Читать книгу Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta - Jack London - Страница 5

Kit Bellew nousi maihin Dyean satamassa. Siellä oli suunnaton tungos. Sinne oli kokoontunut tuhansia kiloja tuhansien ihmisten tavaroita. Tämä tavaton matkatavarajoukko alkoi hivua hitaasti Dyean laaksoa ylöspäin ja sitten Chilcootin yli. Matka oli kaksikymmentäkahdeksan mailia. Koko se väli oli tavarat kuljetettava kantamalla. Vaikka kantaja-intiaanit olivat kohottaneet kantomaksun kahdeksasta sentistä naulalta neljäänkymmeneen senttiin, oli heillä ylenmäärin työtä. Oli selvää, että talvi oli tapaava suurimman osan noista tavaroista väärällä puolella vedenjakajaa.

Kit oli kokemattomin kaikista ensikertalaisista. Hänellä oli samoinkuin sadoilla muilla iso revolveri roikkumassa patruunavyössä. Hänen setänsä, joka muisti entiset laittomat ajat, oli vikapää samaan syntiin. Mutta Kit Bellew oli haaveileva. Kultakuumeen vaahdot ja välähdykset lumosivat häntä. Hän katseli taiteilijan silmin ympärillään olevaa elämää ja liikettä. Hän oli vain lomamatkalla aikoen vilkaista vuoriston tuolle puolen ja palata sitten etelään.

Hän jätti seuransa rantahietikolle odottamaan matkatavaroiden tuomista maalle ja asteli vanhaa kauppa-asemaa kohti, Eräs roteva kuuden jalan mittainen intiaani kulki hänen ohitsensa kantaen tavattoman isoa taakkaa. Kit lyöttäytyi intiaanin kantapäille ja ihaili hänen muhkeita pohkeitaan sekä ihmetteli, kuinka kauniisti ja helposti hän liikkui kuorma selässään. Intiaani heitti kantamuksensa vaa'alle, joka oli aseman edustalla, ja Kit liittyi kullanetsijäin joukkoon, joka oli kerääntynyt intiaanin ympärille ja ihaili häntä. Kantamus painoi yli satakaksikymmentäviisi naulaa, ja tämä tosiasia mainittiin kunnioittaen ja kiersi suusta suuhun. Se oli jotakin, tuumi Kit. Hän mietti, tokko voisi itse nostaa maasta sellaista painoa, saati sitten kantaa.

"Lähdettekö viemään sitä Lindermanin-järvelle asti, hyvä mies?" kysyi hän.

Intiaani oli ylpeyttä täynnä ja vastasi röhisten myöntävästi.

Kit livahti pois keskustelemasta. Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt nuori nainen, joka seisoi ovella. Kitiä hämmästytti varsinkin se, että tuo nainen soveltui täsmälleen ympäristöön, ikään kuin kuului siihen. Nainen oli sitä paitsi nuori ja kaunis. Hänen soikeiden kasvojensa kirkas kauneus ja väri vetivät Kitin mielen puoleensa, ja Kit katseli häntä kauan — katseli, kunnes neitonen tunsi sen ja katsahti pitkäripsisillä ja tummilla silmillään kylmästi ja ylimalkaisesti Kitin silmiin. Kitin kasvoista neitosen silmät siirtyivät nähtävästi kujeilevan ilkkuvina isoon revolveriin, joka roikkui Kitin lonkalla. Sitten palasi neidon katse Kitin silmiin, ja siinä katseessa oli näykkivää halveksumista. Se koski Kitiin kuin isku. Neito kääntyi vielä vieressään olevaan mieheen päin ja osoitti Kitiä. Mies katseli häntä samoin näykkivästi ja halveksivasti.

"Chechaquo", sanoi neito.

Miehellä oli huonot housut ja kulunut sarkanuttu. Hän näytti kulkurilta. Hän virnisteli Kitille tylysti, ja tämä tunsi käpertyvänsä kasaan, vaikka ei tietänyt syytä. Mutta neito oli joka tapauksessa tavattoman soma, tuumi Kit noiden kahden mennessä poispäin. Hän pani merkille neitosen kävelytavan ja piti varmana, että tuntisi hänet käynnistä vielä tuhannen vuoden kuluttua.

"Huomasitteko miehen, joka oli tytön kanssa?" kysyi Kitin naapuri kiihkeästi. "Tiedättekö, kuka hän on?"

Kit pudisti päätään.

"Poro-Charley. Hänen nimensä sanottiin äsken minulle. Häntä on potkinut onni Klondykessa. Vanha kullanhuuhtoja. Ollut kaksitoista vuotta Yukonissa. Tullut juuri sieltä."

"Mitä merkitsee chechaquo?" kysyi Kit.

"Te olette yksi chechaquo, minä toinen", kuului vastaus.

"Ehkä olen. Mutta selittäkää. Mitä se sana merkitsee?"

"Arkajalka, ensikertalainen."

Satamaan palatessaan käänteli ja väänteli Kit tuota sanaa ajatuksissaan.

Suututti, kun hento tytönletukka nimitteli miestä sillälailla.

Hän meni nurkkaan, missä oli kasoittain matkatavaroita. Siellä tuli hänen mieleensä intiaani, joka oli kantanut niin hirveän suuren taakan. Hänellä oli halu koettaa voimiaan. Hän valitsi jauhosäkin, jonka tiesi painavan täsmälleen sata naulaa. Sitten hän levitti säärensä, kumartui ja koetti nostaa säkin harteilleen. Hänen ensimmäinen päätelmänsä oli, että sata naulaa on kovin raskas. Seuraava, että hänen selkänsä oli heikko. Kolmas seuraus oli kirous. Se pääsi huulilta viiden hukkaan menneen minuutin kuluttua, jolloin hän lyyhistyi säkille, minkä kanssa oli paininut. Hän pyyhki otsaansa, ja erään muonasäkkikasan yli hän näki, miten kylmästi ja ilkkuvasti John Bellew katseli häntä.

"Herra Jumala!" julisti tuo karkaisun apostoli. "Minä leikittelin tuollaisilla kapineilla kuusitoistavuotiaana."

"Unohdatte, hyvä setä", vastasi Kit, "että minua ei ole ruokittu karhunlihalla."

"Ja minä leikin niin vielä kuusikymmenvuotiaana."

"Näyttäkääpä minulle."

John Bellew näytti. Hän oli neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanha, mutta hän kumartui säkin puoleen, tarttui ensin kiinni koetteeksi, muutti sitten otetta, jotta saisi säkin tasapainoon, nosti sen äkkiä ja seisoi suorana jauhosäkki selässään.

"Taitoa, hyvä poika, taitoa ja selkärankaa."

Kit nosti hattua kunnioittaen.

"Teette ihmeitä, setä, loistavia ihmeitä. Luuletteko, että opin tuon tempun?"

John Bellew kohautti olkapäitään.

"Sinä käännyt takaisin, ennen kuin matka on tehty."

"Älkää pelätkö", murahti Kit. "Siellä alhaalla on O'Hara, kiljuva jalopeura. Minä en palaa, ennen kuin on pakko."