Читать книгу Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta - Jack London - Страница 6

Kitin ensimmäinen kantoyritys oli menestyksellinen. Heidän oli onnistunut saada intiaaneja kantamaan sadankahdenkymmenenviiden naulan tavarataakkoja Finnegan's Crossingiin asti. Siitä lähtien oli heidän kannettava ne selässään. He suunnittelivat, että menisivät eteenpäin mailin matkan päivässä. Kun John Bellewin oli jäätävä leiripaikalle ja laitettava ruoka, voi hän olla kantamassa ainoastaan silloin tällöin. Nuoret miehet, joita oli kolme, saivat siis kukin tehtäväkseen kantaa kahdeksansataa naulaa mailin päivätaipalella. Jos he kantaisivat viisikymmentä naulaa kerralla, olisi heidän käveltävä taakan kanssa kuusitoista ja ilman sitä viisitoista mailia päivässä — "koska emme palaa viimeiseltä matkalta", selitti Kit ihastuneena tuohon keksintöönsä. Kahdeksankymmenen naulan taakkoja kantaen olisi kävelyä yhdeksäntoista mailia päivässä, ja sadan naulan taakkoja kantaen vain viisitoista mailia.

"Minä en pidä kävelystä", sanoi Kit. "Siitä syystä kannan sata naulaa kerralla." Hän huomasi epäuskoisen ilmeen setänsä kasvoilla ja lisäsi nopeasti: "Tietenkin pääsen siihen määrään harjoittelemalla. On alettava aakkosista. Otan aluksi viisikymmentä naulaa."

Hän teki niin ja kävellä tepasteli iloisesti tietä. Hän heitti säkin ensimmäiselle leiripaikalle ja asteli takaisin. Se oli helpompaa, kuin hän oli luullut. Mutta nuo kaksi mailia olivat repineet pois sametin, mikä oli ollut hänen voimiensa verhona, ja paljastaneet niiden heikkouden. Hänen toinen kantamuksensa oli kuusikymmentäviisi naulaa. Se oli paljon vaikeampi viedä. Hän ei tepastellut enää. Hän istahti usein maahan taakka takapuolellaan ja asetti sen kiven tai kannon varaan, kuten kaikkien kantajain tapana oli. Kolmatta taakkaa ottaessaan hän kävi ylpeäksi. Hän otti kantohihnoihinsa yhdeksänkymmenenviiden naulan papusäkin ja lähti matkalle. Sadan yardin päähän päästyään hän tunsi olevansa luhistumaisillaan. Hän laskeutui istualleen ja pyyhki kasvojaan.

"Lyhyet välimatkat ja lyhyet lepoajat", mutisi hän. "Siinä konsti."

Välistä hän pääsi ainoastaan sata yardia, ja joka kerta, kun hän ponnistautui jaloilleen taivaltaakseen taas lyhyen välin, tuli taakka kieltämättä raskaammaksi. Hän läähätti, ja hiki juoksi hänestä. Hän riisui villapaitansa pois, ennen kuin oli päässyt neljännesmailia, ja ripusti sen puuhun. Vähän myöhemmin hän antoi eropassin hatulleen. Puolen mailin päässä hän luuli voimiensa olevan lopussa. Hän ei ollut koskaan eläessään ponnistellut niin kovasti, ja hän tiesi olevansa lopussa. Kun hän istui ja läähätti, osuivat hänen katseensa isoon revolveriin ja raskaaseen patruunavyöhön.

"Kymmenen naulan painolasti", ivaili hän solkea avatessaan.

Hän ei viitsinyt ripustaa vehjettä puuhun, vaan viskasi sen pensaikkoon. Ja kun kantajia kulki hänen ohitsensa yhäti virtanaan eteenpäin ja taaksepäin, pani hän merkille, että toisetkin ensikertalaiset heittelivät pois ampuma-aseitaan.

Hänen lyhyet välimatkansa lyhenivät yhä. Toisinaan hän saattoi hoiperrella eteenpäin vain sata jalkaa, ja sitten onnettomuutta ennustava, korvan tärykalvoon tuntuva sydämen tykintä ja polvien epämiellyttävä vavahtelu pakottivat hänet levähtämään. Ja hänen lepohetkensä kävivät pitemmiksi. Kantomatkaa oli kaksikymmentäkahdeksan mailia. Se oli vievä yhtä monta päivää. Ja yleisen puheen mukaan oli tämä osa siitä helpoin. "Odottakaapa, kunnes pääsette Chilcootiin", sanoivat toiset hänelle levätessään ja puhellessaan, "siellä saatte kavuta käsin ja jaloin."

"Ei niillä mennä Chilcootiin", vastasi hän. "En ainakaan minä. Paljon ennen sitä lepään rauhassa pienessä kuopassa sammalien alla."

Hänen jalkansa luiskahti. Hän pinnisti äkkiä voimiaan päästäkseen tasapainoon. Se säikähdytti. Tuntui kuin olisi jotakin särkynyt sisällä.

"Jos minä lankean tämä taakka selässäni, niin olen mennyttä kalua", selitti hän eräälle kantajalle.

"Ei tämä vielä mitään", oli vastaus. "Odottakaa, kunnes pääsette rotkotielle, Canyoniin. Saatte mennä kuusikymmentä jalkaa pitkää männynrunkoa pitkin kohisevan kosken ylitse. Ei köysikaiteita, ei mitään, ja vesi tyrskyää polviin asti rungon notkistuttua alaspäin. Jos putoatte taakka selässä, niin ette pääse mitenkään pois rakseista. Sinne jäätte ja hukutte."

"Parahiksi minulle", vastasi hän. Ja hänen uupumuksensa oli niin suuri, että hän puolittain halusi mitä sanoi.

Hänestä ja papusäkistä tuli vaeltava murhenäytelmä. Ja tämä oli yksi niitä voimaa ja miehuutta kysyviä lomamatkoja, ajatteli hän. Siihen verrattuna oli O'Haran orjana olo suloista. Hän viehtyi yhä enemmän ajatukseen, että olisi jätettävä papupussi pensaikkoon ja kierrettävä hiipien leiripaikan ohitse sekä mentävä sivistyneeseen maailmaan vievään höyrylaivaan.

Hän istuskeli ja kiroili — kävellessä ehkäisi läähätys kiroilemisen — ja taisteli kiusausta vastaan, mikä vietteli palaamaan varkain San Franciscoon. Hän lakkasi kuitenkin kiroilemasta, ennen kuin mailinmatka oli suoritettu, ja alkoi itkeä. Hän itki, kun oli ylen väsynyt ja itseensä tyytymätön. Kun matkan pää tuli näkyviin, niin hän jännitti vimmatusti voimiaan, laahautui leiripaikalle ja kaatui suulleen papusäkki selässä. Hän ei kuollut siihen, mutta hän makasi viisitoista minuuttia, ennen kuin voi koota riittävästi voimia saadakseen kantohihnat irti. Sitten hän tuli niin sairaaksi, että oli kuolla. Siinä tilassa löysi hänet Robbie, jolla oli omat samanlaiset vaivansa. Robbien sairaus virkisti Kitiä.

"Minkä muut miehet voivat tehdä, sen voimme mekin", vakuutti Kit hänelle, vaikka tuumaili itsekseen, että taisi puhua liikoja.