Читать книгу Kultaa ja kuntoa: Romaani Klondykesta - Jack London - Страница 7

"Minä olen kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen ja mies", vakuutteli hän seuraavina päivinä useat kerrat itsekseen. Se oli tarpeen. Hänen oli tosin onnistunut kuljettaa kahdeksansataa naulaansa maili päivässä eteenpäin, mutta viikossa hän oli menettänyt viisitoista naulaa omasta painostaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kauheannäköiset. Hänen ruumiinsa ja mielensä kimmoisuus oli kadonnut kokonaan. Hän ei kävellyt enää, vaan laahusti.

Hänestä oli tullut työjuhta. Hän nukkui ruokansa ääreen. Hänen unensa oli raskasta ja eläimellistä. Siitä hän saattoi herätä, kun jalassa veti suonta, ja valittaa kuin kuoleman tuskissa. Kolotti joka paikkaa. Hän tallusteli rakot jalkapohjissa, ja nämäkin olivat paljon lievempiä kuin kauheat verihaavat, joita hänen jalkansa sai veden huuhtomilla kallioilla Dyean tasangolla, jonka poikki tie kulki kaksi mailia. Näitä kahta mailia edestakaisin kuljettaessa tuli Kitille neljänkymmenenkahdeksan mailin matka. Kantohihnojen verille kahnaamat olat ja rinta saivat hänet ajattelemaan kaupungin kaduilla näkemiään hevosia ja ensi kerran ymmärtämään niitä.

Koetukseksi, joka oli ensinnä miltei tuhota hänet, tuli ruoka. Poikkeuksellisen suuri työmäärä vaati ylimääräistä lämmitystä, ja hänen vatsansa oli tottumaton suureen silavamäärään ja raakoihin, hyvin turmiollisiin ruskeihin papuihin. Seuraukseksi tuli, että hänen vatsansa läheni selkärankaa ja että sen ja vilustumisen aiheuttama vaiva ja häiriö olivat vähällä murtaa hänet. Ja sitten tuli ilon päivä, jolloin hän saattoi syödä kuin ahmiva eläin ja jolloin hän nälkäisenä kuin susi tahtoi yhä lisää.

He muuttivat matkasuunnitelmansa vietyään tavarat Canyonin suulle. Vuorensolan läpi oli tullut huhu, että Lindermanin-järven rannalla kaadettiin viimeisiä veneiden rakentamiseen kelpaavia puita. Molemmat serkut jatkoivat matkaa työkalut, saha, villapeitot ja muonaa selässään, jättäen Kitin ja hänen setänsä raahaamaan matkatavaroita. John Bellew ja Kit laittelivat yhdessä ruokia ja kantoivat vierekkäin astellen tavaroita. Aika meni lentäen, ja huipuille satoi ensi kerran lunta. Vuoriston väärälle puolelle jääminen olisi viivyttänyt matkaa lähes vuoden. Vanha mies löi rautaiseen selkäänsä sata naulaa. Kitiä kauhistutti, mutta hän puri hammasta ja otti omiin kantohihnoihinsa myös sata naulaa. Sen kantaminen otti kovalle, mutta hän oli oppinut temput, ja hänen ruumiinsa oli vapautunut kaikesta heikkoudesta ja joutavasta lihasta sekä alkanut saada laihoja ja lujia lihaksia. Hän teki myös havaintoja ja suunnitelmia. Hän otti huomioon intiaanien käyttämät päähihnat ja valmisti itselleen yhdet, joita käytti olkahihnojen lisänä. Se teki kantamisen helpommaksi. Hän jaksoi pian painaltaa eteenpäin sata naulaa kantohihnoissa, viisitoista tai kaksikymmentä naulaa keveästi tuon taakan päällä ja niskaa vastassa, kirves tai airopari kädessä ja toisessa sisäkkäin sopivat leirin keittoastiat.

He kantoivat minkä voivat, mutta rasitus lisääntyi. Tie kävi epätasaisemmaksi, taakat tulivat raskaammiksi, ja joka päivä he näkivät lumirajan luisuvan alemmaksi vuorta pitkin. John Bellew kävi levottomaksi. Hän pidätti joukon intiaaneja, jotka palasivat Lindermanin-järveltä, ja taivutti heidät ottamaan hihnoihinsa tavaroita. Chilcootin kukkulalle kuljettamisesta he tahtoivat kolmekymmentä senttiä naulalta, ja se oli tehdä hänet hulluksi. Sittenkin jäi vielä viemättä neljäsataa naulaa vaatemyttyjä ja leiritarpeita. Hän jäi kuljettamaan niitä ja lähetti Kitin intiaanien mukana. Kitin oli pysähdyttävä vuoren huipulle, kuljetettava sieltä tonniaan hiljakseen, kunnes saapuisivat ne neljäsataa naulaa, joiden kanssa setä oli luvannut ottaa hänet kiinni.