Читать книгу Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta - Jack London - Страница 10

Viimeinen taival Long-järveltä Lindermanin-järvelle oli kolme mailia pitkä, ja tie, jos sitä tieksi voi sanoa meni tuhat jalkaa korkean harjanteen yli, laskeutui alas liukasta ja kivistä jyrkännettä ja kulki laajan rämealueen poikki. John Bellew varoitteli Kitiä, nähdessään, että hänellä oli pystyyn noustessaan sata naulaa kantohihnoissa ja että hän vielä sieppasi viidenkymmenen naulan jauhosäkin ja pani sen taakkansa päälle niskan varaan.

"Yrittäkää nyt, karkaisun saarnaaja", vastasi Kit. "Näyttäkää, että olette syönyt karhunlihaa ja että teillä on ollut vain yhdet alusvaatteet."

John Bellew pudisti vain päätään.

"Pelkään, että käyn vanhaksi, Christopher."

"Olette vasta neljäkymmentäkahdeksanvuotias. Muistatteko, että isoisäni, teidän isänne, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana?"

John Bellew irvisti ja nieli lääkkeen.

"Setä hyvä! Tekee mieleni sanoa teille jotain hyvin tärkeätä. Olin kasvaessani aika hontelo, mutta voin nyt kantaa enemmän kuin te, kävellä pitemmälti kuin te, keikauttaa teidät selällenne tai pehmittää teidät hyväksi nyrkeilläni."

John Bellew ojensi kättään ja sanoi juhlallisesti:

"Christopher, hyvä poika, uskon, että voit tehdä niin. Uskon, että voit tehdä niin ja pitää samalla tuota taakkaa selässäsi. Olet suoriutunut hyvin, poika, vaikka sitä on mahdoton käsittää."

Viimeisen taipaleen Kit kulki neljä kertaa päivässä edestakaisin, kävellen siis vuorta kaksikymmentäneljä mailia, kaksitoista mailia siitä sataviisikymmentä naulaa selässä ja niskassa. Hän oli ylpeä, teräksinen ja väsyksissä, mutta loistavassa ruumiillisessa kunnossa. Hän söi ja nukkui paremmin kuin oli syönyt ja nukkunut milloinkaan elämässään, ja kun työ läheni loppuaan, tuli hän miltei pahoilleen.

Tuhannet kantajat tallasivat jokaisen rämealueen läpi vievän polun äkkiä pohjattomaksi. Heidän oli tehtävä yhtämittaa uusia polkuja. Sellaista raivatessaan Kit tunsi, miten pehmeä ja mehevä pintamaa painui hänen allaan. Hän horjahti ja suistui nenälleen. Hän selvisi kuitenkin niskojaan taittamatta. Hän nousi käsiensä ja jalkojensa varaan sata naulaa selässään. Mutta sen ylemmäksi ei hän päässyt. Toinen käsivarsi vajosi olkapäätä myöten ja oli posken päänalusena liassa. Kun hän veti tuota käsivartta pois, vajosi toinen olkapäätä myöten. Siinä tilassa oli mahdoton päästellä irti kantohihnoja, ja kun oli sata naulaa selässä, ei voinut nousta pystyyn. Hän vain väsytti itseään pääsemättä eteenpäin, survoi ja möyhensi ruohoisen pinnan niin, että matala vesilätäkkö alkoi muodostua vaarallisen lähelle hänen suutaan ja nenäänsä.

Hän koetti käännähtää selälleen ja saada taakan alleen, mutta tulokseksi tuli, että molemmat käsivarret upposivat olkapäätä myöten. Hän sai maistaa, miltä tuntuisi hukkuminen. Erinomaisen kärsivällisenä hän hinasi hitaasti ensin toisen, sitten toisen läpimärän käsivartensa ylös ja asetti ne tasaisesti eteensä kannattamaan leukaa. Sitten hän alkoi huutaa apua. Vähän ajan kuluttua hän kuuli lupsahtelevaa jalkain ääntä, kun joku läheni mutamaata pitkin takaapäin.

"Auttakaa, hyvä ystävä!" sanoi Kit. "Heittäkää pelastusköysi tai jokin sellainen."

Naisen ääni vastasi, ja Kit tunsi sen.

"Jos olette hyvä ja aukaisette hihnat, niin voin nousta."

Sata naulaa vierähti mutaan, niin että läpsähti, ja Kit kapusi hitaasti jaloilleen.

"Hauskassa kunnossa", nauroi neiti Gastell nähdessään Kitin mutaisen naaman.

"Ei se mitään", vastasi Kit hilpeästi. "Tämä on mieliurheiluani. Koettakaapa sitä joskus. Se on erinomaista rintalihaksille ja selkärangalle."

Hän siivosi kasvojaan ja läpsäytteli rapaa pois käsistään.

"Oh!" huudahti tyttö, tuntien hänet. "Herra — ah — herra Smoke

Bellew."

"Kiitän teitä vakavasti hyvään aikaan tulleesta pelastuksesta ja tuosta nimestä", vastasi Kit. "Sain toistamiseen kasteen. Tästä lähin vaadin, että minua sanotaan Smoke Bellewiksi. Se on mieleenpainuva ja varmaankin merkityksellinen nimi."

Hän oli hetken vaiti. Sitten hänen äänensä sai äkkiä kovan kaiun.

"Tiedättekö, mitä aion tehdä?" kysyi hän. "Lähden takaisin Yhdysvaltoihin. Menen siellä naimisiin. Hankin monilapsisen perheen. Ja sitten iltahämyn tultua kokoan nuo lapset lähelleni ja selostan heille kärsimykset ja vaivat, jotka sain kestää Chilcootin matkalla. Ja elleivät he itke — sanon minä, elleivät he itke, pieksän heidän selkänsä sinisiksi."