Читать книгу Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta - Jack London - Страница 13

Puoli päivää kesti myrskyä. Kit käveli hoippuillen rantaa pitkin vastatuuleen. Päivän koittaessa oli lastattava tusina veneitä. Niihin pantiin Chilcootin yli kannettuja kalliita matkatavaroita. Veneet olivat kotitekoisia ja kömpelöitä. Niitä olivat lyöneet kasaan miehet, jotka eivät olleet veneiden tekijöitä. Eräs jo lastattu vene oli juuri lähdössä, ja Kit pysähtyi katselemaan sitä.

Tuuli puhalsi järveltä suoraan tälle rannalle. Lähtevän veneen miehet kahlasivat jaloissaan pitkävartiset kumisaappaat lykäten venettä syvää vettä kohti. He tekivät sen kaksi kertaa. Veneeseen kavuttuaan he eivät saaneet soudetuksi sitä selvään veteen, se luisui takaisin ja tarttui kiinni pohjaan. Kolmas yritys onnistui osaksi. Miehet kiskoivat kömpelösti raskailla airoilla ja kuljettivat hitaasti venettä ulommaksi. Sitten he vetivät ylös huopapurjeen, mutta tuuli sieppasi sen pois, ja kolmannen kerran luisui vene takaisin jäiselle rannalle.

Kit irvisteli itsekseen ja jatkoi matkaansa. Hänenkin täytyi odottaa saavansa kestää sellaista, sillä hänen oli lähdettävä vielä samana päivänä samalta rannalta ja samanlaisella veneellä.

Miehet olivat kaikkialla työssä ja tekivät sitä vimmatusti, sillä talven tulo oli niin vaarallisen pikaista, että järvisarjan yli pääseminen ennen jäätymistä oli uhkapeliä. Mutta herrojen Spraguen ja Stinen teltalle saavuttuaan Kit ei tavannut heitä vielä jalkeilla.

Tulen ääressä tervakankaan suojassa istui lyhyt ja paksu mies, joka poltti surkeata sätkäpaperossia.

"Hei!" huusi mies. "Oletteko herra Spraguen uusi mies?"

Kit nyökkäsi ja luuli huomanneensa, että herra ja mies sanoilla oli ollut vivahduksellinen paino, ja oli varma, että puhujan silmäkulma oli rävähtänyt vihjaavasti.

"Hyvä, minä olen tohtori Stinen palveluksessa", jatkoi toinen. "Olen viisi jalkaa ja kaksi tuumaa pitkä. Nimeni on Shorty, lyhyemmin Jack Short — ja toisinaan Pätkä-Johnny."

Kit ojensi kätensä ja ravisti.

"Onko teidät kasvatettu karhunlihalla?" kysyi hän.

"Varmaan", kuului vastaus, "vaikka ensimmäisenä ravintonani oli puhvelinmaito, mikäli muistan. Istu ja haukkaa palasta. Herrat eivät ole nousseet vielä."

Ja vaikka Kit oli syönyt yhden aamiaisen, istahti hän tervakankaan alle ja söi toisen aamiaisen kolme kertaa hartaammin. Viikkokausia kestänyt raskas ja puhdistava työ oli antanut hänelle suden vatsan ja ruokahalun. Kit sai Shortylta kummastuttavia tietoja heidän herroistaan ja onnettomuutta ennustavia arveluita retkestä. Thomas Stanley Sprague oli aloitteleva kaivosinsinööri ja miljoonamiehen poika. Tohtori Adolph Stine oli myös rikkaan isän poika. Isiensä toimesta he olivat molemmat joutuneet pylväiksi valtausyhtiöön, jonka piti lyödä rahaa Klondyken seikkailusta.

"Oh, he ovat rahaa koko miehet", selitteli Shorty. "Kun he saapuivat Dyean satamaan, oli kantopalkkio seitsemänkymmentä senttiä, mutta ei ollut intiaaneja. Siellä oli eräs joukkue Itä-Oregonista, oikeita kullanhuuhtojia, joiden onnistui haalia intiaaneja kantamaan seitsemälläkymmenellä sentillä. Intiaaneilla oli jo hihnoissaan matkatavarat, kolmetuhatta naulaa kaikkiaan, kun Sprague ja Stine saapuivat paikalle. He tarjosivat kahdeksankymmentä senttiä ja yhdeksänkymmentä, ja kun he olivat luvanneet dollarin naulalta, rikkoivat intiaanit edellisen sopimuksensa ja irroittivat hihnansa. Oregonin joukkue on vielä satamassa. He eivät pääse ennen kuin ensi vuonna.

"Ne ovat oikeita karjuja, nämä meidän herrat, kun on kysymyksessä rahojen sumppuaminen ja toisten ihmisten tunteiden polkeminen. Mitä he tekivät, kun pääsivät Lindermanin rannalle? Kirvesmiehet olivat juuri antamassa viimeistä voitelua veneelle, jonka olivat sitoutuneet myymään kuudestasadasta eräälle Friscon sakille. Sprague ja Stine tarjosivat heille täsmälleen tuhat, ja miehet rikkoivat sopimuksensa. Vene on näköjään hyvä, mutta se toinen joukkue on joutunut pulaan sen takia. Ja he ovat kiikissä ensi vuoteen asti.

"Juo toinen kuppi kahvia ja ole varma, että minä en matkustaisi tällä tavalla, ellei minulla olisi niin hurjan kipeä halu päästä Klondykeen. Oletko allekirjoittanut työsopimuksen?"

Kit pudisti päätään.

"Siinä tapauksessa tulee sääli sinua. Heillä ei ole muonaa tässä maassa, ja he hylkäävät sinut kylmästi heti Dawsoniin päästyään. Ihmiset saavat nähdä nälkää siellä tänä talvena."

"Herrat tekivät sopimuksen", aloitti Kit.

"Suullisen", keskeytti Shorty nopsasti. "Sinun sanasi on heidän sanansa veroinen, siinä kaikki. No niin tai näin — mikäs sinun nimesi on, toveri?"

"Sano Smokeksi", vastasi Kit.

"No niin, Smoke, saat lähteä kävelemään suullisen sopimuksenne varassa. Se on selvä näyte siitä, mitä on odotettavissa. He voivat kyllä sumputa rahaa, mutta eivät voi tehdä työtä eivätkä pääse ylös vuoteesta aamulla. Meidän olisi pitänyt lastata vene ja lähteä matkalle tunti sitten. Kohta saat kuulla heidän huutavan kahvia itselleen — sänkyyn, näes, vaikka ovat aikamiehiä. Osaatko hoitaa venettä vesillä? Minä olen karjamies ja kullanhuuhtoja, mutta vesillä olen äkkinäinen, ja he eivät osaa sen kummempaa. Osaatko sinä?"

"Kysy sitä!" vastasi Kit ja kyyristyi paremmin tervakankaan suojaan, kun kova tuulenpuuska ryöpytti lunta vasten naamaa. "En ole ollut veneessä sitten kuin pikkupoikana. Mutta arvelen, että voimme oppia."

Suojuskankaan kulma pääsi irti, ja Shorty sai takaapäin lumiryöpyn niskaansa.

"Äh, voimme kyllä oppia", murisi hän vihaisesti. "Lapsikin voi oppia. Mutta panenpa viimeisen dollarini vetoa siitä, että emme pääse lähtemään tänään."

Kello oli kahdeksan, kun telttaan huudettiin kahvia, ja lähes yhdeksän, ennen kuin herrat tulivat näkyville.

"Huomenta", sanoi punaposkinen, hyvin ravittu kaksikymmenviisivuotias nuori mies. "On aika jo lähteä, Shorty. Te ja —." Hän katsoi kysyvästi Kitiin. "En saanut nimeänne muistiini eilen illalla."

"Smoke."

"Hyvä. On parasta, että Shorty ja herra Smoke alkavat lastata venettä."

"Vain Smoke — herra pois", esitti Kit.

Sprague nyökkäsi lyhyesti, lähti ja kuljeskeli siellä täällä telttojen välissä. Mukana seurasi tohtori Stine, joka oli hintelä ja kalpea nuori mies.

Shorty katsoi merkitsevästi toveriinsa.

"Yli puolitoista tonnia matkatavaroita, eivätkä he aio koskea sormellaan. Saatpa nähdä."

"Luulen sen johtuvan siitä, että meidät on palkattu tekemään työt", vastasi Kit hilpeästi, "ja meidän on parasta aloittaa heti."

Kolmentuhannen naulan kuljettaminen selässä sata yardia ei ollut mikään helppo tehtävä. Sen suorittaminen puolittaisessa myrskyssä, kahlaamalla raskaissa pitkävartisissa kumisaappaissa lumen läpi oli lopen uuvuttavaa. Lisäksi pieniä leirikapineita. Sitten tuli lastaus. Sitä mukaa kuin vene täyttyi, oli sitä työnnettävä kauemmaksi järvelle, joten kahlattava väli piteni. Kello kahden aikaan oli koko urakka suoritettu, ja kahdesta aamiaisestaan huolimatta Kit oli uuvuksissa ja nääntymäisillään nälästä. Hänen jalkansa vapisivat. Shortyn tila oli samanlainen. Hän etsi ruokaa tutkien purkit ja pannut ja löysi ison astian, jossa oli kylmiä keitettyjä papuja ja niiden seassa isoja silavan viipaleita. Oli vain yksi lusikka, pitkävartinen, ja he pistelivät sillä vuorotellen astiasta. Kit oli aivan varma, ettei ollut eläessään maistanut mitään niin hyvää.

Sprague ja Stine saapuivat, kun tuo miellyttävä työ oli parhaassa käynnissä.

"Mikä esteenä?" syytti Sprague. "Emmekö pääse ikinä lähtemään?"

Shorty pisti vuorostaan lusikalla ja antoi sen sitten Kitille. Kumpikaan ei virkkanut halaistua sanaa, ennen kuin astia oli tyhjä ja sen pohja raavittu.

"Emme ole tietenkään tehneet mitään", sanoi Shorty ja pyyhki käden selkäpuolella suutaan. "Emme ole tehneet rahtuakaan. Ja tietenkään ette ole saaneet mitään syödäksenne. Olen ollut hyvin ajattelematon."

"Söimme, söimme", sanoi Stine nopeasti. "Söimme yhdessä teltassa … tuttavien luona."

"Arvelin sitä", murisi Shorty.

"Mutta lähtekäämme matkalle nyt, kun olette jo syöneet", vaati Sprague.

"Siellä on vene", sanoi Shorty. "Se on lastattu. Mutta mitä aiotte tehdä, jotta päästään matkalle?"

"Kavutaan veneeseen ja työnnetään sitä eteenpäin. Lähde nyt."

He kahlailivat ulapalle päin. Herrat menivät veneeseen, ja Kit ja Shorty työnsivät sitä ulommaksi. Kun aallot alkoivat lipoa heidän saapasvarsiensa suita, kapusivat hekin veneeseen. Ne toiset kaksi eivät pitäneet airoineen varansa. Vene ajautui takaisin ja tarttui kiinni pohjaan. Siten kävi viisi, kuusi kertaa.

Shorty istahti toivottomana veneen partaalle, pisti tupakkamällin poskeensa ja tiedusteli neuvoa taivaalta, samalla kun Kit ajoi vettä pois veneestä ja toiset kaksi tekivät epäystävällisiä huomautuksia.

"Jos noudatatte minun määräyksiäni, niin saan veneen liikkeelle", sanoi

Sprague vihdoin.

Yritys oli hyvin ajateltu, mutta ennen kuin hän ehti kavuta veneeseen, oli hän vyötäryksiin asti märkä.

"Meidän on pantava teltta pystyyn ja tehtävä tuli", sanoi hän, kun vene tarttui taas pohjaan.

"Mitäs nyt vettä niin pelkäät", ivaili Stine. "Toiset miehet ovat lähteneet tänään vesille märempinä kuin sinä. Annas kun minä panen veneen liikkeelle."

Tällä kertaa hän vuorostaan likosi ja tahtoi hampaat kalisten, että oli tehtävä tuli.

"Pieni roiskaus vain", virkahti Sprague pahanilkisesti. "Yritetään vain eteenpäin."

"Shorty, ota esille minun vaatelaukkuni ja tee tuli", komensi Stine.

Shorty totteli, ja Sprague värisi vilusta veneessä. Kun Kit ei saanut mitään määräystä, oli hän jouten ja mielissään, kun sai levätä.

"Eripurainen venekunta ei pääse vesille", sanoi hän itsekseen.

"Mitä sanot?" ärähti Sprague hänelle.

"Puhunpahan itsekseni — kuuluu tapoihini", vastasi Kit.

Hänen herransa loi häneen kovan katseen ja jurotti pitkät minuutit yksinään. Sitten herra antautui:

"Ota esille matkalaukkuni", käski hän, "ja mene auttamaan tulen teossa.

Emme pääse lähtemään ennen kuin aamulla."