen salannut rakkauttani sinuun, mutta nyt sitä ei voi enää salata. Ehkä minua on estänyt tunnustamasta sitä meidän molempien rakkaus Pauliin. Mutta nyt senkin on täytynyt väistyä."

Hänen leukansa vavahteli, hänen huulensa vapisivat, ääni paisui ja sormet puristuivat lujasti kämmeniin. Hän lähestyi Gretaa tarttuen hänen käteensä. Voimakas tunne näytti vallanneen tytön. Hämmästys oli saanut hänet sanattomaksi ja hän seisoi kuin kuvapatsas tuskin käsittäen, mitä ympärillä tapahtui. Mutta kun hän tunsi käteensä koskettavan, hänen tietoisuutensa palasi. Hän vetäisi kätensä pois. Hänen rintansa kohosi. Ääni muuttui ylpeäksi, kun hän virkkoi:

"Tämä on siis sinun tarkoituksesi! Minä vihdoinkin ymmärrän sinua!"

Hugh Ritson astui askelen taakse päin.

"Greta, kuule minua — kuule minua vielä!"

Greta oli nyt voittanut mielenmalttinsa takaisin.

"Herraseni, sinä olet solvaissut veljeäsi yhtä syvästi, kuin jos minä nyt jo olisin sinun veljesi vaimo."

"Greta, ajattele, ennenkuin puhut — ajattele, minä rukoilen sinua."

"Minä olen ajatellut! Minä olen ajatellut sinua, kuten sisaren tulee ja puhutellut sinua veljenäni. Nyt minä tiedän, kuinka alhainen sinun sielusi on."

Hugh Ritson keskeytti intohimoisesti:

"Jumalan tähden, vaikene! Minä olen mies, joka ei voi anteeksi antaa."

Hänen sieraimensa värähtelivät, jokainen hermo vapisi.

"Rakastaa? Sinä et ole milloinkaan rakastanut. Jos sinä tietäisit, mitä se sana merkitsee, niin kuolisit häpeästä siihen paikkaan, missä nyt seisot."

Hugh kadotti kaiken arvostelukyvyn.

"Minä varoitan sinua", hän sanoi raivoissaan. "Ja minä pyydän sinua olemaan vaiti", sanoi Greta kohottaen torjuvasti kättänsä. "Sinä tarjoat rakkauttasi naiselle, joka on jo lupautunut toiselle. Se on halpaa rakkautta, jota niin halvalla tavalla tarjotaan. Se on väärää rahaa, herra, ja se halveksien hylätään."

Hugh Ritson sai hieman hillityksi itseänsä. Rypyt hänen otsallansa olivat syvät, mutta hän sanoi tyynesti:

"Sinä et koskaan mene naimisiin minun veljeni kanssa."

"Minä menen — jos Jumala suo."

"Sitten sinä menet hänen vaimokseen joutuaksesi koko elämäsi ajaksi kärsimään suunnatonta häpeää ja inhoa."

"Se on niinkuin taivas määrää."

"Moukka — sivistymätön raukka kehno —"

"Kylliksi! Mieluummin minä otan miehekseni mieronkiertäjän, kuin sinunlaisesi herrasmiehen."

Kasvot kasvoja, silmä silmää vasten, kiihkeästi hengittäen he seisoivat hetkisen. Sitten Greta pyörähti ympäri ja asteli reippaasti käytävää pitkin.

Hugh Ritson oli samassa taas oma itsensä. Hän katseli hänen jälkeensä, eikä kasvojen ilme vähintäkään muuttunut, ja sitten hänkin kääntyi ja meni mitään virkkamatta taloon.