Читать книгу Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta - Jack London - Страница 4
I.
ОглавлениеAlussa hänen nimenään oli Christopher Bellew. Yliopistossa hänestä tuli Chris Bellew. San Franciscon taiteilijapiireissä sanottiin häntä sittemmin Kit Bellewiksi. Ja lopuksi hänet tunnettiin ainoastaan Smoke Bellewin nimellä. Tämä hänen nimensä kehityshistoria muodostaa hänen oman kehityshistoriansa. Näin ei olisi sattunut koskaan, ellei hänellä olisi ollut hellä äiti ja rautaisen ankara setä ja ellei hän olisi saanut kirjettä Gillet Bellamylta.
"Olen juuri nähnyt yhden numeron 'Aaltoa'", oli Gillet kirjoittanut Pariisista. "O'Hara saa sen tietenkin menestymään. Mutta häneltä puuttuu eräitä apukeinoja." Sitten seuraa viittauksia aloittelevan yhteiskunnallisen viikkolehden kehittämisestä. "Mene tapaamaan häntä. Uskottele hänelle, että esität omia ajatuksiasi. Älä sano hänelle, että ne ovat minun mielipiteitäni. Jos hän saa sen tietää, niin hän tekee minusta Pariisin-kirjeenvaihtajan. En voi ruveta sellaiseksi, kun saan suurilta aikakauslehdiltä hyvän maksun sepustuksistani. Muista ennen kaikkea toimittaa niin, että hän erottaa sen merkkimiehen, joka hoitaa musiikki- ja taidearvostelua. Vielä eräs asia. San Franciscolla on ollut aina oma kirjallisuutensa. Mutta nyt sillä ei ole sitä. Sano hänelle, että hänen on etsittävä joku hömpsä, joka valmistaa sarjan kertomuksia ja lykkää niihin oikeata sanfranciscolaista haaveilua ja väriä."
Kit Bellew noudatti ohjetta. Hän meni "Aallon" toimitukseen. O'Hara kuunteli. O'Hara keskusteli. O'Hara oli samaa mieltä. O'Hara erotti merkkimiehen, joka kirjoitti arvosteluja. O'Haralla oli lisäksi menettelytapansa — juuri se menettelytapa, jota Gillet oli pelännyt kaukana Pariisissa. Kun O'Hara tahtoi jotakin, ei kukaan tuttava voinut panna vastaan. Hän oli miellyttävä ja järkähtämättömän pakottava. Kit Bellewistä oli tullut aputoimittaja, ennen kuin hän pääsi pujahtamaan pois toimituksesta. Hän oli suostunut kirjoittamaan joka viikko palstamäärin arvosteluja, kunnes löytyisi sopiva kynämies, ja hän oli itse sitoutunut kirjoittamaan San Franciscon kertomussarjaa 10 000 sanaa viikossa — ja kaiken tämän maksutta. "Aalto" ei maksanut vielä mitään palkkioita, selitti O'Hara. Ja yhtä vakuuttavasti hän selitti, että San Franciscossa oli ainoastaan yksi mies, joka kykeni kirjoittamaan mainittua sarjaa, ja se mies oli Kit Bellew.
Viikon toisensa jälkeen Kit istui toimituksen tuolilla, ajoi pois velkojia, kiisteli kirjanpainajien kanssa ja lykkäsi kaksikymmentäviisituhatta sanaa viikossa. Ne sisälsivät jos jotakin. Hänen kuormansa ei keventynyt. "Aalto" oli kunnianhimoinen. Se rupesi ottamaan kuvia. Niiden hankkiminen kävi kalliiksi. Lehdellä ei ollut milloinkaan rahaa maksaakseen Kit Bellewille, ja samasta syystä se oli kykenemätön palkkaamaan lisävoimia konttoriin.
"Sen siitä saa, kun on hyvä toveri", murisi Kit eräänä päivänä.
"Jumalalle kiitos hyvistä tovereista", huudahti O'Hara kyynelet silmissä ja sieppasi Kitin käden omaansa. "Sitä olet kaikki kaikessa. Olet pelastanut minut. Sinun sijassasi olisi minusta tullut rintakuvapatsas. Vain vähän tuonnemmaksi, veikkonen, ja asiat käyvät helpommiksi."
"Näen selvästi kohtaloni", oli Kitin valitus. "Jään tänne ainaiseksi."
Vähän myöhemmin hän arveli olevansa selvillä menettelytavasta. Ottaen tilaisuudesta vaarin hän kaatui O'Haran läsnäollessa erään tuolinpäälle. Muutama minuutti sen jälkeen hän tölmäsi kirjoituspöydän kulmaa vasten ja keikautti liimapurkin nurin.
"Pyörryttääkö?" kysyi O'Hara.
Kit pyyhki käsillään silmiään ja tuijotti tuskaisesti häneen, ennenkuin vastasi.
"Ei, ei se sitä ole. Silmissäni on vika. Ne näyttävät painuvan sisään, siinä kaikki."
Muutamina päivinä hän lankeili edelleen ja kolhi toimiston huonekaluja.
Mutta O'Haran sydän ei heltynyt.
"Sanon sinulle, Kit", sanoi hän eräänä päivänä, "että sinun on mentävä silmälääkäriin. Täällä on tohtori Hassdapple. Hän on tuhattaituri. Eikä se maksa sinulle mitään. Voimme korvata sen ilmoituksella."
Ja sanansa pitäen hän lähetti Kitin silmälääkäriin.
"Teidän silmissänne ei ole mitään vikaa", oli tohtorin tuomio pitkän tarkastuksen jälkeen. "Tosiaan, silmänne ovat oivalliset — sellaisia on pari miljoonassa."
"Älkää sanoko O'Haralle", pyyteli Kit. "Ja antakaa minulle tummat silmälasit."
Siitä tuli tulokseksi, että O'Hara kävi myötätuntoiseksi ja puhui hehkuvasti ajasta, jolloin "Aalto" oli pysyvä omilla jaloillaan pystyssä.
Kun höyrylaiva "Excelsior" oli saapunut Alaskasta ja tuonut tiedot Klondyken löydöistä, oli koko maa tullut äkkiä pähkähulluksi. Kit teki kerrassaan arvottoman ehdotuksen.
"Kuulehan, O'Hara", sanoi hän. "Tämä kultakuume käy suurenmoiseksi —
vuoden '49:n' päivät palaavat. Mitähän, jos minä löisin siitä mynttiä
'Aallolle'? Lähtisin kirjoittamaan siihen noista löydöistä.
Kustantaisin itse matkani."
O'Hara ravisti päätään.
"En tule toimituksessa toimeen ilman sinua. Sitten on se kertomussarja. Sitä paitsi näin Jacksonin tunti sitten. Hän lähtee huomenna Klondykeen ja on sitoutunut lähettämään joka viikko kirjeen ja valokuvia. En päästänyt häntä, ennen kuin hän oli luvannut. Ja ihaninta on se, että tuo kaikki ei maksa meille mitään."
Sen jälkeen Kit kuuli Klondykesta pistäydyttyään iltapäivällä klubiin.
Hän tapasi siellä setänsä pienessä työhuoneessa kirjaston vieressä.
"Hei, arvoisa sukulaismies!" tervehti Kit luisuessaan nahkatuolille ja ojentaessaan jalkansa. "Haluatteko seuraa?"
Hän teki whiskytilauksen, mutta setä tyytyi mietoon kotimaiseen punaviiniin. Hän silmäili ärsyttävän paheksuvasti whiskyannokseen ja veljenpoikansa kasvoihin. Kit näki, että läksytys oli valmistumassa.
"Minulla on vain minuutti aikaa", ilmoitti hän nopeasti. "Minun on juostava Elleriin ja vilkaistava Keithin näyttelyä sekä kirjoitettava puoli palstaa siitä."
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi setä. "Sinä olet kalpea. Sinä olet mennyttä miestä."
Kit vain ähkäisi vastaukseksi.
"Saan ilon olla hautajaisissasi, huomaan."
Kit pudisti päätään surullisesti.
"Ei matojen kaluttavaksi, pyydän. Ruumiini pitää polttaa."
John Bellew polveutui vanhasta, kovasta ja karaistuneesta suvusta, joka oli viisikymmenluvulla kierrellyt härkävaljakkoineen tasangoilla, ja hänessä oli uuden maan valloittamisaikana eletyn lapsuuden synnyttämää kovuutta.
"Sinä et elä oikein, Christopher. Minä olen häpeissäni sinun tähtesi."
"Älkää ravistako minulle verisiä pidätinvitjojanne, hyvä setä. Toivon, että tieni olisi kukkastie. Mutta se on katkaistu kokonaan. Minulla ei ole aikaa."
"Mikä hitto sitten?"
"Liikarasitus."
John Bellew naurahti tylysti ja epäuskoisesti.
"Liikarasitus! Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään eläessäsi."
"Lyödäänpä vetoa! Kuitenkaan en ole saanut ansaitsemaani. Ansaitsen juuri nykyään viisisataa viikossa ja teen neljän miehen työt."
"Tauluja, joita ei kukaan osta? Tai — hm — jonkinlaista haaveilutyötä? Osaatko uida?"
"Olen osannut."
"Ratsastaa?"
"Olen yritellyt sitäkin."
John Bellew tuhautti nenäänsä ynseästi.
"Olen iloissani, ettei isäsi elä eikä näe sinun alennustilasi loistoa", sanoi hän. "Isäsi oli mies. Joka tuuma hänessä oli miestä. Tuleeko sinusta? Mies! Luulen, että hän olisi ruoskinut sinusta pois kaiken musikaalisen ja taiteellisen hupsuttelun."
"Ai näitä rappion aikoja!" huokasi Kit.
"Minä ymmärtäisin sinua ja sietäisin sitä", hutki setä tuimasti, "jos sinulla olisi ollut menestystä. Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään eläessäsi, et iskenyt pienintäkään miehen iskua."
"Etsauksia, maalauksia ja viuhkoja", avusti Kit mairittelematta.
"Sinä olet hutilus ja hapuilija. Millaisia tauluja olet maalannut?
Likaisia vesivärimaalauksia ja pirunkuvia ilmoituspapereihin.
Et ole pannut vielä ainoatakaan näytteille, et edes täällä San
Franciscossa —"
"Unohdatte. Yksi on juuri tämän klubin huoneessa."
"Mokomakin sikamainen töherrys. Entä musiikki? Rakas äitihupakkosi haaskasi satasia oppitunteihisi. Sinä olet hutiloinut ja haparoinut. Et ole minkään konsertin säestäjänä ansainnut vielä edes viiden dollarin lappua. Entä laulusi? Joutavia repaleita. Niitä ei ole painettu, ja niitä on laulanut vain joku boheemisakki."
"Julkaisin kerran kirjan — siinä niitä sonetteja, muistattehan", pisti
Kit säyseästi väliin.
"Paljonko se maksoi sinulle?"
"Vain pari sataa."
"Entä muut tuotteet?"
"Minulla oli eräs maalaisnäytelmä. Näyteltiin kesällä."
"Mitä sait siitä?"
"Mainetta."
"Ja sinä osaat uida ja olet koettanut ratsastaa!" John Bellew laski lasinsa pöydälle tarpeettoman kiivaasti. "Mikä saamarin vätys sinä oikeastaan olet! Sait hyvän kasvatuksen, mutta et pelannut edes yliopistossa jalkapalloa. Et soutanut. Et —"
"Harjoitin nyrkkeilyä ja miekkailua — vähän."
"Milloin nyrkkeilit viimeksi?"
"Siellä yliopistossa. Mutta minua pidettiin oivallisena ajan ja välimatkan arvostelijana, vaikka minua — hm —"
"Sano pois."
"Pidettiin epävakavana."
"Laiskana, tarkoitat."
"Olen aina ajatellut itsekseni, että se oli lievennettyä puhetapaa."
"Minun isäni, sinun isoisäsi, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana."
"Se mieskö oli niin vanha?"
"Ei, sinä hävytön heittiö! Mutta kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana et sinä tapa hyttystäkään."
"Ajat ovat muuttuneet, hyvä setä. Nykyään pannaan murhasta vankeuteen."
"Isäsi ratsasti satakahdeksankymmentäviisi mailia nukkumatta ja väsytti kolme hevosta kuoliaaksi."
"Jos hän eläisi nykyään, niin hän kuorsaisi sen matkan
Pullman-vaunussa."
Vanha mies oli tukehtumaisillaan kiukusta, mutta nieli sen ja sai sanotuksi:
"Miten vanha olet?"
"Minulla on syytä luulla —"
"Minä tiedän. Kaksikymmentäseitsemän. Lopetit yliopiston kahdenkolmatta vanhana. Olet hutiloinut ja kisaillut ja rillaillut viisi vuotta. Jumalan ja ihmisten edessä: mitä hyötyä sinusta on? Sinun iässäsi oli minulla yhdet alusvaatteet. Kaitsin karjaa Colusassa. Olin kova kuin kallio ja saatoin nukkua kalliolla. Elin kuivatulla häränlihalla ja karhunlihalla. Ruumiini on nykyään paremmassa kunnossa kuin sinun. Sinä painat noin seitsemänkymmentäviisi kiloa. Voin paiskata sinut selällesi tai pehmittää nyrkeilläni."
"Ettekö huomaa, hyvä setä, että ajat ovat muuttuneet. Huomautan lisäksi, että minua ei kasvatettu oikein. Rakas äitihupakkoni —"
John Bellew hytkähti kiukuissaan.
"— käytän teidän sanojanne — oli minulle liian hyvä. Hän piteli minua pumpulissa. Muu oli sen mukaista. Jospa olisin nuoruuteni aikana tehnyt joitakin sellaisia vahvistavia ja miehuutta vaativia loma-ajanmatkoja, joita te suositte — kummastelen, miksi ette pyytänyt minua kertaakaan? Halin ja Robbien te otitte mukaanne vuoristoretkelle ja Meksikon-matkalle. Mitä muuta jäi siis minulle kuin etsaukset, maalaukset ja viuhkat?"
Vanha mies katseli veljensä poikaa teeskentelemättömän paheksuvasti.
Hän oli kärsimätön kuullessaan heikkojen keveitä jaarituksia.
"Hyvä! Teen vielä, kuten sanot, miehuutta vaativan lomamatkan. Entä jos pyydän sinut mukaan?"
"Vähän myöhään, täytyy sanoa. Minne matka?"
"Hal ja Robert lähtevät Klondykeen. Menen heidän mukanaan vuoriston yli järviseudulle ja palaan —"
Hän ei ehtinyt pitemmälle, kun nuori mies hypähti pystyyn ja sieppasi hänen kätensä.
"Pelastajani!"
John Bellew alkoi heti epäillä. Hän ei ollut edes uneksinut, että Kit suostuisi.
"Siitä tulee rasittava matka. Olisit siellä haittana."
"En toki. Teen työtä. Olen oppinut tekemään työtä mentyäni 'Aallon' toimitukseen."
"Joka miehen on otettava vuoden elintarpeet mukaansa. Sinne tulee niin paljon kamaa, että kantajina olevat intiaanit eivät voi hoitaa sitä. Halin ja Robertin on pidettävä itse huolta tavaroistaan. Minä menenkin mukaan auttaakseni heitä. Jos sinä lähdet, on sinun tehtävä samaten." "Odottakaahan."
"Sinä et jaksa kantaa", esteli setä.
"Milloin lähdemme?"
"Huomenna."
"Teidän ei tarvitse luulla, että karkaisemisesta pitämänne luento on saanut tämän aikaan", sanoi Kit lähtiessään. "O'Harasta päästäkseni on minun matkustettava heti jonnekin, minne hyvänsä."
"Mikä se O'Hara on? Japanilainenko?"
"Ei. Hän on irlantilainen, orjain kaitsija ja minun paras ystäväni. Hän on 'Aallon' päätoimittaja ja omistaja ja suuri rahojen haalija. Mitähän sanoo, se sujuu. Hän saa aaveetkin liikkeelle."
Kit Bellew kirjoitti sinä iltana pienen kirjeen O'Haralle.
"Tämä on vain muutaman viikon loma", selitti hän. "Sinun pitää saada joku hömpsä, joka lyö kasaan sitä kertomussarjaa. Valitan, hyvä mies, mutta terveyteni vaatii sitä. Työnnän kaksin verroin, kun palaan."