Читать книгу Hagarin poika - Hall Sir Caine - Страница 8

Sisällysluettelo

"Olispa aika, että se kelpo herra Bonnithorne olis jo täällä", sanoi

Allan Ritson.

"Mitä varten sinä kutsuit häntä tänne?" kysyi rouva Ritson matalalla äänellä, joka oli hänelle luontainen.

"Saahakseni sen testamenttiasian viimeinkin järjestetyksi. Onpahan sitten yhtä huolta vähemmän ajateltavana, ja se onkin painanut mieltäni kyllin kauan."

Allan puhui kartellen, kuten mies, jota tuskalliset ajatukset ovat painaneet liian kauan. Toivo saada vihdoinkin vapautua näistä epämieluisista mietteistä näytti rohkaisevan häntä, vaikka tarkka katselija olisi huomannut, että se helpotus saattoi olla otaksuttu mieluumminkin kuin todellinen.

Rouva Ritson ei yrittänytkään näyttää välinpitämättömältä. Hänen vakava katseensa tuli vieläkin vakavammaksi ja hänen pehmeä äänensä yhä pehmeämmäksi, kun hän sanoi:

"Jos sitten, kun se on saatu järjestetyksi, poistuisivat pilvet, jotka ovat pimittäneet elämämme taivasta, olisi kaikki hyvin. Mutta ne eivät ikinä hajoa."

Allan Ritson käänsi päänsä sivulle koettaen hymyillä, mutta pilvet eivät olleet karkoittaneet aurinkoa niin tarkkaan hänen viljapelloiltaan, kuin hymy oli kadonnut hänen ryppyisiltä kasvoiltansa.

"Tule, elä vaivoo ihtees ennee sillä! Kun min' oon tehnyt testamenttin' ja asettanut Paulin samanarvoiseksi toisen poijan kanssa, ei kukkaan voi juoruta mittään kun vain emme ite kerro."

Rouva Ritson katsoi hänen kasvoihinsa surullisin ilmein.

"Taivas tietää, Allan", hän sanoi, "ja mustat pilvet kerääntyvät yhä."

Vanha mies astui pari askelta kivistä käytävää ja hänen päänsä painui alas. Ääni syveni.

"Puhut oikeen, äiti", hän sanoi, "sinä sanot oikeen. Se raskauttaa minui vanhuutenipäiviä ja — sinun myös!" hän otti vielä pari askelta ja lisäsi: "Eikä mikkään asianajaja voi poistaa niitä, ei — ei nyt enee. Totta, äiti, meijän pilvet eivät oo kauaan sataneet — mutta vähät siitä", kohottaen katseensa ja samalla äänensäkin, "meillä on ollut hyviäkin vuosia, vaikkakin nisujen seassa olemme saaneet ohakkeitakin joskus korjata."

"Niin, onhan meillä ollut onnellisiakin päiviä", sanoi rouva Ritson.

Juuri tällä hetkellä kuului laakson takaa huvittelijoitten iloisia ääniä ja viulun viehättäviä säveleitä. Allan Ritson kohotti päänsä, nyökkäsi huolettomasti ja hymyili heikosti, vaikkakin sumentava pilvi oli kerääntynyt hänen silmiensä ympärille.

"Tuolla ne ovat — painien ja ilakoijen. Muistelen aikaa, jolloin ei ollut Cumberlannissa toista miestä, joka olis uskaltanna kanssani kilpaan lähtee. Siitä on nyt monta pitkee vuotta. Ja nyt meijän Paul hallihtee useimmat niistä — niin, niin hän tekkee."

Viulu soitti erästä vanhaa kansantanssia. Vanha mies kuunteli: hänen kasvonsa kirkastuivat, hän kohotti iloisesti jalkaansa ja teki kädellään notkean liikkeen.

Sinä hetkenä kaikui ilman läpi iloinen nauru. Se oli samaa sydämen riemukasta musiikkia, jonka Hugh Ritson ja herra Bonnithorne olivat kuulleet tiellä.

Surun jälki oli kadonnut Allanin kasvoilta ja hänen äänensä soi sydämellisenä, kun hän sanoi:

"Se on Gretan nauru — aivan varmaan! Mikä hilpeä tyttönen hän onkaan!

Minä rakastan iloisia tyttöjä — ilo voittaa ja viehättää!"

"Totta", sanoi rouva Ritson, "Greta on ihastuttava tyttö."

Tuskin se oli sanottu, kun nuori tyttö hyökkäsi heidän luokseen hengästyneenä ja kuitenkin nauraen; kääntäen päänsä sivulle hän karjui:

"Eläköön! Hävinnyt, herraseni! Eläköön!"

Se oli Greta Lowther: kaksikymmenvuotias, vaaleatukkainen tyttö, jonka vilkkaissa ruskeissa silmissä asui aina loistava hyvätuuli. Punoittavilla kasvoilla säteili riemukas hymy ja voimakas elämänhalu — hän oli kuin villi ruusu parhaimmassa kukoistuksessaan.

"Minä olen voittanut hänet", hän sanoi, "hän aikoi kiertää Istuinkiven kautta siihen, kun minä kulkisin Tuulensuun harjun yli, minä olin valtatiellä, ennenkuin hän oli ehtinyt sillalle."

Sitten hän juoksi nurkan ympäri ja päästettyään irti olkihattunsa heilutti sitä ilmassa päänsä ympäri huutaen voiton riemulla:

"Huraa, huraa, hävinnyt, herraseni, hävinnyt!"

Paul Ritson tuli vuorta alas kahden kyynärän askelilla.

"Ai, sinä nuori veijari — sinä petit minut!" hän huudahti pysähtyen ja vetäen kiivaasti henkeänsä.

"Petit?" sanoi Greta ilakoiden.

"Sinun piti koskea rovioon Tuulensuussa, mutta sinä et mennyt sadankaan kyynärän päähän siitä."

"Rovioon? Tuulensuussa?" sanoi tyttö, ja kummastunut ilme levisi hänen rakastettaville kasvoillensa.

Paul kuivasi otsansa ja pudisti päätänsä, niinkuin tämä ihastuttava petos olisi tehnyt hänet hyvinkin vakavaksi.

"Nyt, Greta, nyt, nyt — kiltisti —"

Greta katseli ympärilleen kuin säikähtänyt karitsa.

"Äiti", sanoi Paul, "hän pääsi minusta varkain edelle."

"Hän oli varas, uskokaa minua, ettekös uskokin?"

"Minä? Miksi, eläissäni en ole mitään varastanut — käytin vain tilaisuutta hyväkseni."

"Ja mikä tilaisuus se oli, ole hyvä", sanoi Greta mahdollisimman viattomin ilmein.

Paul harppasi hänen sivulleen ja kuiskasi jotakin hänen olkansa yli. Silloin tyttö katsoi häntä ja sanoi samalla kuin hymy välähti hänen kasvoillansa:

"Älä sano niin! Äläkä myöskään ole aivan varma siitä. Minä varmasti en ole koskaan kuullut sellaisesta varkaudesta."

"Sittenpä sinä saat siitä kuulla", sanoi Paul pannen kätensä hänen kaulalleen ja taputtaen häntä poskelle.

Hetkiseksi yhtyivät vallattomat huulet ruusunpunaisiin. Vanha Allan poikamainen pilke silmissään oli keksivinään heidät etäämmältä.

"Ai, mitäs siellä on?" hän sanoi. "Ovatko nuorten kisat tänne siirtyneet?"

Greta pyörähti irti toisen sylistä.

"Kuinka sinä voit — ja kaikki ihmiset näkevät. He voivat vielä luulla, että me — että me olemme —"

Paul tuli jäljessä, käänsi päänsä olkansa yli ja sanoi:

"Ja emmekö me sitten ole?"

"He ovat toistensa arvoiset, äiti, vai mitä?" sanoi Allan kääntyen vaimoonsa. "Heistä tulee komea pari, kuten ihmiset sanovat. — Greta, poika on hirveä tomppeli, eikös olekin?"

Greta astui vanhan miehen viereen ja laski tuttavallisesti kätensä hänen käsivarrelleen. Samana hetkenä Paulkin tuli isänsä rinnalle. Allan taputti poikaansa olalle.

"Sinä hirveä, pitkä tomppeli", hän sanoi ja nauroi sydämellisesti. Kaikki varjot, jotka olivat sumentaneet hänen taivastaan, olivat nyt kadonneet. "Ja kuinka voi kirkkoherra Christian?" hän kysyi toisella äänellä.

"Hyvin, oikein hyvin, ja yhtä rakastettava vanha ystävä kuin ennenkin", vastasi Greta.

"Hän on sekä isä että äiti sinulle, tyttöseni. En koskaan tuntenna sinun omaa isääsi. Hän oli kuollu, ennenkö me tultiin näille main. Ja sinun äitisi myöskin, Jumala häntä siunatkoon! hänkin on nyt kuollut. Mutta jos tämä minun poikani, tämä Paul, tämä pitkä —. Ah, tuollahan onkin herra Bonnithorne ja myöskin Hughie."

Asianajajan ja Hugh Ritsonin ilmestyminen keskeytti sen rangaistuksen uhkauksen, joka tuntui juuri olevan livahtamassa vanhan miehen huulilta.

Hugh Ritson oli heti päässyt selville tilanteesta. Tyttö nojasi hänen isänsä käteen; puhdas, pehmyt poski oli aivan vanhan miehen päivettyneitten, tummien ja vieläkin kauniitten kasvojen vieressä; kohotetusta katseesta loisti syvä tunne, huulet olivat puoliksi auki ja niiden välistä loisti valkoisten hampaitten rivi kuin helminauha; ja kun hän käänsi katseensa Pauliin, joka hymyili hänelle, ilmeni siinä vallattomuutta, moitetta ja rakkautta; väljän puvun kaulus jätti paljaaksi kaulan ja käsivarret ja rinta nousi ja laski äskeisen kiihtymisen vuoksi — kaiken tuon Hugh näki yhdellä silmäyksellä ja hänen rintansa oli pakahtua. Hänen kalpeat kasvonsa kävivät valkeiksi ja hänen epävarma jalkansa astui raskaasti kiville.

Allan pudisti herra Bonnithornen kättä ja kääntyi sitten poikiinsa. "Tulkaa, te kaksi poikaa ette ole olleet hyviä ystäviä viime aikoina ja se on tuottanna raskasta surua sekä teijän äijillenne että minulle. Teitä ei ole tehty saman kaavan mukkaan. Mutta teijän täytyy sopia riitanne vanhempienne vuoksi, jos ei muuten."

Näin sanoen hän ojensi molemmille kätensä, aivan kuin yhdistääkseen heidän kätensä. Hugh teki vastustavan ilmeen.

"Minulla ei ole mitään riitoja sovittavana", hän sanoi kääntyen pois.

Paul ojensi kätensä. "Pudista tuota, Hugh", hän sanoi. Hugh työnsi ilmeisellä kylmyydellä pois tarjotun käden.

Paul katsoi veljensä kasvoihin hetkisen ja sanoi: "Mitä hyödyttää pitää vihaa? Se on kuin jokin satujen kummitus, joka syö kaiken muun."

Hugh Ritsonin huulet värähtivät tuskin huomattavasti, mutta mitään virkkamatta hän kääntyi pois. Pää painuneena alas rinnalle hän asteli porrasta kohti.

"Seis."

Se oli vanhan Allanin ääni. Syvä ääni ilmaisi harmin, joka kiehui hänen sisällänsä. Hänen kasvonsa punoittivat, hänen silmänsä leimusivat, hänen huulensa vapisivat.

"Tule takaisin ja purista veljesi kättä kunnollisesti." Hugh Ritson silmäsi ympärilleen ja seisoi epävarmana toisella jalallaan.

"Miksi tänään paremmin kuin eilen tai huomenna?" hän sanoi kylmästi.

"Tule takaisin, minä sanon sinulle!" huusi vanha mies tulistuneena.

Hugh pysyi liikahtamatta paikallaan ja sanoi hiljaa tavallisella äänellään: "Minä en ole enää lapsi."

"Käyttäy sitten kuin mies, äläkä kuin pieksetty koira."

Väristys kävi salaa nuoren miehen läpi päästä jalkoihin. Hänen silmänsä äkkiä leimahtivat. Sitten hilliten itsensä hän sanoi:

"Yksinpä koirakin voisi suuttua tuollaisesta puheesta, herra."

Greta oli siirtynyt syrjään päästäkseen katselemasta tätä kiusallista näytelmää, ja hetkisen Hugh Ritsonin silmät seurasivat häntä.

"Minä en taho nähä riitaa ja toraa omassa talossani", huusi vanha mies murtuneella äänellä. "Niien, jotka assuuvat siinä, täytyy elää sovinnossa; jotka tahtoovat sottaa, saavat männä."

Hugh Ritson ei voinut kestää enempää.

"Ja mitä on teidän talonne minulle, herra? Mitä se on tehnyt minun hyväkseni? Maailma on avara."

Vanha Allan oli hämmästynyt. Vaieten, mykkänä, suurin silmin hän katseli ympärillään olevien kasvoja. Sitten hän epäselvällä, vapisevalla äänellä huusi:

"Purista veljesi kättä tai sinulla ei ole veljeä hänessä."

"Ehk'ei", sanoi Hugh hyvin hiljaa.

"Purista kättä, minä sanon sinulle." Vanha mies puristi kätensä nyrkkiin. Hänen ruumiinsa jokainen jäsen vapisi.

Hänen poikansa huulet olivat yhteen puristetut; hän ei vastannut mitään.

Sitten vanha mies sieppasi kepin herra Bonnithornen kädestä. Silloin

Hugh kohotti äkkiä silmänsä, kunnes ne kohtasivat hänen isänsä katseen.

Allan masentui. Keppi putosi hänen kädestään. Pyörähtäen ympäri Hugh

lähti taloon.

"Tule takaisin, tule takaisin, poikani… Hughie… tule takaisin!" vanha mies nyyhkytti. Mutta mitään vastausta ei kuulunut.

"Allan, ole kärsivällinen, anna hänelle anteeksi; hän kyllä pyytää sinulta anteeksi", sanoi rouva Ritson.

Paul ja Greta olivat pujahtaneet tiehensä. Vanha mies oli nyt aivan mykkä ja hänen silmänsä olivat painuneet alas ja uivat kyynelissä.

"Kaikki kääntyy hyväksi, jos Jumala suo", sanoi rouva Ritson. "Muista, häntä on kovasti koeteltu, poikaparkaa. Hän on odottanut, että sinä tekisit jotakin hänen hyväksensä."

"Ja minä aioin teliä — ja minä toellakin aioin tehä", vastasi isä itkun murtamalla äänellä.

"Mutta sinä olet siirtänyt sitä päivästä päivään, kuten kaikkea muutakin."

Allan kohotti sumean katseensa vaimonsa kasvoihin. "Jos tämän olisi tehnyt toinen poika, minä ehkä olisin voinut sen kestää", hän sanoi liikutettuna.

Herra Bonnithorne seisoen syrjässä oli raaputtanut kivitystä jalallansa. Hän kohotti nyt katseensa ja sanoi: "Ja niinpä, herra Ritson, ihmiset sanovatkin, että te olette aina enemmän suosinut vanhempaa poikaanne."

Vanhan miehen tuijottava katse pysähtyi hetkeksi asianajajaan, mutta hän ei puhunut mitään, vaan seurasi kiusallinen äänettömyys.

"Minä haluan puhua nyt herra Bonnithornen kanssa, äiti", sanoi herra

Ritson. Hän oli tyynempi nyt. Rouva Ritson astui sisään.

Allan Ritson ja asianajaja seurasivat häntä astuen sisään pieneen saliin eteisestä oikealle. Se oli hieno huone, täynnä menneen ajan muistoja. Lattia oli kiilloitettua mustaa tammea, peitetty nahoilla; katto oli tammineliöistä, ja vahvat tammiset niskahirretkin oli asetettu niin, että ne muodostivat suuria neliöitä. Seinillä oli kirkasvärisiä tammisia kaappeja, joiden etuosaan oli leikattu kömpelöitä kuvioita, ja seinät olivat valkaistut ja koristetut mustalla ja valkealla. Huonekalut olivat vanhat ja raskaat. Suuressa akkunansyvennyksessä oli rukki. Kärpänen surisi katossa ja auringon kajastus vielä kuvastui lattialle. Miehet istuutuivat.

"Minä olen kutsunut teijät, herra Bonnithorne, tehäkseni testamenttini", sanoi vanha mies. Asianajaja hymyili.

"Vanha totuushan on, että viivyttely lakiasioissa on samaa kuin polttaa kynttilää päivällä; kun yö tulee, on se silloin hiileksi palanut."

Vanha mies välitti vähät tästä huomautuksesta.

"Niin", hän sanoi, "mutta mitkään muitten menettelytavat eivät sovellu minulle."

Tämä vihjaus sai herra Bonnithornen heristämään korviansa.

"Ja mitkä ovat teidät varsinaiset syynne?" hän kysyi.

Allan näytti hajamieliseltä. Hän oli hetkisen ääneti ja sanoi sitten hitaasti aivan kuin leikitellen ajatuksilla ja lauseparsilla:

"No niin, teijän täytyy tietää… Minä tuskin tiijän, kuinka sen sanoisin … Niin, minun vanhin poikani Paul, kuten häntä sanotaan —"

Vanha mies pysähtyi, hänen koko olentonsa muuttui yrmeäksi ja epävarmaksi. Herra Bonnithorne kiiruhti apuun.

"Niin, minä olen pelkkänä korvana. Teidän vanhin poikanne —"

"Hän on — hän on —"

Ovi avautui, ja rouva Ritson astui huoneeseen jäljessään loordi Fisher.

"Herra Ritson, teijän lampaanne, koko mustaposkinen lauma Hindscarthilla, ovat murtautuneet ulos haa'asta ja kiipeilevät nyt juuri kuilun reunamia", sanoi hiilenpolttaja.

Vanha mies hypähti seisoalleen.

"Minun täytyy mennä heti", hän sanoi. — "Herra Bonnithorne, minun täytyy jättää teijät, muuten minä menetän viisikymmentä parhaimmista lampaistani kuiluihin."

"Mää olin niin rohkee, että tulin sanomaa, kun näin, ankara jumalanilma on tuloss'."

"Se oli oikeen, Mattha, ja teit niinkuin hyvä naapuri ainakin. Tulen mukaasi tuossa paikassa."

Loordi Fisher astui ulos.

"Voitteko te tavata minua täällä uuvvestaan kello kaheksan illalla?"

Harmi kuvastui herra Bonnithornen kasvoilla, mutta nöyrästi hän kuitenkin vastasi:

"Olen aina valmis palvelemaan teitä, herra Ritson. Voin palata kello kahdeksan."

"Olkee hyvä." Sitten Allan kääntyen rouva Ritsoniin lisäsi: "Tarjoa herra Bonnithornelle virvokkeita", ja hän kiiruhti hiilenpolttajan jälkeen. Päästyään pihaan hän kutsui koiria. "Britz! Laddie! Se, seh! Tulkaa, pojat, tulkaa, pojat, se, seh!"

Hän kurkisti sisään muutamasta ulkohuoneen ovesta — ja huudahti:

"Reuben, missäs sinä oot? Jouvvu ny' sukkelaan, ja tuo poika mukanas!"

Seuraavana hetkenä nuori lammaspaimen ja karjapoika mukanaan kolme paimenkoiraa saapuivat Allan Ritsonin luo pihaan.

"Tulekkos vuorelle, Mattha?" kysyi vanha mies.

"En, tältä päivältä saa riittää. Oon matkalla kotiin."

"Hyvää yötä, ja kiitos!"

Sitten joukko lähti kujaa myöten, miehet huudellen, koirat haukkuen.

Kulkiessaan eteisen läpi herra Bonnithorne tapasi Hugh Ritsonin, joka oli menossa ulos kasvoilla kova ilme ja pää alas painuneena.

"Tahtoisitkos", kysyi asianajaja, "tietää, mitä varten minua on kutsuttu tänne?"

Hugh Ritson ei heti kohottanut katsettaan.

"Tekemään hänen testamenttiansa", lisäsi herra Bonnithorne odottamatta toisen vastausta.

Nyt Hugh Ritson kohotti katseensa; hänen silmänsä leimahtivat, mutta sen jälkeen hän meni ulos virkkamatta sanaakaan.