Читать книгу Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta - Joseph Victor von Scheffel - Страница 10

Sisällysluettelo

Ekkehardin lähtö.

Aikaisin seuraavana aamuna astuivat herttuatar ja hänen seuralaisensa satulaan ratsastaakseen kotia päin, eikä apotillakaan ollut mitään vastaan Hadwigin pyytäessä päästä kaikista jäähyväisseremonioista. Sen vuoksi luostari makasikin tyynessä levossaan, kun pihalla orhiit hirnuivat; ainoastaan Cralo herraa vaati hänen velvollisuutensa pihalle. Hän tiesi kyllä, mitä tavat käskivät.

Kaksi veljistä seurasi häntä.

Toinen kantoi komeaa kristallipikaria, joka oli varustettu hopeaisella jalalla ja kehyksellä, ja oli moni kaunis onyks-kivi ja smaragdi kiinnitettynä sen hopeaiseen kehykseen; toinen jälleen kantoi viiniruukkua. Apotti kaatoi ruukusta hiukan pikariin, toivotti jalosukuiselle serkulle kaunista matkapäivää ja pyysi häntä jäähyväishetkenä tyhjentämään pikarin hänen kanssaan ja pitämään sen muistona ystävistään.

Siltä varalta, että lahja huomattaisiin liian halvaksi, oli apotilla mukanaan toinenkin harvinainen esine; sekin oli tosin hopeata, mutta muodoltaan mitätön ja tavallista leipäkyrsää muistuttava, mutta sisäpuolelta oli se reunojaan myöten täytetty kultaisilla Byzantiumin zekiineillä. Ensiksi ei apotti kuitenkaan tahtonut sitä ollenkaan näyttää, vaan kantoi kätkettynä kaapunsa sisään.

Hadwig rouva otti vastaan pikarin ja oli siitä hiukan maistavinaan, mutta antoi sen sitte takaisin sanoen: "Anteeksi, rakas serkku, mitä nainen tekee juoma-astialla? Minä pyydän toisenlaista vieraslahjaa. Ettekö eilen puhunut minulle viisauden lähteistä? Teidän on minulle luostarin kirjastosta lahjoitettava kappale Virgiliusta!"

"Aina valmis leikinlaskuun!" sanoi Cralo herra, joka oli odottanut enemmän vaadittavan, "mitä te Virgiliuksella teette, kun ette kieltä ymmärrä?"

"Se on selvää, että samalla annatte minulle myöskin opettajan", sanoi herttuatar vakavasti.

Silloin pudisti apotti arvelevasti päätään: "Milloin on ruvettu antamaan

Pyhän Galluksen opetuslapsia vieraslahjoiksi?"

Mutta herttuatar sanoi: "Teidän on täytynyt ymmärtää minut. Vaaleaverinen portinvartijanne tulee opettajakseni, ja tänään viimeistään kolmen päivän perästä on hänen ynnä Virgiliuksen oltava minun luonani! Muistakaa, että luostarin riidan Reininlaaksossa olevista tiluksista ratkaisen ja sen vapaudet Schwaabissa vahvistan minä, ja etten myöskään ole aivan haluton perustamaan Twielini kallioille luostaria Pyhän Benediktuksen opetuslapsille.

"Jääkää hyvästi, herra serkkuni!"

Silloin nyökkäsi Cralo herra huolestuneesti palvelevalle veljelle: "Viekää malja takaisin aarrekammioon!" Hadwig ojensi hänelle miellyttävästi hymyillen oikean kätensä, Spazzo herra heilutti hattuaan — ja pian ratsasti seurue kevyttä ravia luostarin piiristä kotia kohti.

Romeiaan tornikammiosta viskattiin mahtavan suuri kukkakimppu poisratsastavien joukkoon; siinä oli auringonkukkia yksistään puolitusinaa, astereista puhumattakaan; mutta kukaan ei nostanut sitä ylös, ja hevosten kaviot murskasivat sen…

Vedestä tyhjään vallihautaan porttien edessä olivat ulomman luostarikoulun oppilaat piiloutuneet. "Kauvan eläköön Schwaabin herttuatar! Eläköön hän… Ja lähettäköön hän pian siikamme! Eläköön — hän!" kaikuivat heidän kimakat huutonsa eroavien korviin.

"Ken on tyhmästä käytöksestä saanut palkakseen kolme lupapäivää ja järven paraat kalat, sen on hyvä huutaa", murahti Spazzo herra.

Hitain askelin palasi apotti luostariin. Hän kutsutti luokseen portinvartija Ekkehardin ja sanoi tälle: "Teille on sallimus määrännyt tehtävän. Teidän on vietävä herttuatar Hadwigille kappale Virgiliusta ja ruvettava hänen opettajakseen. 'Maron vanhat laulut sulosoinnullaan sivistäköön skyyttien tavat', lausuu Sidonius. Se ei tosin liene mielenne mukaista…"

Ekkehard loi katseensa maahan, veren karatessa hänen poskilleen…

"Mutta maan mahtaville ei meidän ole annettava pahennuksen syytä. Te lähdette huomenna matkalle. Minä ikävällä teidät kadotan; te olitte luostarin paraita ja kunnollisimpia jäseniä. Pyhä Gallus on muistava sen palveluksen, jonka teette hänen huoneelleen. Elkää myöskään unhottako leikata Virgiliuksen nimilehdestä sitä kirousta, joka on omistettu kirjan poisviejälle…"

Mikä on ihmisen hartain toivomus, siihen hän kernaasti antaa itseään käskeä.

"Kuuliaisuudenlupaukseni," sanoi Ekkehard, "käskee minun tottelemaan esimiestäni hidastelematta ja viivyttelemättä, laiskottelematta ja nurisematta."

Hän notkisti polveaan apotin edessä. Sitte palasi hän takaisin suojaansa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän käynyt unessa. Eilispäivästä alkaen oli häntä kohdannut liiankin paljon uusia asioita. Niin voi käydä monelle muullekin; hitaasti ja yksitoikkoisesti kuluu elämä — sitte tapahtuu kohtalossa käänne, ja isku seuraa iskua. Hän varusti itseään matkaan. "Mitä olet alkanut, se jätä päättämättä, vedä kätesi työstä, jossa se toimii, astu kuuliaisuuden polulle," — hänen tuskin tarvitsi muistuttaa itselleen tätä lausetta veljeskunnan säännöissä.

Hänen suojassaan virui sen virsikirjan pergamenttilehtiä, jonka Folkard oli mestarinkädellä kirjoittanut puhtaaksi ja siroilla kuvilla kaunistanut. Ekkehardin toimeksi oli annettu maalata sen alkukirjaimet sillä kallisarvoisella kultavärillä, jota apotti äskettäin oli ostanut Venezian kauppiailta, ja viimeistää henkilökuvat panemalla vienon kultatunnun kruunuihin, valtikoihin, miekkoihin ja viitansaumoihin.

Hän otti pergamentit ja värit ja vei ne toverinsa huoneeseen, jotta tämä hänen sijastaan suorittaisi viimeistelytyön. Folkard oli juuri alottanut uuden kuvan, joka esitti Daavidia liitonarkin edellä tanssivana ja harppua soittavana; hän ei katsahtanutkaan ylös työstään. Vaijeten lähti Ekkehard hänen taiteilija-suojastaan.

Hän meni kirjastoon valitsemaan sopivan kappaleen Virgiliusta. Seisoessaan tässä korkeakaarisessa salissa, yksinään äänettömien pergamenttikääröjen keskellä, valtasi hänet syvä alakuloisuus; elottomatkin esineet näyttävät erojaishetkellä saavan sielun ja ottavan osaa eroavan liikutukseen.

Kirjat olivatkin hänen paraat ystävänsä. Hän tunsi ne kaikki ja tiesi niiden kirjoittajat; — monet kynänpiirteet palauttivat hänen mieleensä erään jo kuolleen ystävän…

"Mitähän tuonee mukanaan uusi elämä, joka minun huomenna on alettava?…" Kyynel vierähti hänen silmäänsä. Hänen katseensa sattui pieneen, metallikansiin sidottuun sanakirjaan, johon P. Gallus oli maan kieltä taitamattomana Arbonin kirkkoherralla käännättänyt itselleen tarpeellisimmat saksalaiset sanat. Silloin ajatteli Ekkehard, miten luostarin perustaja aikoinaan niin vähällä mahdilla ja varustuksella oli lähtenyt matkalle, muukalaisena pakanain sekaan, ja miten Jumala ja hänen oma pelkäämätön sydämmensä oli hädän ja vaarojen keskellä aina säilyttänyt hänet terveenä ja koskemattomana… Hänen rohkeutensa palasi jälleen, hän suuteli pientä kirjaa, otti Virgiliuksen lippaasta ja kääntyi menemään ulos kirjastosta. "Ken tämän kirjan varastaa, sitä kohdatkoon tuhannen ruoskaniskua ja halvaus ja pitaali sen lisäksi!" oli kirjan ensi lehdelle kirjoitettu. Sen hän leikkasi pois.

Vielä kerran hän katsahti ympärilleen, ikäänkuin olisi nähnyt kirjojen hyllyiltä ja lippaista nyökkäävän hänelle jäähyväiseksi. Silloin kuului seinältä rapinaa: iso pohjapiirustus, jonka arkkitehti Gehrung aikoinaan kolmen kengänmitan suuruisesta nahanpalasesta oli valmistanut apotti Hartmuthin uutta luostarirakennusta varten, irtautui naulastaan ja putosi alas, niin että tomupilvi pölähti lattiasta. Ekkehard ei välittänyt siitä sen enempää. Kulkiessaan yläkerroksen käytävää pitkin tuli hän erään avoimen oven kohdalle. Se oli vanhusten suoja. Sisällä istui sokea Thieto, joka aikoinaan oli ollut luostarin apotti, kunnes silmienvalon sammuminen pakotti hänen eroamaan toimesta. Muuan akkuna oli avoinna, jotta ukko saisi nauttia lämpimästä ilmasta. Hänen luonaan Ekkehard oli viettänyt monta hetkeä tuttavallisessa keskustelussa. Sokea tunsi hänen askeleensa ja huusi häntä sisään. "Minne matka?" kysyi hän.

"Alas — ja huomenna kauvas täältä. Ojentakaa minulle kätenne, minä menen korkealle Twielille."

"Pahoin", sanoi sokea, "sangen pahoin!" "Miksi niin, isä Thieto!"

"Naispalvelus on paha asia sille, joka vanhurskaana tahtoo pysyä, hovipalvelus vielä pahempi, — mitä sitte kun molemmat ovat yhdistettyinä?"

"Se on minun kohtaloni", sanoi Ekkehard.

"Pyhä Gallus varjelkoon ja suojelkoon sinua", sanoi Thieto. "Tahdon rukoilla puolestasi. Anna minulle, sauvani."

Ekkehard tahtoi tarjota hänelle käsivartensa, mutta vanhus torjui sen; hän nousi seisaalleen ja astui erään seinäkomeron luo, missä seisoi halvannäköinen lasipullo. Hän otti sen alas ja antoi Ekkehardille sanoen:

"Se on Jordanin vettä, jota kerran itse ammensin pulloon. Jos joskus tomupilvi lentää päällesi ja tahtoo näkösi himmentää, niin puhdista sillä silmäsi. Minun silmilleni siitä ei enää ole apua. Jää hyvästi!"

Saman päivän illalla meni Ekkehard luostarin läheiselle vuorelle. Jo kauvan oli tämä ollut hänen mielipaikkansa. Kalalammikoiden veteen sen juurella, jotka oli kaivettu paastonaikaisen luostariravinnon saamiseksi, kuvastuivat korkeat petäjät; vieno tuulenhenki väreilytti niiden pintaa, ja kalat hyppelivät niissä hilpeästi. Hymyillen kulki hän ohitse, ajatellen: "Milloinhan taas saan syödä jonkun teistä?"

Hongikossa Freudenburgin huipulla vallitsi juhlallinen hiljaisuus.

Siellä hän pysähtyi. Avarat, aukeat maat avautuivat hänen edessään.

Hänen jalkainsa alla lepäsi luostari kaikkine rakennuksineen ja ympärysmuureineen; tuolla lorisi tuttu suihkukaivo luostarinpihalla, tuolla loistivat syksykukat puutarhassa; täällä levisi munkkikammioiden taaja akkunarivi, joista hän tunsi jokaisen, ja omaansa katsahtaen hän virkkoi: "Jää Herran huomaan, hiljainen kammioni!" Paikka, missä monirientoiset nuoruudenpäivät ovat eletyt, vetää sydäntä puoleensa kuin magneettikivi; ihminen ei yleensä tarvitse suurtakaan aihetta viehättyäkseen; ja ainoastaan se on köyhä, jolle ei osanotto maailman suureen hyörinään anna tarpeeksi aikaa etsiä itselleen ja hengelleen hiljaista paikkaa hetkiseksi levähtääkseen.

Ekkehard kohotti katseensa ylemmä. Etäisyydessä yleten, kuten rikasta tulevaisuutta kuvastaen, kimalteli Bodenjärven hopeapeili; utuiseen vaippaan oli verhoutunut vastapäisen rannan nouseva ja laskeva rajaviiva, ja vain paikka paikoin hohti kirkas täplä ja sen vastaava kuvainen vedessä ihmisasumuksia osottaen.

"Mutta mitä miettii takanani oleva hämärä seutu?" Hän katsahti taaksensa, missä petäjiä kasvavain kukkulain takana korkea Säntis kohotti huippujaan ja sarviaan ylhäiseen ilmaan; karuilla kallioilla hyppeli hilpeä auringonsäde alituisesti taistellen jäykkäin pilviryhmäin kanssa ja valaisten ohimennessään vuorensoliin kokoutunutta vanhaa lunta, joka odotteli uutta talvea… Kamorin päällä lepäsi synkkä pilvi, joka venytteli ja ojenteli itseään; pian peittyi päivä sen taakse, ja harmajan himmeiksi kävivät huiput: pilvi varusteli kalevantulia kohdustansa lennättämään…

"Olisikohan se enne minulle?" ajatteli Ekkehard. "En ymmärrä sitä. Eihän minun tieni Säntille vie."

Miettiväisenä laskeutui hän vuorelta.

Seuraavana yönä hän rukoili P. Galluksen haudalla, ja varhain aamulla hän otti kaikilta jäähyväiset. Virgilius ja Thieton pullonen työnnettiin matkalaukkuun, muista kapineista tehtiin pieni mytty.

Joka ei omaa ruumistaan, halujaan ja himojaan saa itse hallita, se ei matkalla eikä majassa myöskään saa minkäänlaista omaisuutta omistaa.

Apotti lahjoitti hänelle kaksi kultarahaa ja muutamia hopeadenaareja eväsrahaksi matkan varrella.

Eräässä luostarin viljalaivassa kulki hän järven yli; — purjeet täytti suotuinen tuuli, rinnan hilpeä matkahalu.

Oli puolipäivän aika, kun Konstanzin linna ja tuomiokirkko ja torninhuiput yhä selvemmin esiytyivät taivaanrannalla purjehtijain silmiin. Hyvillä mielin hypähti Ekkehard maalle.

Konstanzissa hän olisi voinut viipyä ja nauttia piispan hovissa vierasvaraisuutta. Mutta sitä hän ei tehnyt. Tämä paikkakunta oli hänelle vastenmielinen, hän vihasi sitä aivan sydämmensä pohjasta, — ei suinkaan sen aseman tai ulkomuodon vuoksi, sillä kauneudessa se kestää kilpailun minkä muun rantakaupungin kanssa hyvänsä, vaan erään miehen muiston vuoksi, joka oli hänelle vastenmielinen.

Se oli piispa Salomo, joka äskettäin oli suurella komeudella haudattu tuomiokirkkoon. Ekkehard oli suora, rehellinen ja hurskas mies. Joka kirkon palveluksessa käy kopeaksi ja paljoa tavottelevaksi, se tuntui hänestä väärältä ihmiseltä; joka maallisia vehkeitä ja juonia yhdistää kirkon palvelukseen, se hänen mielestään alensi kirkon arvoa ja oli sen yhteydestä poissuljettava; — mutta että tällainen henkilö kaikesta turmeluksestaan huolimatta tulee kuuluisaksi mieheksi, se tuntui hänestä perin ihmeelliseltä. Mutta sellainen mies oli juuri piispa Salomo ollut. Hyvin muisti vielä Ekkehard vanhempain toverien kertomuksista, miten tämä nuorena aatelismiehenä oli röyhkeästi ja viekkaasti tunkeutunut luostariin, ollut vakoojana ja korvaankuiskuttajana ja esitellyt itseään keisarille välttämättömänä henkilönä, kunnes hänen päässänsä olivat yhdistyneinä Sankt Gallenin apotinlakki ja Konstanzin piispanhiippa.

Ja kamariherrain surkeasta kohtalosta lauloivat lapsetkin kaduilla. Näitä oli prelaatti härsytellyt ja loukannut, kunnes he viimein ase kädessä hankkivat itselleen oikeutta ja saivat hänet vangiksi; mutta vaikka herra Erchangerin puoliso Berchta häntä vankeudessa vaali ja hoiteli kuin avioherraansa ja pyysi häneltä rauhansuuteloa ja söi yhdestä vadistakin hänen kanssaan, eivät koston ajatukset lähteneet piispan mielestä, kunnes keisarinoikeus Adingenissä oli pudottanut hänen urheain vastustajainsa päät.

Ja tytär, joka hurskaalle miehelle hänen hilpeänä ylioppilasaikanaan oli syntynyt, oli vieläkin Zürichin tuomiokirkon abbedissana.

Tämä kaikki oli tuttua Ekkehardille; sen vuoksi hän ei tahtonut rukoilla siinä kirkossa, johon tällainen mies oli haudattu.

Lienee kyllä väärin siirtää jonkun henkilön syntitaakkaa sille maanosalle, jossa hän on elänyt ja kuollut, mutta sen voi ainakin hyvin ymmärtää.

Hän pudisti Konstanzin tomut jaloistaan ja lähti ulos kaupunginportista, seuraten järvestä lähtevän nuoren Reinvirran vasenta rantaa.

Mahtavasta pähkinäpensaasta hän leikkasi itselleen vankan matkasauvan. "Kuten Aaronin sauva Herran temppelissä viherjöiden erotti hänen sukunsa Jumalasta langenneesta juutalaisista, niin olkoon tämäkin sauva jumalallisella armolla vihittynä minulle turva jumalattomia vastaan matkallani!" lausui hän vanhan sauvasiunauksen sanoilla. Iloisesti löi hänen sydämmensä hänen samotessaan yksinään eteenpäin.

Miten hilpeätoiveinen ja autuas onkaan se ihminen, joka nuorina päivinään astuu tietymättömiä polkuja tuntematonta tulevaisuutta kohti, — avara maailma edessään, sininen taivas päällänsä ja raitis sydän rinnassaan, — aivan kuin loihtisi hänen matkasauvansa kaikkialla, missä hän sen vain maahan työntää, esiin lehtiä ja kukkia ja onnen kultaisena omenana oksillaan kantaisi. Astu vain urheasti eteenpäin! Kerran tulet sinäkin väsyneenä laahaamaan itseäsi eteenpäin maantien pölyssä, ja sinun sauvasi on kuiva karahka, sinun poskesi veretön ja kuihtunut, ja lapset osottelevat sinua sormellaan ja nauravat sinulle ja kysyvät: "Missä on kultainen omenasi!"

Ekkehard oli toden teolla matkaansa tyytyväinen. Matkalaulujen laulaminen ei sopinut hengellisen säädyn miehelle, mutta Daavidin laulu, jonka hän nyt viritti: "Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän kaitsee minua viherjäisessä niityssä, ja vie minut virvoittavan veden tykö" — lienee taivassa tullut merkityksi samaan ansiokirjaan, johon nuorukaisten enkelit kirjoittavat vaeltavain teinien ja kuleskelevain sällien hilpeät laulut.

Niittyjen yli ja korkeaa ruohoa kasvavien kunnaiden ohi kulki hänen tiensä. Pitkä ja alava tuli järvessä vastaan saari: se oli Reichenau. Sen luostarin tornit ja muurit kuvastuivat tyyneen veteen, ja viinamäet, niityt ja hedelmäpuistot todistivat matkamiehelle sen asukkaiden ahkeruudesta.

Pari sataa vuotta takaperin oli saari ollut vielä autio ja tyhjä; sen liejuisessa maassa oli asunut ainoastaan ilkeitä käärmeitä ja muita matelijoita. Mutta Austrasian maavouti Sintlaz oli antanut sen tyyssijaksi kodittomana kulkevalle Pirminius piispalle. Tämä oli saaren yli lukenut pontevan siunauksen; sen voimaa eivät käärmeet ja madot voineet vastustaa, vaan lähtivät täydessä sotarintamassa matkaansa, mukanaan tuhatjalkaiset, pihtihännät, skorpioonit, rustiaiset ynnä muut matelevaiset hyvin järjestetyissä taisteluriveissä, ja jälkijoukkona sammakot ja salamanterit; rantaa kohden, missä myöhemmin kohosi Schopfelnin linna, vieryi tämä kamala armeija ja rannalta alas järven vihreään aaltoon — ja kaloilla lienee silloin laajalla alalla ollut maukas päivällinen.

Tänne perusti Pirminius kukoistavan luostarin, joka hyvästä kuristaan sai kauniin maineen ympäri Saksan maita.

"Reichenau, vihreä saari, sa rikkaampi seutuja muita

Aarteissa tiedon ja hurskaudessakin oot asujantes,

Heelmien runsaudessa ja uhkeudess' rypäleitten:

Ijäti kukkii sun kunnaas ja järvessä kuvaistaan katsoo, —

Mainees on kuulu ain Brittein usvien kiertämäss' maassa,"

oli jo Ludvig Saksalaisen päivinä laulanut oppinut munkki Ermenrich, kun hän Ellwangenin apotintuolissa istuessaan ikävöi takaisin Bodenjärven kimalteleville laineille.

Ekkehard päätti käydä katsomassa tätä oman luostarinsa kuulua kilpailijaa. Ermatingenin valkeahiekkaisella rannalla seisoi muuan kalastaja veneessään ja ajoi siitä äyskärillä vettä. Ekkehard viittasi sauvallaan saareen päin ja sanoi miehelle: "Viekäähän minut tästä ylitse, ystäväiseni!"

Munkinpuku antoi siihen aikaan pontta kaikille vaatimuksille.

Mutta kalastaja pudisti suuttuneesti päätään: "En kuleta enää ainoatakaan teidän kaltaistanne järven yli, koska kerran sakotitte minua killingillä viime käräjillä…"

"Mistä syystä teitä sakotettiin?"

"Kreuzmannin takia!"

"Mikä Kreuzmann on?"

"Se on Allmann!"[13]

"Sekin on minulle tuntematon," sanoi Ekkehard, "miltä se näyttää?"

"Se on vaskesta valettu," murisi kalastaja, "kahden vaaksan pituinen, ja pitää kädessään kolmea lumpeenkukkaa. Se seisoi vanhassa halavassa Allmannsdorfissa, ja kaikki kävi hyvin niin kauvan kun se siinä seisoi, mutta viime käräjäin jälkeen hakkasivat munkit sen puusta irti ja raastoivat luostariinsa. Nyt se seisoo italialaisen piispan haudalla Niederzellissä, mutta mitä sillä siellä on tekemistä? Auttaako se ehkä kuolleita pyhimyksiä kalanpyynnissä?!…"

Siitä huomasi Ekkehard, ettei kristillisyys vielä kovinkaan lujasti istunut kalastajassa, ja sen vuoksi hän selittytti itselleen, minkä vuoksi vaskinen jumalankuva oli miehelle sakkoa tuottanut: hän oli sille öisin teurastanut kutun, jotta se siunaisi hänen verkkoihinsa siikoja, taimenia ja lahnoja; mutta sellaisesta pakanallisesta tavasta rankaisi käräjäoikeus keisarillisen asetuksen mukaan.

"Tulkaa järkiinne, vanha ystävä," sanoi Ekkehard, "ja unhottakaa Allmann. Annanpa teille hyvän osan killinkiänne, jos viette minut salmen poikki."

"Minä en puhele puuta heinää, vaan pysyn kiini sanassani. En kuleta ketään teikäläisistä. Poikani voi sen tehdä, jos häntä haluttaa."

Hän vihelsi sormiensa lävitse; silloin saapui hänen poikansa, isovartaloinen lautturi, joka vei Ekkehardin ylitse.

Veneestä noustuaan ohjasi Ekkehard kulkunsa luostaria kohden, joka sijaitsee keskellä saarta hedelmäpuistojen ja viinamäkien sisään lymyten. Oli loppusyksyn aika, ja vanhat ja nuoret saaren asukkaista toimivat viininkorjuussa; siellä täällä kohosi punakeltaisten viininlehtien välistä näkyviin tumma munkinpäähine. Ylhäällä vartijatornissa seisoivat saaren vanhimmat ryhmittäin, iloiten vilkkaasta viininkorjuusta; heidän keskensä kiersi mahtava marmoriruukku, jonka piti olla peräisin Kananean häistä, ja käytettiin sitä nuoren viinin siunaamiseen. Hilpeitä huutoja ja iloista naurua ja hyräilyä kajahteli viinimäkien rinteiltä.

Kenenkään huomaamatta saapui Ekkehard luostarin luo, ja oli jo tullut vain muutamien askelten päähän siitä, kun vasta huomasi jykevätekoisen tornin esiholvineen, joiden kaaret oli rakennettu vaihetellen harmaista ja punaisista hietakivilohkareista, kohoavan mahtavana edessään.

Luostarin pihalla vallitsi äänettömyys. Suuri koira liehutti oudolle tulijalle häntäänsä; se ei haukkunut ketään kaapuun puettua henkilöä. Asukkaat kaikki oli hempeä syyspäivä houkutellut ulos.

Ekkehard astui portin vieressä olevaan holvattuun vierastupaan; sekin samatenkuin naapurina oleva portinvartijan kammio olivat tyhjät. Avoimia viiniammeita oli asetettu lattialle, monet jo täytetyt imelällä viinimehulla. Niiden takana oli seinän vierellä kivinen penkki. Ekkehard oli astunut aika reippaasti, ja raitis järvi-ilma oli väsyttänyt häntä; senpä vuoksi oli hänen päänsä käynyt raskaaksi; nojautuen sauvaansa oikasi hän itsensä penkille ja nukahti.

Tällöin astui hitain askelin joku tupaan: se oli kunnianarvoinen veli Rudimann, luostarin kellarimestari. Hän kantoi kiviruukkua oikeassa kädessään ja tuli virkansa puolesta tarkastamaan viinimehua. Maailmaan ja itseensä tyytyväisen miehen hymy lepäsi hänen huulillaan, ja hänen vatsansa oli iloisesti pyöristynyt; valkean esiliinan hän oli kääräissyt sen ympärille, ja arvokas avainkimppu kalisi hänen vasemmalla kupeellaan.

"Kellarimestariksi on valittava viisas ja kypsynyt mies, raitis eikä monien herkkujen ystävä, ei riitelijä eikä solvaaja, ei hidas eikä tuhlari, vaan Jumalaa pelkääväinen mies, joka sopii isäksi koko veljesjoukolle," määrätään benediktiinikunnan säännöissä; ja mikäli lihan heikkous tekee ihmiselle tämän kaiken mahdolliseksi, pyrki Rudimann yhdistämään sellaiset kellarimestarin ominaisuudet omassa persoonassaan. Tämän ohessa hänellä oli rangaistusten-toimeenpanijan ankara ammatti, ja jos joku veljistä oli tehnyt itsensä syypääksi rikokseen, joka ruoskimista ansaitsi, sitoi hän hänet paaluun, eikä voinut kenkään moittia häntä liiasta lempeydestä. Mutta että hän sen ohessa ilkeällä kielellään lausui ilkeitä ajatuksia ja huvitti apottia kantelemalla veljien päälle, se ei kuulunut enää hänen ammattiinsa, vaan teki hän sen vapaaehtoisesti ja omasta halusta.

Mutta tänään hän näytti varsin tyytyväiseltä ja iloiselta, ja siihen oli viininkorjuun siunaus syynä. Hän ammensi ruukullaan avoimesta viiniammeesta, piti viiniä akkunaa vasten ja hörppäsi arvostelevasti himmeätä nestettä. Nukkuvata vierasta hän ei huomannut.

"Myöskin tämä viini on makeaa," sanoi hän itsekseen, "ja kuitenkin on se kummun päivänvastaiselta rinteeltä. Kiitetty olkoon Herra, joka havaitsi palvelijainsa hädän tällä saarella ja niin monen laihan vuoden jälkeen soi lihavan ja happamuudesta vapaan!"

Tällä välin kulki ulkona oven ohi ylipiika Kerhildis, kantaen rypäleillä täytettyä sankoa viininpuristimeen.

"Kerhildis," kuiskutti kellarimestari hiljaa, "sinä uskollisin kaikista neitsyeistä, ota ruukkuni ja täytä se nuorella Wartbergin viinillä, jota on ylhäällä viininpuristimen luona, jotta vertailisin sitä tämän kanssa."

Kerhildis laski kannettavansa maahan ja nouti Rudimannille nuorta viiniä, katsellen veitikkamaisesti ylös hänen silmiinsä, sillä kellarimestari oli häntä päätä pitempi, ja sanoi: "Onneksi olkoon!"

Rudimann veti pitkän, hartaan ja vertailevan siemauksen, niin että nuori viini näytti sulavan hänen huulillaan kuin lumi päivänpaisteessa. "Järestään kaikki lajit tulevat tänä vuonna makeita ja hyviä," sanoi hän, ja hänen silmänsä kohosivat sisällistä liikutusta kuvastaen ruukusta; mutta että ne kiinnittyivät ylipiian loistaviin kasvoihin, se tuskin oli kellarimestarin syy, sillä olisihan tämä tällä välin jo voinut mennä tiehensä.

Sitte jatkoi Rudimann hartaudella: "Mutta teitä kun katselen, Kerhildis, tulee sydämmeni kahden verroin iloiseksi, sillä myöskin te kukoistatte kuin tämän-syksyinen luostariviini, ja teidän poskenne punoittavat kuin granaattiomenat, jotka poimijaa odottavat. Tulkaa ja iloitkaa minun kansani vuodentulon hyvyydestä, te uskollisin kaikista neitsyeistä!"

Ja kellarimestari kietoi käsivartensa tumman ylipiian vyötäisille; tämä ei suuria vastustellut — mitäpä syntiä on syksyllisessä suudelmassa? — ja olihan Rudimann jo kypsynyt mies, joka teki kohtuudella kaikki mihin ryhtyi, kuten kellarimestarin tulee.

Silloin heräsi penkillä nukkuva uinailustaan. Omituinen äännähdys, joka ei voinut tulla mistään muusta kuin oikeaan paikkaan painetusta kelpo suudelmasta, sattui hänen korvaansa; hän tirkisti ammeitten lomasta ja näki kellarimestarin puvun ja sillä parin heilahtavia palmikoita, jotka eivät suinkaan kuuluneet tähän pukuun… Ekkehard kavahti pystyyn ja kiihkeä närkästys valtasi hänet, sillä hän oli nuori ja kiihkoinen ja Sankt Gallenissa vallitsi ankara tapainpuhtaus; hän ei tähän asti ollut osannut uneksiakaan, että munkinkaapuun puettu mies suutelisi naista.

Hänen tukeva pähkinäpuinen sauvansa lepäsi vielä hänen käsivarrellaan; hän hypähti ammeiden takaa esiin ja suuntasi hyvintähdätyn iskun pitkin kellarimestarin selkää alkaen oikeasta olkapäästä aina vasempaan lanteeseen asti, niin että se istui hänen ruumiillaan kuin hyvin tehty takki, — ja ennenkun toinen ennätti tointua hämmästyksestään, seurasi vielä toinen ja kolmas yhtä mallikelpoinen lyönti … häneltä putosi kiviruukkunsa lattiaan palasiksi; Kerhildis juoksi näkymättömiin.

"Kananean ruukun nimessä!" huusi Rudimann, "mitä tämä on?" ja hän kääntyi hyökkääjään päin. Ensin katsoivat molemmat silmänräpäyksen toisiaan kasvoista kasvoihin.

"Vieraslahja se on," virkkoi Ekkehard äkäisesti, "jonka Pyhä Gallus lähettää Pyhälle Pirminiukselle!" ja hän kohotti uudelleen sauvaansa.

"Sitä minä arvelinkin," karjui kellarimestari, "senkin gallenilainen puu-omena! Hedelmistänne teidät tunnetaan: Maa karu, usko karu, miehet kaikista karuimmat! Odotappas vastalahjaani!"

Hän katseli ympärilleen mihin tarttua ja älysi nurkassa kookkaan varsiluudan; sillä varusti hän itsensä ja aikoi hyökätä rauhanhäiritsijän kimppuun.

Silloin kajahti portilta käskevä huuto: "Seis! Rauha olkoon kanssanne!" Ja toinen ääni kysyi vieraalla murteella: "Mikä Holofernes siellä on maasta kohonnut?"

"Se oli apotti Wazmann, joka ystävänsä Simon Bardon, entisen Kreikan keisarin protospatharin (henkivartiaston päämiehen) kanssa palasi viininkorjuuta siunaamasta. Riitelevien melu oli katkaissut kreikkalaisen oppineen selityksen Hain kaupungin piirityksestä Joosuan kautta ja Hain kuninkaan tekemistä strateegisista virheistä, kun hän joukkoineen kulki erämaahan. Vanha kreikkalainen sotapäällikkö, joka oli jättänyt kotimaansa, jottei hänen sielunsa tukehtuisi Byzantiumin toimettomassa elämässä, asui jouto-aikanaan saksalaisessa luostarissa innokkaasti tutkien sotatiedettä; munkit kutsuivat häntä leikillä Kapernaumin sotapäälliköksi, vaikka hän kantoikin veljeskunnan pukua.

"Antakaa riiteleväin jatkaa," virkkoi Simon Bardo, joka surukseen näki kahdenkamppailun lakanneeksi, apotille. "Tänään näin unessani tulikipunoita, ja se merkitsee iskuja…"

Mutta apotille oli nuorempain veljien omavaltaisuus kauhistus, ja hän käski riiteleväin päästämään irti toisensa ja kertomaan hänelle riidan aiheen.

Silloin alotti Rudimann kertoa, eikä salannut mitään. "Helppo rikos!" mutisi apotti. "Veljeskunnan sääntöjen kahdesviidettä pääkohta kuuluu: siitä, mitä työssä, puutarhanhoidossa tai kalastuksessa, keittiössä tai kellarissa ollessa rikotaan; Alemannian maanlaissa se kuuluu: siitä, mitä tytöille tehdään… Vastapuolue puhukoon!"

Silloin esitti myöskin Ekkehard, miltä kannalta hän toisen rikoksen oli ottanut ja miksi hän oli oikealla kiivaudella täyttynyt.

"Sekavata!" mutisi apotti. "Seitsemäskymmenes pääkohta: elköön yksikään veljistä lyökö kanssaveljeään apotin käskemättä; kahdeskahdeksatta pääkohta: siitä kiivaudesta, joka munkille sopii ja hänet iankaikkiseen elämään johtaa… Kuinka vanha te olette?"

"Kolmenkolmatta vuotias!"

Nyt lausui apotti vakavasti: "Riita on loppunut. Te, veli kellarimestari, olette iskunne hyvästi ansainneet rangaistukseksi hajamielisyydestänne; — teitä, vieras Pyhästä Galluksesta, voisin varsin hyvin kehottaa jatkamaan matkaanne, sillä kirjoitettu on: 'Jos vieras munkki toisesta maakunnasta saapuu, on hänen tyydyttävä siihen mitä luostarissa löytää, lausuttava vain nöyrä moite, eikä saatettava muita kyllästymään itseensä'. Mutta nuoruuteenne ja kiivastumisenne laittamattomaan syyhyn katsoen määrään teille sovitukseksi vain yhden hetken kestävän hartaudenharjoituksen kirkkomme pää-alttarin luona; sitte olkaa tervetullut vierasystäväksemme!"

Apotin ratkaisu onnistui yhtä huonosti kuin monen muunkin oikeamielisen tuomarin. Kumpaakaan riitapuolta se ei tyydyttänyt; he tottelivat, mutta erosivat toisistaan leppymättöminä. Toimittaessaan luostarinkirkossa sovitushartauttaan mahtoi Ekkehardin mielessä liikkua monenlaisia ajatuksia hyvästä sydämmestä, paikkansa pitävästä kiivastelusta ja muitten ihmisten mielipiteistä sen suhteen. Tämä oli ensimmäisiä opetuksia, joita hän sattuessaan yhteen ihmisten kanssa sai. Erään takaportin kautta palasi hän takaisin luostariin.

Mitä ylipiika Kerhildis samana iltana yläkerroksen ompelusalissa kertoi muille palvelijoille, kun he tervassoihdun lepattelevassa loimessa valmistivat kahtatoista uutta munkinpukua, sisälsi se niin paljon loukkaavia lauseita P. Galluksen opetuslapsia vastaan, että parempi on siitä kokonaan vaijeta…