Читать книгу Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta - Jack London - Страница 8

Kit mennä junnaili intiaanikantajien mukana tietä pitkin. Kun kuljettavana oli pitkä matka, suoraan Chilcootin huipulle, oli hänellä vain kahdeksankymmenen naulan taakka. Intiaanit taivalsivat raskaita taakkojaan kantaen, mutta heidän käyntinsä oli nopeampi kuin Kitin harjoittelema. Kit ei pelännyt vielä mitään, ja nyt hän oli alkanut pitää itseään miltei intiaanin veroisena.

Neljänneksen mailia astuttuaan hän halusi levätä. Mutta intiaanit jatkoivat kulkua. Hän pysyi heidän mukanaan ja piti paikkansa jonossa. Puolen mailin päässä hän oli vakuuttunut, ettei kykenisi astumaan askeltakaan enää, mutta hän puri hammasta, piti paikkansa ja hämmästyi mailin päässä, kun oli vielä hengissä. Sitten tuli, kummallista kyllä, niin sanottu toinen tuuli, ja seuraava maili oli miltei helpompi kuin ensimmäinen. Kolmas maili oli tappaa hänet, mutta vaikka hän oli melkein mielipuolena vaivasta ja väsymyksestä, ei hän kitissyt yhtään. Ja kun hän tunsi varmasti pyörtyvänsä, tuli levähdys. Sen sijaan, että valkoiset kantajat tapasivat istua hihnat yllään, intiaanit päästivät olka- ja päähihnat irti ja lepäsivät tupakoiden ja rauhassa puhellen. Kului täysi puoli tuntia, ennen kuin he lähtivät jälleen matkalle. Kit huomasi kummakseen olevansa veres mies, ja "pitkät välimatkat ja pitkät lepoajat" tuli hänen uusimmaksi ohjelauseekseen.

Chilcootin kukkula oli semmoinen kuin oli sanottu. Monissa tilanteissa oli Kitin kavuttava käsin ja jaloin. Mutta kun hän pääsi sakean lumipyryn ryöpytessä kukkulalle, oli hän yhä intiaanien mukana, ja hän oli salaisesti ylpeä siitä, että oli läpäissyt taivalluksen. Hänellä oli uutena, hellästi vaalittavana kunnianhimona olla miltei intiaanin veroinen.

Ja kun hän oli maksanut kantamispalkkiot intiaaneille ja nähnyt heidän lähtevän, tuli myrsky ja pimeä, ja hän oli yksinään tuhannen jalkaa metsärajan yläpuolella, vuoren selänteellä. Hän oli vyötäryksiin asti märkä, nälkiintynyt ja väsynyt. Hän olisi antanut vuoden tulot, jos olisi saanut lämmitellä uunin edessä ja juoda kupin kahvia. Sen sijaan hän söi tusinan kylmiä omenakakkuja ja ryömi osaksi auki kirvoitetun teltan poimuihin. Uinaillessaan hänen mielessään oli vain yksi häilyvä ajatus, ja hän virnisteli vahingoniloisesti kuvitellessaan, minkälainen John Bellewin naama oli oleva seuraavina päivinä, kun hän laahaisi miehevästi neljääsataa naulaansa Chilcootia ylöspäin.

Aamulla hän oli työn jäykistämä ja kylmän kohmetuttama. Hän ryömi telttakankaiden seasta ulos, söi pari naulaa raakaa silavaa, sitoi hihnoihinsa sata naulaa ja alkoi mennä kivistä tietä alaspäin. Muutama sata metriä alempana tie kulki pienen vuorijäätikön poikki alas Kraatteri-järvelle. Toisetkin kantajat menivät vuorijäätikön poikki. Koko sen päivän hän kuljetti tavaroitaan jäätikön yläreunalle, ja kun välimatka oli lyhyt, vei hän sataviisikymmentä naulaa kerrallaan. Hän ei lakannut lainkaan ihmettelemästä, että jaksoi kantaa niin paljon. Kahdella dollarilla hän osti eräältä intiaanilta kolme kovaa laivakorppua. Lisäksi hän käytti suuren määrän rahaa silavaan. Siten hän sai monta ateriaa. Pesemättömänä, viluissaan, vaatteet hiestä märkinä hän nukkui toisen yön telttakankaiden seassa.

Aikaisin aamulla hän levitti jäälle tervavaatteen, pani sen päälle kolme neljännestonnia ja lähti vetämään. Vuorijäätikön kaltevuuden lisääntyessä hänen kuormansa vauhti kasvoi, kuorma ehätti hänet, tempaisi hänet mukaansa ja luisti alaspäin hänen kanssaan.

Sata kantajaa taakat selässään pysähtyi katselemaan häntä. Hän huuteli hurjasti varoituksia, ja tiellä olevat kompuroivat ja hoippuilivat sivulle. Alhaalla jäätikön alareunalla kohosi pieni teltta. Se näytti kiitävän häntä kohti, niin nopeasti se suureni silmissä. Hän jätti kantajain polkeman tien sen kääntyessä vasemmalle ja törmäsi suunnalle, missä oli tuoretta lunta. Se ryöppysi hänen ympärilleen ja hiljensi hänen vauhtiaan. Hän huomasi teltan samassa, kun törmäsi sitä vasten ja tulla tupsahti tervavaatteen päällä ja muonapussiensa seassa teltan sisälle. Teltta horjahteli kuin juopunut. Kit huomasi olevansa sen kylmässä höyryssä, kasvokkain hämmästyneen nuoren naisen kanssa, joka ponnahti istumaan vaaleiden huopainsa seassa. — Nainen oli sama, joka oli sanonut Kitiä chechaquoksi Dyeassa.

"Näittekö sitä ryöppyä?" kysyi Kit hilpeästi. [Alkukielessä: smoke (= savu, ryöppy). Siitä johtuu kertomuksen päähenkilön nimi Smoke Bellew.]

Nainen silmäili häntä paheksuen.

"Siirtäisittekö säkin pois jalaltani?" kysyi nainen kylmästi.

Kit katsahti ja nosti nopeasti taakan pois.

"Ei se ollut säkki. Se oli minun polveni. Suokaa anteeksi!"

Tuo tiedonanto ei hämmentänyt naista. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli kuin haaste otteluun.

"Olipa hyvä, ettette kaatanut kamiinaa", sanoi neitonen.

Kit seurasi neidon katsetta ja huomasi rautapeltisen kamiinan ja kahvipannun, jota hoiti toinen nuori nainen. Kit veti kahvin hajua sieraimiinsa ja katsoi taas neitoseen.

"Olen chechaquo", sanoi hän.

Neidon vaivaantunut ilme osoitti, että hän oli selvillä siitä. Mutta

Kit oli ujostelematon.

"Olen heittänyt pois ampumavehkeeni", sanoi hän.

Tyttö tunsi silloin Kitin, ja hänen silmänsä välähtivät.

"En olisi luullut koskaan teidän pääsevän näin pitkälle", sanoi hän.

Kit niiskautti taas halukkaasti ilmaa.

"Kahvia totta tosiaan!" Hän kääntyi suoraan tytön puoleen. "Annan teille pikkusormeni — leikatkaa se ihan heti, teen teille mitä tahansa, rupean orjaksenne yhdeksi vuodeksi ja yhdeksi päiväksi tai joksikin muuksi sopivaksi ajaksi, jos annatte minulle kupin kuumaa tuosta pannusta."

Ja kahvia juodessaan hän ilmoitti nimensä ja sai tietää tytön nimen —

Joy Gastell. Kit kuuli vielä, että tyttö oli maan vanhoja asukkaita.

Oli syntynyt eräällä kauppa-asemalla Suuren Orjajärven rannalla ja

lapsena kulkenut isänsä kanssa Kalliovuorten yli ja tullut alas

Yukoniin. Hän oli isänsä kanssa menossa sisämaahan.

Ottaen huomioon sen tosiasian, että tyttö oli vielä valkoisten huopainsa alla, Kit ei pitkittänyt keskustelua, vaan kieltäytyi sankarillisesti juomasta toista kuppia kahvia ja lähti itse sekä vei matkatavaransa pois neitosen teltasta. Sittemmin hän teki useita johtopäätelmiä: tytöllä oli huomattava nimi ja huomattavat silmät; hän saattoi olla enintään kahdenkymmenen tai yhden- tai kahdenkolmatta vuoden ikäinen; hänen isänsä täytyi olla ranskalainen; tytöllä oli oma tahto ja hehkuva luonne; hän oli saanut kasvatuksensa jossakin näiden erämaiden ulkopuolella.