Читать книгу Hagarin poika - Hall Sir Caine - Страница 7

Sisällysluettelo

Josiah Bonnithorne oli kokonaan ilman sukulaisia ja läheisiä ystäviä. Hänen äitinsä oli ollut toinen kahdesta sisaruksesta, jotka hankkivat toimeentulonsa harjoittamalla vähäistä sokerileipurin liikettä Whitehavenissa ja olivat uskonnoltaan metodisteja. Sisarukset olivat rakennelleet omat tuulentupansa tulevaisuuden suhteen. He olivat päättäneet mennä naimisiin ja olivat jo mielessään omituisen vaalinsa suorittaneet. He tahtoivat päästä saarnaajain vaimoiksi. Mutta odotettua tilaisuutta ei vain tullut, ja he vanhenivat arveluttavasta Vihdoin nuorempi sisar kuoli, ja siten päättyivät hänen pitemmälle tähtäävät tulevaisuudensuunnitelmansa. Vanhempi sisar jäi vielä pariksi vuodeksi yksin leipuripuotiinsa. Sitten hän yht'äkkiä otti miehekseen muutaman paikkakunnalle saapuneen kulkurin. Se oli huono vaali. Mutta kaikesta onnettomuudesta huolimatta tämä kulkuri oli paikallinen saarnaaja, ja hieman tinkien oli kuitenkin vaimoparan ihanne toteutunut. Vihdoin selvisi, että tämä kulkuri oli samalla oikea roisto, jolla oli jossain vaimo elossa. Tämän vuoksi hän joutui veljien epäsuosioon ja pakeni. Luonnollisesti hän jätti toisen vaimonsa jälkeensä salaa pantattuaan sitä ennen kaiken, mitä suinkin oli toiselle kelpaavaa. Muutamien kuukausien kuluttua vaimoraukka joutui miehensä velkojien vaatimuksista puille paljaille, ja samoihin aikoihin syntyi myöskin lapsi. Se oli viheliäinen, pieni otus — poika. Muutamat hyvät "yhdistyksen" jäsenet hoitivat lasta, kunnes se oli kahden vuoden vanha, ja sittemmin he panivat sen turvakotiin ja kouluun. Pojan ollessa siellä äitiä tapasi ankara halvaus. Silloin ensi kertaa turmioon joutunut vaimoraukka halusi nähdä lastansa. He toivat sen sairasvuoteen luo ja se hymyili katsellessaan äitinsä kuolevia kasvoja. "Oi, jospa Jumala sallisi hänestä tulla saarnaajan!" sanoi äiti koko sielunsa kiihkolla. Tohtorin viittauksesta lapsi otettiin sairaalta pois. Kasvot vääntyivät kauheasti, sumentunut silmä, josta toivonsäde vielä tuikahteli, avautui ja sulkeutui, ja äiti oli lausunut jäähyväisensä kaikelle tässä elämässä.

Poika eli kuitenkin. Kasteessa annettiin hänelle nimi Josiah ja hän otti sukunimekseen äitinsä tyttönimen, Bonnithorne. Hän oli heikko raukka eikä rakastanut poikamaisia leikkejä, mutta kunnostautui kouluaineissa. Näistä ominaisuuksistaan huolimatta hänet pantiin teurastajan oppiin, kun hänen täytyi koulunkäyntinsä lopettaa kesken. Sattuman kautta hän joutui tarjoutumaan erääseen lakiasiaintoimistoon, ja hänen hakemuksensa hyväksyttiin. Kymmenen vuoden kuluttua hän peri isäntänsä toimiston ja silloin hän viiletti täysin purjein eteenpäin.

Hän tuotti "yhdistykselle" pettymystä liittymällä valtion kirkkoon, mutta ei muuten osoittanut vihaavansa entisiä suosijoitansa. Hänen luonteensa näytti kykenevän sovittamaan kaikki ihmiset keskenänsä. Hänestä pidettiin, vaikk'ei rakastettu, häneen luotettiin, vaikk'ei häntä erittäin suosittu. Hänestä tuli kirkonisännöitsijä, yleisten rahastojen hoitaja ja omaa etuaan etsimättä hän näytti uutterasti harrastavan yhteistä parasta. Ja ihmiset sanoivatkin aina julki suuren ilonsa siitä, että maailmassa saattoi menestyä niinkin jalo olento kuin Josiah Bonnithorne.

Mutta oli Cumberlannissa kuitenkin mies, joka tunsi herra Bonnithornen kiireestä kantapäähän. Se mies oli Hugh Ritson. Kertaakaan nämä kaksi eivät pettäneet toisiansa.

Kun Bonnithorne jätti hiilenpolttajan, hän kulki sitä tietä, joka vei Newlannin joen yli ja kääntyi Ankerias-kallioille päin. Siten hän joutui ihan lähelle urheilijoita. Hän sattui juuri kuulemaan laakson väen naurun, kun kerjäläinen kertoi, että hän oli nähnyt Paul Ritsonin Hendonissa. Hetkistä myöhemmin hän kohtasi Hugh Ritsonin tiellä. Tervehdys oli lyhyt ja kursailematon, kun nämä kaksi toisensa tapasivat.

"Sinun isäsi on kutsunut minua", sanoi Bonnithorne.

"Mitä varten?" kysyi Hugh Ritson.

"Sitä minä en vielä tiedä."

He kulkivat vähän matkaa puhumatta mitään. Sitten asianajaja käänsi aina hymyilevät kasvonsa toiseen ja sanoi pehmeällä äänellänsä:

"Minä olen juuri nähnyt sinun pikku ystäväsi. Hän näyttää kalpealta, pikku raukka! Jotakin täytyy tehdä ja pian."

Hugh Ritsonin kasvot lensivät hohtavanpunaisiksi. Hänen silmänsä painuivat maahan.

"Älkäämme puhuko enempää siitä", hän sanoi hiljaa. "Minä näin häntä eilen. Sitten siinä on hänen isänsä, onneton, murtunut raukka! Sitä ei voi sietää."

"Sellaista minä en olisi uskonut sinusta", herra Bonnithorne puhui kylmästi ja hymyili.

"Sitäpaitsi, minua hävettää. Koko juttu on niin alhainen", sanoi Hugh

Ritson. "Mikä hitonmoinen metakka siitä eto asiasta nouseekaan!"

"Niinpä niin, pidä sinä varasi! Miksi sinä oletkin kahdella päällä?

Sinuun sopii hyvin sananlasku kissasta ja kalasta."

"Minun vereni ei ole kyllin vahvaa. Minä en voi tehdä sitä."

"Miksi sinä sitten ehdotit sitä? Oliko se ajatus minun vai sinun? Minä tahdoin pelastaa tytön häpeästä. Täällä hänellä on pataljoonittain häpäisijöitä. Lähetä tyttö pois, niin sinä riistät heiltä hyvän juorun aiheen."

"Se ei ole välttämätöntä. Tiedäthän, että minä olen ennakkoluulojen yläpuolella." Hugh Ritson madalti ääntänsä ja puhui ihan rintansa pohjasta. "Pahimmassa tapauksessa minä voin naida hänet."

Herra Bonnithorne naurahti kevyesti.

"Ha, hahaa! Ja mikä hitonmoinen metakka juuri siitä pikku jutusta nousee?"

Hugh Ritson kiivastui hiukan.

"Miksi en? Onko hän köyhä? Millainen niinä sitten olen? Sivistymätön? Mitä sivistyksellä on minun kanssani tekemistä? Yksinkertainen olento, kokonaan sydäntä eikä päätä? Jumalan kiitos, että niin on!"

Sinä hetkenä kaikui etäältä tytön nauru. Se tuntui helmikirkkaana pulppuavan riemukkaan sydämen syvyyksistä. Hugh Ritsonin kalpeat kasvot punastuivat hieman ja hän veti raskaasti henkeä.

Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään sinne päin, mistä ääni kuului ja sanoi pehmeästi: "Ystävämme Gretakin on tuolla tänään."

"On", sanoi Hugh hyvin hiljaa.

Taas ystävykset kulkivat aivan ääneti jonkun matkaa.

"Tuskinpa sinun kannattaa puhua noin sairaalloisella tavalla", sanoi Bonnithorne, ja äänessä kaikui katkera suuttumus. "Sinä asetut katsomaan asioita väärältä näkökannalta. Sinä et rakasta sitä pikku olentoa."

Hugh Ritsonin otsa rypistyi ja hän sanoi: "Jos minä olen yhden tyhmän työn kautta ajanut elämäni karille, eipä sillä väliä. En ole korkealta kaatunut. Minä olen onnettomuuteen tuomittu mies."

"Anteeks', herraseni! Minä luulin, että sinä vielä olit kovin nuori", sanoi herra Bonnithorne.

"Mitä minä olen isäni talossa? Hän ei vähimmässäkään määrässä näytä tahtovan auttaa minua riippumattomaan asemaan elämässä."

"Tässähän ovat maat. Sinun isäsi täytyy olla rikas mies."

"Ja minä olen toinen poika."

"Entäs sitten?"

Hugh Ritson kohotti äkkiä katseensa.

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Sinä sanot olevasi toinen poika."

"Ja mitä sitten?"

"Eivätkö asiasi olisi niin pahasti, jos sinä et olisi toinen poika."

"Totuuden nimessä, puhukaamme selvään. Minun veljeni Paul on elossa."

Herra Bonnithorne nyökkäsi päällään pari kolme kertaa ja virkahti kylmästi: "Tiedätkö sinä, että veljesi ajattelee mennä naimisiin Gretan kanssa?"

"Olen kuullut siitä."

Taas punastuivat Hugh Ritsonin kasvot. Hänen matala äänensä värisi.

"Enkö minä ole koskaan kertonut sinulle Gretan isän omituisesta jälkisäädöksestä?"

"Et koskaan."

"Minun onneton ystäväni Robert Lowther jätti poikaansa koskevan jälkisäädöksen ja tämä poika oli Gretan velipuoli."

"Äpäräpoika?"

"Ei aivan. Lowther otti vaimokseen pojan äidin", sanoi Bonnithorne.

"Otti hänet vaimokseen? No, silloinhan poika oli isänsä perijä?"

"Ei."

Hugh Ritson näytti hämmästyneeltä.

"Tyttö oli katolinen, Lowther protestantti. Katolinen pappi vihki heidät Irlannissa. Se ei ollut pätevä avioliitto Englannin lain mukaan."

Hugh hymyili julmasti.

"Ja Lowther peruutti tuon avioliiton?"

"Hän oli rakastunut", alkoi herra Bonnithorne.

"Tällä kertaa perijättäreen?" sitä seurasi ilkeä nauru.

Herra Bonnithorne nyökkäsi. "Gretan äitiin. Niinpä hän —"

"Hylkäsi ensimmäisen vaimonsa", keskeytti Hugh Ritson taas.

Herra Bonnithorne pudisti päätään viattomin ilmein.

"Vaimonsa? No, hän jätti hänet."

"Sinä puhuit pojasta. Oliko heillä poika?"

"Oli", sanoi herra Bonnithorne, "ja kun nainen ja lapsi… katosivat —"

"Juuri niin", sanoi Hugh Ritson ja hymyili. "Mitä Lowther silloin teki?"

"Meni uusiin naimisiin ja sai tyttären — Gretan."

"Mutta entäs se jälkisäädös?"

"Omantunnon puhdistamiseksi", sanoi Bonnithorne ja irvisti ikeniänsä.

Hugh Ritson naurahti kevyesti.

"Siis jonkunlaista hullun veroa, jota rahaministeri kantaa nimellä:

'Tilapäisiä tuloja'."

"Juuri niin — Lowther ei vain ole niitä sinne lähettänyt."

"Kaikissa tapauksissa hän on menetellyt kuin suuri roisto", sanoi Hugh

Ritson.

"Totta, ja hän tunsi katumusta. Toisen naimisensa jälkeen hän pani ihmiset etsimään vaimoansa ja lastansa. Mutta koskaan ei heitä löydetty. Hänen viimeisiä päiviänsä varjostivat hänen nuoruutensa hairahdukset. Minä uskon, että hän kuoli murtunein sydämin. Testamentissaan — minä kirjoitin sen hänelle — hän jätti summan pojalleen ensimmäisestä aviosta, jos tämä poika joskus löydettäisiin."

Hugh Ritson nauroi pilkallisesti.

"Minusta hän oli hullu. Roistot ovat tavallisesti myöskin hulluja."

"Tavallisesti; olen usein pannut sen merkille", sanoi herra Bonnithorne.

"Mitä iloa voisi jollekulle ihmiselle tuottaa mennä etsimään jonkun hullun ja hylätyn vaimon poikaa?"

"Hullu", vastasi herra Bonnithorne, "oli kyllin järjetön tehdäkseen sellaisen säädöksen, että ellei poikaa löydettäisi, ennenkuin Greta tulee täysikäiseksi, jälkisäädöksen summa olisi kaksinkertaisena maksettava poikain orpokodille."

Tämä huomautus sai Hugh Ritsonin kunnioittamaan kuolleen miehen järjen terävyyttä.

"Senvuoksi on siis perheelle hyödyllistä jälkisäädöksen määräyksen mukaan koettaa löytää Gretan velipuoli", hän sanoi sovittaen heti paikalla yhteen kaikki tämän asian yhteydessä olevat seikat.

"Jos hän on elossa; ellei, niin ainakin on saatava varmuus hänen kuolemastaan."

Taas kulkivat miehet jonkun matkaa ja saapuivat paikalle, josta kääntyi käytävä puiden välistä pilkottavaan taloon vuoren juurella. Nuorempi mies kääntyi varmoin askelin käymään sitä.

"Mutta minä en voi käsittää, mitä kaikki tämä minua hyödyttää. Kun minä sanoin, että minä olen toinen poika, sinä —"

"Minulla tuskin on ollut vähintäkään apua etsinnässäni", virkkoi herra Bonnithorne. Taas hetken asteltuansa: "Olen löytänyt vain medaljongissa olevan valokuvan ensimmäisestä vaimosta", herra Bonnithorne alkoi kaivaa povitaskuansa.

"Minun veljeni Paul elää. Mitä mahdollisuutta —"

"Tässä se on", sanoi herra Bonnithorne näyttäen pientä valokuvaa.

Hugh Ritson otti sen osoittaen sangen vähän mielenkiintoa.

"Tämähän on jonkun nunnan valokuva", hän virkkoi, kun hänen katseensa oli sattunut siihen ja hän huomasi viitan ja hunnun.

"Kokeilija — niin, se hän oli, ennenkuin Lowther kohtasi hänet", sanoi herra Bonnithorne.

Sitten Hugh Ritson pysähtyi. Hän tutki tarkasti valokuvaa ja katseli vuoroin sitä, vuoroin taas asianajajaa. Hänen kylmäverisyytensä, jonka hän tähän asti oli säilyttänyt, näytti kokonaan hänet jättäneen. Kuva vapisi hänen kädessään. Herra Bonnithorne ei näyttänyt ollenkaan huomaavan hänen kiihkoansa.

"Olisiko se otaksuma? Varmasti sen täytyy olla otaksuma!" hän mutisi.

Sitten hän kysyi ääneen, mikä oli ollut nunnan nimi.

"Ormerod."

Tämä tieto sai hänet hätkähtämään. "Ormerod — kuinka kummallista!"

Huudahdus tuntui päässeen melkein hänen tietämättään, ehdottomasti.

"Miksi kummallista?" — Hugh Ritson ei heti vastannut. "Hänen

ristimänimensä?"

"Grace."

"Grace Ormerod? Kas, sinun kai täytynee tietää, että Grace Ormerod sattuu olemaan minun äitini tyttönimi!"

"Sinä näytät tuntevan valokuvan."

Hugh Ritson oli saanut takaisin mielenmalttinsa. Hän koetti näyttää välinpitämättömältä.

"No niin, ehkä — ei, en tietenkään, en!" hän sanoi vihdoin kiivaasti.

Sydämessään hänellä oli toinen vastaus. Hän ajatteli sinä hetkenä, kun loi silmänsä valokuvaan, että se näytti — näytti pikkuisen — hänen oman äitinsä kuvalta.

He jatkoivat matkaansa. Herra Bonnithornen ikuinen hymy katosi hänen huuliltansa. Kohottaen äänensä melkein liian kovaksi hän sanoi:

"Samalla on tässä toinenkin merkillinen sattuma. Haluaisitko tietää, mikä oli Grace Ormerodin ja Robert Lowtherin pojan nimi?"

Hugh Ritsonin sydän oli pakahtua, mutta onnistuen säilyttämään ulkonaisen välinpitämättömyytensä hän murahti:

"Hyvä, anna kuulua!"

"Paul."

Nimi meni kuin nuoli hänen lävitsensä. Sitten hän sanoi melkein masentuneena:

"Greta Lowtherin velipuoli siis, missä hän lieneekin, on nimeltään —"

"Paul Lowther", sanoi Bonnithorne. "Mutta", hän lisäsi äkkiä vilkaisten toisen kasvoihin, "hän voi — minä sanon, hän voi — esiintyä toisella nimellä — Paul jotakin muuta, esimerkiksi."

"Varmaankin — luonnollisesti — niin — niin", mutisi Hugh Ritson.

Koko hänen läpitunkematon kylmäverisyytensä oli hävinnyt.

He olivat saapuneet talon eteen ja olivat nyt rakennusten ympäröimässä, kivitetyssä pihassa. Se oli Ritsonien koti, tunnettu nimellä Ghyll, ikivanha talo, jonka suuret suojat kimbrit olivat rakentaneet harmaasta kivestä ja liuskakivestä. Savukierteet kohosivat laiskasti kirkkaalle taivaalle muutamasta piipusta. Hämähäkki oli kutonut hienon verkkonsa ruusupensaasta toiseen leveän portaan yli, ja loistava perhonen koetti juuri päästä siitä läpi. Hanhien kaakatus kuului takapihalta.

"Robert Lowther oli Grace Ormerodin lapsen isä?" kysyi Hugh Ritson muun puheen jatkoksi.

"Hänen poikansa Paulin isä."

"Ja Greta on hänen tyttärensä? Niinkö on asia?"

"Niin on — Paulin sisarpuoli."

Hugh Ritson katsoi suoraan herra Bonnithornen kasvoihin.

"Ja minkä ikäinen pitäisi Paul Lowtherin nyt olla"?

"Tjaa, vanhempi kuin sinä luonnollisesti. Ehkäpä yhtä vanha — niin, ehkä yhtä vanha — juuri yhtä vanha kuin sinun veljesi."

Hugh Ritsonin epävarma jalka astui raskaasti kiville. Hänen huulensa vapisivat. Hetkisen näytti kuin jokin olisi hänet hurmannut. Sitten hän pyörähti ympäri ja mutisi:

"Lörpötystä! Se ei voi olla uskottavaa! Häväistä siten koti, se voisi loukata miestä, taivas tietää, kuinka syvästi."

Herra Bonnithorne katsoi häneen kysyvästi.

"Anteeks', minä en voi ymmärtää, käyttääkseni sinun sanojasi, mitä tuo viimeinen aprikointi sinua hyödyttää."

"Herra Bonnithorne", sanoi Hugh Ritson ojentaen kätensä, "sinä ja minä olemme olleet hyviä ystäviä, emmekös ole?"

"Oh, parhaimmat ystävät!"

"Jonakin joutilaana hetkenä, kun minä olen saanut aikaa miettiä tätä, minä haluan puhua siitä vielä sinun kanssasi."

Herra Bonnithorne hymyili hyväksyvästi.

"Ja ennen sitä", hän sanoi pehmeästi, "lähetä se onneton pikku raukka täältä pois."

Hugh Ritsonin katse painui maahan ja ääni kävi syvemmäksi.

"Onneton pikku raukka! Olen pahoillani — hyvin pahoillani."

"Gretan ja hänen rakkautensa vuoksi — varmaankin —"

Herra Bonnithorne jätti lauseensa täyttämättä ja nyökäytti merkitsevästi päätänsä.

"Minun isäni on karjapihassa", sanoi Hugh Ritson. "Sinä ehdit hänet kyllä nähdä. Tule tätä tietä."

* * * * *

Varjot laaksossa olivat pidentyneet. Purppurainen rusko leikitteli kaukaisilla huipuilla, ja synkkä, tumma sini asettui räystäitten alle. Yksinäinen varis lennähteli hämärtyvässä illassa päästellen silloin tällöin ilmoille yksitoikkoisen sävelensä. Illan yhä hämärtyessä saapui kaksi vanhanpuoleista henkilöä pihaan.