Читать книгу Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta - Joseph Victor von Scheffel - Страница 7

Sisällysluettelo

Wiborada Reclusa.

Niitä, jotka vähimmän iloitsivat tästä odottamattomasta vierailusta, oli torninvartija Romeias. Hän tiesi likimailleen mikä häntä odotti, mutta eipä tiennyt kaikkea. Sill'aikaa kun apotti oli herttuatarta vastaanottamassa, tuli kyökkimestari Gerold hänen tykönsä ja sanoi: "Romeias, varustautukaa lähtemään ulos! Teidän on mentävä ilmoittamaan lähimpiin maakartanoihin, että niiden on vielä ennen iltaa toimitettava illallispöydän kaunistukseksi ne kanat, jotka ovat luostarille velkaa; ja sen lisäksi saatte itse hankkia vielä hyvän palasen metsänriistaa."

Tämä miellytti Romeiasta. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin hän lähti kokoilemaan vieraskanoja, ja isännät ja kellarimestarit luostarin verotiloilla tottelivat nöyrästi Romeiaan käskyjä, sillä hän käytti aina voimakasta puhetapaa. Ja metsästäminen oli hänen mielihuvinsa milloin tahansa. Romeias otti siis metsästyskeihäänsä, ripusti joutsen hartioilleen ja aikoi lähteä laskemaan muutamia koiria irralleen. Mutta kyökkimestari tarttui hänen kaapunsa helmaan ja sanoi: "Romeias, ei siinä vielä ole kaikki! Teidän on myöskin vietävä herttuattaren seuranaiset, joilta pääsy luostariin on kielletty, alas Schwarza-laaksoon ja esitettävä heidät hurskaalle Wiboradille, jotta hän heitä huvittaisi iltaan asti. Ja muistakaakin olla hieno ja kohtelias, Romeias, sillä joukossa on eräs kovin tummasilmäinen kreikatar…"

Silloin ilmestyi kolme syvää ryppyä Romeiaan otsaan, ja hän työnsi keihäänsä maahan että helähti. "Naisväkeäkö saattamaan?" huudahti hän, "siihen toimeen ei Pyhän Galluksen torninvartija käy!"

Mutta Gerold nyökkäsi hänelle merkitsevästi, sanoen: "Teidän on kuitenkin koetettava, Romeias. Eikö ole joskus ennenkin sattunut niin, että vartijat, jotka ovat uskollisesti täyttäneet tehtävänsä, ovat illalla saaneet ison ruukullisen viiniä kannetuksi tornikamariinsa? Halloo, Romeias!" Tyytymättömän miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Hän lähti pihalle ja irroitti koiransa; vainukoira ja ajokoira syöksyivät heti hänen jälkeensä, ja majavakoirakin haukkui tyytyväisesti tahtoen tulla mukaan, mutta ylenkatseellisesti ajoi Romeias sen takaisin; kalalammikon ja sen asukkaiden kanssa ei metsämiehellä ollut mitään tekemistä. Haukkuvain toveriensa seuraamana hän astui ulos portista.

Praxedis ja muut herttuattaren palvelijattaret olivat tällä välin astuneet hevostensa selästä ja istuivat nyt nurmikolla päivänpaisteessa, puhua leperrellen keskenään kaikenlaista munkeista ja heidän parroistaan ja kaapuistaan ynnä korkean emäntänsä päähänpistoista. Silloin astui Romeias heidän eteensä, komentaen: "Eteenpäin!"

Praxedis tarkasteli kauvan hurjaa metsämiestä, eikä tiennyt miltä kannalta ottaa hänen esiintymistään; vihdoin kysyi hän nyreästi: "Minne sitte, ystävä hyvä?" Mutta Romeias osotti vain keihäällään erästä metsäntakaista kukkulaa eikä sanonut mitään. Silloin kysyi Praxedis: "Ovatko sanat teillä Sankt Gallenissa niin kalliita, ettei teidän kannata parempata vastausta antaa?"

Neitoset purskahtivat nauruun.

Silloin sanoi Romeias yksitotisesti: "Tulkoon ukkonen ja iskeköön teidät seitsemän sylen syvyyteen maan sisään!"

Praxedis vastasi tähän: "Me kiitämme teitä, arvoisa ystävä!" Täten oli keksitty sopiva alku puhelun jatkamiseksi. Romeias kertoi mitä hänet oli määrätty tekemään, ja naiset seurasivat häntä kernaasti.

Ja vähitellen tuli torninvartija huomaamaan, ettei suinkaan ollut kaikkian vaikein tehtävä saattaa sellaisia vieraita, ja kun kreikatar kyseli häneltä lähemmin kaikenlaista vartijantoimesta ja metsästyksestä, irroittui hänen kielensä kanta kitalaesta, ja hän kertoi seikkailuistaan karhujen ja metsäsikojen kanssa, niin että oli aivan hupaista kuulla; kertoipa hän kuulusta karjunpyynnistäkin, jolloin hän oli viskannut keihäänsä pedon kupeeseen, eikä kuitenkaan ollut onnistunut kaataa sitä; mutta se olikin ollut sellainen otus, että jalat olivat painossa vaununlastin veroiset, harjakset kuin metsän hongat ja hampaat kahdentoista kyynärän pituiset; — ja hän kävi edelleen yhä kohteliaammaksi, sillä kun kreikatar kerran pysähtyi kuuntelemaan laulurastaan helkähtelemistä, pysähtyi Romeiaskin kärsivällisesti, vaikka hänestä laululintu muuten oli halveksittava metsänotus, joka ei suurtakaan huomiota ansainnut. Ja kun Praxedis kumartui sieppaamaan lennosta kaunista leppäkerttua, joka lepatteli edestakaisin punertavassa sammalikossa, tahtoi Romeias avuliaasti vangita hänelle leppäkertun raskaasti raudoitetulla kengänpohjallaan, ja kun hän tällöin sattui murskaamaan sen kuoliaaksi, ei se suinkaan ollut hänen aikomuksensa.

He astuivat synkkää vuoripolkua ylöspäin; pirstautuneiden kallioiden keskitse juoksi Schwarza-joki alas laaksoon. Tässä notkossa oli P. Gallus kerran pudonnut orjantappurapensaikkoon ja lausunut seuraajalleen, joka tahtoi auttaa häntä ylös: "Anna minun maata; tässä olkoon minulle lepo ja asunto ainaiseksi!"

He eivät olleet pitkältäkään kavunneet vuorta ylöspäin, kun tulivat avonaiselle, tammien ympäröimälle paikalle. Suojelevaan kallioseinämään nojautuen seisoi siinä yksinkertainen, ristinmuotoon tehty kappeli. Sen viereen oli rakennettu neliskulmainen tupanen, joka myöskin yhdellä seinällään kosketti vuoreen; siinä huomasi vain yhden ainoan matalan, puuluukulla sulettavan ikkunan, mutta ei mitään ovea tai muuta sisäänkäytävää, eikä voinut ymmärtää miten ihminen sellaiseen rakennukseen pääsi sisään, jollei ehkä laskeutunut kallionpuoleisessa kattopuoliskossa olevasta luukusta alas. Vastapäätä tätä oli toinen samanlainen mökki, jossa myöskin oli vain yksi ainoa akkuna.

Silloin oli yleisenä tapana, että ne, jotka tunsivat halua munkkielämään, ja jotka, kuten P. Benediktus sanoo, tunsivat olevansa kyllin voimakkaat taistelemaan perkelettä vastaan omin voimin ilman hurskaan veljesseuran apua, muurauttivat itsensä tällaisiin mökkeihin. Heitä kutsuttiin reclausi, sisäänsuljetuiksi, erakoiksi, ja oli heidän elämänsä hyödyllisyys ja tarkoitus jotenkin samanveroinen kuin pylväspyhimysten Egyptinmaalla; kirpeä talvinen tuuli ja lumisateet tekevät alppien tällä puolella tosin erakkoelämän paljaan taivaan alla mahdottomaksi, mutta halu ihmisistä erottumiseen oli siltä täälläkin yhtä suuri.

Noiden neljän ahtaan seinän sisällä Iiriläiskummulla asui nykyään sisar

Wiborad, aikanansa suuresti ylistetty naiserakko.

Hän oli syntyisin Aargaun Klingnausta ja oli ollut kaunis, ylpeä ja monitaitoinen neitonen, joka veljeltään Hittolta oli oppinut kaikki latinalaiset virret, eikä hän alkuaan ollut suinkaan ollut taipumaton sulostuttamaan jonkun miehen elämää, jos vain oikean olisi löytänyt; mutta Aargaun miesvoiman kukka ei löytänyt armoa hänen silmäinsä edessä, ja hän teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Ja siellä on hänen riihottoman mielenlaatunsa täytynyt tuntea läpitunkevaa täristystä, — kukaan aikalaisista ei tiedä miten se tapahtui; kolme pitkää päivää juoksenteli hänen veljensä Hitto edestakaisin Forumia ja Kolosseumin holvien alla ja Konstantinuksen riemukaaren kautta aina Tiberin varrella olevan neliotsaisen Januksenpatsaan luo, etsien sisartansa vaan löytämättä häntä; mutta neljäntenä päivänä ilmestyi tämä Salariselle portille, pää ylväästi pystyssä ja loistavin silmin, ja sanoi, ettei mikään maailmassa ollut hänelle minkäänarvoista, niinkauvan kun P. Martinukselle ei oltu osotettu sitä kunnioitusta, mikä hänelle oli tuleva.

Ja kotiin palattuaan määräsi hän kaiken omaisuutensa Konstanzin tuomiokirkolle sillä ehdolla, että hengelliset herrat vuosittain joka syyskuun yhdentenätoista päivänä pitäisivät erityisen juhlan P. Martinuksen kunniaksi; itse hän muutti ahtaaseen mökkiin, jossa naiserakko Zilia aikoinaan oli asunut, ja vietti täydellistä luostarielämää. Ja kun sielläkään ei olo hänestä ollut tarpeeksi ankaraa, meni hän P. Galluksen laaksoon; piispa itse seurasi häntä sinne ja kääri hänen ympärilleen mustan hunnun ja talutti hänet iiriläiskummulla olevaan mökkiin ja luki siunauksen sen ylitse; muurikauhalla hän löi ensi iskun kiviin, joilla ovi tuli muurattavaksi kiinni, ja painoi neljästi sinettinsä lyijyyn, niin että aukkopaikat täyttyivät ja erotti hänet siten maailman yhteydestä, ja tämän kestäessä kaikui munkkien laulu synkkänä ja surullisena kuin hautajaisissa.

Mutta ympärillä asuvaiset pitivät uutta naiserakkoa suuressa arvossa; hän oli paljon kokenut tietäjätär, sanoivat he, ja monena sunnuntaina seisoivat he pää pään vieressä niityllä mökin edustalla, ja Wiborad seisoi akkunassaan saarnaten heille; ja muitakin naisia asettui asumaan läheisyyteen ja pyysi hänen johdattamaan heitä hyveeseen.

"Nyt olemme matkan perillä", sanoi Romeias. Praxedis ja hänen seuralaisensa katsahtivat ympärilleen, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei ollut nähtävissä; myöhästyneitä perhosia ja leppäkerttuja tanssi päivänpaisteessa ja sirkka siritti nurmikossa. Wiboradin mökissä oli akkunaluukku lykätty kiini, niin että vain kaitanen säde auringonvaloa sai pilkistää sisään. Hymisevää, hidasta ja puoleksi nenän kautta honottavaa virrenveisuuta kuului hiljaisuuden halki. Romeias koputti keihäällään akkunaluukkuun, mutta se pysyi edelleen sulettuna, ja virrenveisuu jatkui keskeytymättä. Silloin sanoi torninvartija: "Meidän on hänet toisella tavalla koputettava esiin!"

Romeias ei ollut elintavoiltaan erittäin hienostunut, muuten hän ei olisi tehnyt niin, kuin nyt teki.

Hän alkoi laulaa muuatta laulua, jolla hän usein huvitti luostarioppilaita, kun nämä teuhasivat hänen tornikamarissaan, nykivät häntä parrasta ja puhalsivat hänen isoon torveensa. Se oli yksi noita säveliä, joita niin kauvan kun saksankieli on ollut olemassa on tuhansia laulettu vapaalla maantiellä, teidenristeyksissä, metsänsopukoista ja kaukaisilta kunnailta tuulen viedä ja tuulen tuoda, ja kuului se näin:

Ma tiedän tammen, se parhaillaan

On viherjäverhossansa,

Siin' päivät päästänsä kuhertaa

Villikyyhkynen riemujansa.

Ma tiedän vuoren, josta vaan

Saa rääkynää inhaa kuulla,

Siin' pöllö harmaja asustaa,

Vois itse piruks' sitä luulla!

Ja kytän torvi se vienosti soi,

Mut surman tuo kytän nuoli:

Mult' laulun kaunihin kyyhky sai,

Vaan pöllö, se nuolestan' kuoli.

Romeiaan laulu teki melkein saman vaikutuksen, kuin jos olisi kallionlohkareen paiskannut sisään Wiboradin mökkiin. Heti ilmestyi inhimillinen haamu nelikulmaiseen ikkunaan: laihasta kaulasta kohosivat kalpeat, kuihtuneet naisen kasvot, joissa suu oli ottanut vihamielisen suunnan suoraan nenää kohti. Mustaan huntuun verhoutunut vanha vaimo kumartui kauvas ulos ikkunasta; hänen silmänsä kiiluivat kamalasti. "Joko taas, saatana?" huusi hän.

Silloin astui Romeias esiin ja sanoi sävyisästi: "Ilkeä vihollinen ei osaa niin kauniita lauluja kuin Romeias, luostarinvartija. Rauhoittukaa, sisar Wiborad, minä tuon luoksenne pari hienoa neitosta, jotka luostarin herrat sulkevat teidän hauskaan seuraanne."

"Kaikotkaa kauvas, te kavalat haamut!" huusi erakko. "Me tunnemme kyllä ansat, joita kiusaaja asettaa. Poistukaa, poistukaa!"

Mutta Praxedis lähestyi mökkiä ja kumarsi säädyllisesti sen laihalle asujalle: hän ei tullut helvetistä, vaan korkealta Twieliltä järven toisella rannalla, selitti hän tälle. Hiukkasen kavalakin osasi kaunis kreikkalaislapsi olla, sillä vaikka hänen tietonsa Schwarza-laakson erakkomajasta olivat vasta tänään saatuja, lisäsi hän kuitenkin, että hän oli jo paljo kuullut puhuttavan sisar Wiboradin hurskaasta elämästä, jonka vuoksi hän nyt oli käyttänyt ensi tilaisuutta hyväkseen päästäkseen hänen puheilleen.

Näytti siltä kuin olisi muutamia ryppyjä Wiboradin otsassa silinnyt. "Ojenna minulle kätesi, muukalainen!" hän sanoi, ojentaen käsivartensa ulos ikkunasta. Kaapu sysäytyi hiukan syrjään, niin että käsivarsi koko lihattomassa laihuudessaan tuli päivänvaloon.

Praxedis ojensi eukolle oikean kätensä. Kun nuoren, lämpimän veren tykintä hänen valkeassa kädessään kosketti erakon kuivuneita sormia, tuli tämä vähitellen vakuutetuksi kreikattaren ihmisluonnosta.

Romeias huomasi asiain kääntyvän suotuisempaan suuntaan, ja hän vieritti muutamia kallionlohkareita mökin ikkunan alle. "Kahden tunnin kuluttua tulen noutamaan teidät; jääkää Herran haltuun, neitoseni!" sanoi hän. "Elkääkä pelästykö, jos hän saa kaatuvantaudin kohtauksen", kuiskasi hän kreikattarelle.

Sitte vihelsi Romeias koiransa luokseen ja astui niiden kanssa metsän pimentoa kohti. Hän oli kulkenut noin kolmisenkymmentä askelta ilman muuta eteenpäin, mutta sitte käänsi hän pörröisen päänsä ja vähitellen koko ruumiinsakin ympäri; keihääseensä nojautuen hän herkeämättä katseli mökin eteiselle nurmikentälle, aivan kuin olisi hän kadottanut jotakin. Mutta mitään ei häneltä ollut jäänyt sinne.

Praxedis hymyili ja lähetti tälle karkeimmalle kaikista torninvartijoista lentomuiskun. Silloin kääntyi Romeias äkisti ympäri, tahtoi työntää keihään olallensa, pudotti sen ja kompastui, saavutti jälleen mielenmalttinsa ja katosi vankkaa ravia sammaleisten puiden taakse.

"Oi maailman lapsi, joka pimeydessä vaellat", torui erakko ikkunastaan, "minkä liikkeen teit kädelläsi?"

"Se oli vain leikkiä…" sanoi Praxedis hilpeästi.

"Syntiä se oli!" huusi Wiborad niin julmalla äänellä, että Praxedis säikähtyi.

"Oo perkeleen töitä ja sokeutta!" saarnasi erakko edelleen. "Te annatte silmienne kavalasti kierrellä, kunnes ne salamana sattuvat miehen sydämmeen, ja viskaatte lentomuiskun, niinkuin se ei mitään olisi. Eikö se ole mitään, että joku katselee taaksensa, sen sijaan että katsoisi eteensä? Ken kätensä auralle laskee ja vetää sen takaisin, ei se ole sovelias Jumalan valtakuntaan! Leikkiä vain?! Oi, ojentakaa minulle iisoppia, pyyhkiäkseni sillä teidän syntinne, ja lunta, sillä teidät puhtaaksi pestäkseni!"

"Niin en ajatellut", vastasi Praxedis punehtuen.

"Te ette paljoakaan ajattele", sanoi Wiborad, katsellen tarkastelevasti Praxedista kiireestä kantapäähän asti. "Ette te myöskään ajattele sitä, että tänään kannatte viheriänkeltaista hametta, ja että niin julkea väri on kauhistus maailmata karttavalle silmälle, ja että te olette vyönne niin höllästi ja huolettomasti sitonut ympärillenne, kuin olisitte maatakiertävä tanssijatar. Valvokaa ja rukoilkaa!"

Erakko katosi hetkeksi ikkunasta, sitte tuli hän jälleen näkyviin ja ojensi karkeaksi punotun nuoran ulos. "Minun tulee sääli sinua, kuhertava kyyhkyrukka", sanoi hän. "Riistä uumiltasi silkkivyö ja ota tässä vastaan kieltäymyksen vyö Wiboradin kädestä; se olkoon sinulle kehoituksena luopumaan turhasta puheesta ja touhusta. Mutta jos jälleen syntinen sydämmesi johdattaa sinut kiusaukseen lähettämään vartijoille lentosuukkosia, niin käännä pääsi auringonnousua kohti ja laula virsi: 'Herra, tule turvakseni!' — ja jollet sittekään rauhaa saa, niin sytytä vahakynttilä ja pidä etusormeasi liekin päällä, niin olet sillä hetkellä turvattu, sillä tuli parantaa tulen."

Praxedis loi katseensa maahan.

"Sananne ovat katkerat", sanoi hän.

"Katkerat!" huusi eukko: "Kiitetty olkoon Herra, ettei huulillani asu mitään suloista makua! Pyhäin suiden pitää olla katkerat. Kun Pakomius istui korvessa, tuli Herran enkeli hänen luokseen ja toi hänelle laakeripuun lehtiä ja kirjoitti niille rukouksen sanat ja sanoi: 'Niele lehdet; ne maistuvat suussasi kuin sappi, mutta sinun sydämmesi täyttyy yltäkylläisesti todellisella viisaudella.' Ja Pakomius otti lehdet ja söi ne, ja siitä hetkestä alkaen tuli hänen suunsa katkeraksi, mutta hänen sydämmensä täyttyi makeudella, ja hän ylisti Herraa."

Praxedis vaikeni. Jonkun aikaa vallitsi täydellinen äänettömyys. Herttuattaren muita naisia ei ollut enää näkyvissä. Kun erakko oli ojentanut vyönsä ikkunasta, olivat he tyrkänneet toisiansa kyynäspäillään ja hiljaa hiipineet mökin toiselle puolelle. He poimivat metsässä ison kimpun kanervia ja syksykukkia ja nauraa kihertelivät keskenään.

"Emmekö mekin sido sellaista vyötä vyötäisillemme?" sanoi yksi.

"Sitte vasta, kun aurinko mustana nousee", sanoi toinen.

Praxedis oli laskenut nuoran kädestään ruohikkoon. "En tahdo riistää teiltä vyötänne", sanoi hän, katsellen arasti mökin ikkunaan.

"Voi sinuas suruton olento", lausui Wiborad, "se vyö, jota me kannamme, ei ole mikään lasten leikkikalu, kuten se, jonka sinulle ojensin; Wiboradin vyö on rautasiima, joka on täynnä tylsiä piikkejä, ja se kilisee kuin kahle ja leikkaa lihaa; — sinun silmäsi kauhistuisivat sen nähdessään."

Praxedis astui metsään ikäänkuin katsellakseen, eikö Romeiasta pian kuulunut takaisin. Erakko lienee huomannut, ettei hänen vieraansa tuntenut oloaan kovin hauskaksi, sen vuoksi hän ojensi ikkunastaan lautasen, jolle oli asetettu puolitusinaa punasen vihreitä omenia.

"Käykö sinulle aika pitkäksi, maailman tytär?" kysyi hän. "Ota ja syö, jolleivät parannuksen sanat sinua tyydytä. Leivoksia ja makeisia ei minulla ole, mutta myöskin nämä omenat miellyttävät Herraa hyvin, sillä ne ovat köyhien ruokaa."

Kreikkalais-impi tiesi mitä soveliaisuus määräsi. Mutta omenat olivatkin puuomenia. Kun hän oli syönyt puolen ensimmäisestä, meni hänen suloinen suunsa väärään ja kyyneleitä helmeili hänen silmistään vasten hänen tahtoaan.

"Miltä ne maistavat?" huusi erakko. Silloin pudotti Praxedis ikäänkuin vahingossa omenanlopun kädestään. "Jos Luoja olisi kaikkiin pannut sellaisen kirpeyden, ei Eeva milloinkaan olisi omenaa maistanut", sanoi hän ja hymyili happamen imelästi.

Tästäkös Wiborad loukkautui. "Hyvä", vastasi hän, "että et anna muiston Eevasta sammua mielestäsi! Hänellä oli samanlainen maku kuin sinulla, ja sen vuoksi on synti maailmaan tullut."

Praxedis silmäsi taivaalle, mutta ei suinkaan mistään mielenliikutuksesta. Yksinäinen haukka kierteli ylhäällä Wiboradin mökin päällä. "Oi jospa voisin parissasi lentää yli Bodenjärven", ajatteli hän. Sitte pudisti hän veitikkamaisesti päätään.

"Miten olisi minun alotettava", kysyi hän, "jotta tulisin täydelliseksi kuten te?"

"Maailmasta tykkänään kieltäytyminen", vastasi Wiborad, "se on lahja ylhäältä; ihminen ei sitä voi itselleen antaa. Paastoaminen, lähdeveden juominen, lihan kuolettaminen, virsien lukeminen, ne ovat kaikki vaan valmistuksia. Tärkein asia on, että osaa valita itselleen hyvän suojeluspyhimyksen. Me naiset olemme heikkoa sukua, mutta harras rukouksemme huutaa Jumalan sotijat sivullemme, jotka auttavat meitä. Katsohan tähän pieneen ikkunaan: sen vieressä hän usein seisoo yön hiljaisuudessa, minun ajatusteni valittu, uljas piispa Martinus, ja kohtaa kilvellään ja keihäällään ryntäävää perkelettä; sininen sädekehä käy. ulos hänen päästään, ja kun hän lähestyy, säihkyy pimeydestä kuin salamoita, ja kirkuen pakenevat paholaiset. Ja kun taistelu on loppuun saatettu, käy hän kanssani tuttavalliseen seurusteluun; minä uskon hänelle kaikki, mikä sydäntäni painaa, kaiken ahdistukseni, mikä minua naapurieni puolelta kohtaa, ja kaiken tuskan, minkä minulle luostarin väki tuottaa, ja pyhimys nyökkää minulle päätään ja puistaa uhkuvia kiharoitaan ja ottaa kaiken tämän mukaansa taivaaseen ja kertoo siitä ystävälleen, arkkienkeli Mikaelille, jonka joka maanantai on vartioitava Isä Jumalan valtaistuinta;[7] siten tulee se oikeaan paikkaan, ja Wiborad, tämä halvimmista kaikkein halvin istuimella istuvan palvelijoista, ei joudu unhotukseen…"

"Sittepä tahdon minäkin valita Pyhän Martinuksen suojeluspyhimyksekseni", sanoi Praxedis.

Mutta sitä ei Wiborad ollut ylistyspuheellaan tarkoittanut. Hän loi halveksivan ja mustasukkaisen katseen kreikkalaistytön punaisiin poskiin. "Herra antakoon teille anteeksi rohkeutenne!" sanoi hän ristien käsiään. "Luuletteko te, että se on tehty yhdellä kevytmielisellä sanalla ja sileillä kasvoilla? Se on kuulumatonta! Monia pitkiä vuosia taistelin minä ja kannoin kieltäymyksen ryppyjä kuin arpia otsallani, enkä vielä saanut sitä armoa osakseni, että hän olisi minuun kerrankaan katsettaan luonut. Hän on ylhäinen pyhimys ja uljas sotija Herramme edessä, ja hän katsoo itselleen vain koeteltuja kilvoittelijoita."

"Hän ei tule rukoustani tylysti hylkäämään", ehätti Praxedis väliin.

"Mutta te ette saa rukoilla häntä", huusi Wiborad kiukkuisena, "kuuletteko, te ette saa rukoilla häntä! Mitä on hänellä teidän kanssanne tekemistä? Teidänlaisianne varten on toisia suojeluspyhimyksiä. Minä mainitsen teille yhden. Ottakaa hurskas isä Pakomius suojelijaksenne."

"Häntä en tunne", sanoi Praxedis.

"Se on ikävätä, mutta oppikaa hänet nyt tuntemaan. Hän oli kunnianarvoinen erakko Teben korvessa, söi juuria ja heinäsirkkoja ja oli niin hurskas, että hän jo eläessään kuuli ilmojen ja planeettien soivan, ja sanoi usein: 'Jos kaikki ihmiset voisivat kuulla sen, mitä minun korvieni nyt on sallittu kuulla, jättäisivät he kotinsa ja kontunsa, ja ken olisi vetänyt kengän oikeaan jalkaansa, jättäisi vasemman paljaaksi ja juoksisi korpeen.' Mutta Aleksandriassa oli neitonen nimeltä Thais, josta ei kukaan tiennyt, oliko hänen kauneutensa hänen kevytmielisyyttään suurempi vaiko päinvastoin. Silloin lausui Pakomius: 'Sellainen olento on rasitus koko Egyptinmaalle'; ja hän varusti itsensä matkaan, leikkasi partansa ja voiteli itsensä ja astui krokotiilinsa selkään, jonka hän rukouksensa voimalla oli tehnyt itsellensä alamaiseksi; ja hän meni naisen luo, kuin olisi hän ollut hänen rakastajansa. Suuren palmupuisen keppinsä hän myös oli ottanut mukaansa ja tärisytti sillä syntisen vaimon sydäntä niin, että tämä poltti silkkivaatteensa ja koristuksensa ja seurasi Pakomiusta kuin vuona paimentaan. Ja tämä sulki hänet kalliohautaan, johon jätti vain yhden pienen ikkunan avoimeksi, ja opetti häntä rukoilemaan; ja viiden vuoden perästä oli Thaiksen kilvoitus päättynyt, ja neljä enkeliä vei hänen pelastetun sielunsa taivaaseen."

Mutta Praxedistä ei tämä suuresti huvittanut. "Vanha korpiukko takkuisine partoineen ja katkerine huulineen ei ole hänelle kyllin ylhäinen, sen vuoksi on minun siihen tyydyttävä", ajatteli hän itsekseen. Mutta ääneen ei hän sitä tohtinut lausua.

Nyt kajahti luostarin iltakellon ääni mäntymetsin halki. Silloin poistui erakko ikkunastaan ja veti luukut kiini. Hymisevää rukouksen lukemista alkoi kuulua sisältä, ja siihen sekautui ikäänkuin putoavien iskujen rätinää. Eukko ruoski itseään.

Tällä välin oli Romeias kaukana metsässä alkanut saaliinajonsa ja nakannut keihäänsä; mutta hän olikin pitänyt tammenhakoa metsävuohena. Närkästyneenä hän veti keihäänsä takaisin vastaan hangottelevasta kannosta, — se oli ensi kerta hänen eläessään, jolloin hänelle moista oli sattunut.

Wiboradin majan edustalla oli kauvan hiljaista. Sitte kuului hänen äänensä jälleen, mutta ikäänkuin muuttuneena, sointuen täyteläistä intohimoa: "Astu alas, Pyhä Martinus, rohkea sotasankari, sinä minun lohdutukseni yksinäisyydessä, tähteni ajan synkeydessä! Astu alas, minun sieluni on vyöttänyt itsensä sinua katselemaan, minun silmäni janoavat sinua."

Ja jälleen kävi kaikki äänettömäksi nurmikentällä majan edessä — kunnes Praxedis yhtäkkiä hytkähti kokoon. Kamala huuto kajahti mökistä. Hän juoksi ikkunan luo ja katseli sisään: erakko oli langennut polvilleen, kädet korkealle kohotettuina ja silmät lasimaisesti eteensä tuijottaen. Hänen vieressään makasi ruoska, katumuksen välikappale.

"Jumalan tähden", huusi Praxedis, "mikä teillä on?" Wiborad hypähti ylös ja puristi suonenvedontapaisesti kreikkalaistytön kättä. "Ihmislapsi", sanoi hän murtuneella äänellä, "jonka on sallittu katsella Wiboradin tuskia, lyö rintaasi, sillä merkki on annettu. Tulematta jäi ajatusteni valittu, suuttuneena siitä, että arvottomat huulet ovat lausuneet hänen pyhää nimeään, mutta Pyhä Gallus on ilmestynyt sieluni silmäin eteen, hän, joka ei vielä milloinkaan ole käynyt tänne sisälle — ja hänen kasvonsa olivat kuin kärsivän ja hänen vaatteensa revitty ja palanut. Hänen luostariansa uhkaa joku vaara. Meidän on pidettävä esirukous sen puolesta, jottei hänen opetuslapsensa horjahtele vanhurskauden tiellä."

Hän kumartui ulos ahtaasta ikkunastaan ja huusi: "Sisar Wendelgard!"

Silloin lykättiin vastapäätä olevassa mökissä luukku syrjään ja vanhahkot kasvot tulivat näkyviin; se oli kelpo rouva Wendelgard, joka siellä murehti aviopuolisoaan, jota ei ollut kuulunut palaavaksi viimeiseltä sotaretkeltä.

"Sisar Wendelgard", lausui Wiborad, "veisatkaamme kolmasti virsi:

'Armahda minua, Jumala, sun laupeutesi jälkeen.'"

Mutta sisar Wendelgard oli juuri uneksivalla kaiholla muistellut herraansa ja puolisoansa; Jumalaan turvaten hän oli lujasti vakuutettu siitä, että hän vielä kerran palaisi kotiin hunnien maasta, ja olisi mielellään jo nyt astunut majansa ovesta ulos siintävään ilmaan ottamaan vastaan toivottua tulijaa.

"Ei nyt ole virrenveisuun aika", huusi hän nurmikentän yli.

"Sitä suloisempana kaikuu vapaaehtoinen hartaus taivasta kohti." Ja

Wiborad alotti korkealla äänellään virren. Mutta vastausta ei kuulunut.

"Miksi et yhdy Daavidin riemulauluun?"

"En voi", oli Wendelgardin yksinkertainen vastaus. Häntä oli monivuotinen erakkoelämä vähitellen ruvennut ikävystyttämään. Monia tuhansia virsiä oli hän Wiboradin käskystä veisannut, jotta P. Martinus vapauttaisi hänen aviopuolisonsa vihollisten vallasta; mutta aurinko nousi, aurinko laski — yhä jäi tämä tulematta. Ja tyly naapuri oli häntä suuresti loukannut eriskummallisilla tavoillaan.

Mutta Wiborad katseli hellittämättä taivaalle, kuten se, joka selkeällä päivällä odottelee näkevänsä pyrstötähden. "Oo sinä tottelemattomuuden ja ilkeyden yltäkylläinen astia", huusi hän, "tahdonpa rukoilla puolestasi, että pahat henget luotasi karkoitettaisiin. Sinun silmäsi on pimeä ja ymmärryksesi sekava!"

Kuitenkin vastasi näin soimattu levollisesti: "Elkää tuomitko, ettei teitäkään tuomittaisi. Silmäni on vielä yhtä terävä kuin vuosi takaperin, kun se kuutamoyönä voi nähdä, miten majanne ikkunasta laskeuduitte alas ja kuljitte, Herra ties minne, — ja ymmärrykseni yhä punnitsee, tokko semmoinen suu kuin teidän kykenee virsiä veisaamalla ihmeitä toimittamaan."

Silloin vääristyivät Wiboradin kalpeat kasvot kuin olisi hän nielaissut piikiven. "Voi sinuas, pirun riivaama!" huusi hän, ja kokonainen virta haukkumasanoja tulvasi hänen huuliltaan; mutta naapurikaan ei jäänyt vastausta vaille, yhä nopeammin sinkosi vihaisia sanoja heidän välillään, kietoutuen toisiinsa ja sekautuen; kallioseinistä kajahti kireä, soinnuton kaiku ja säikytti pöllöparia, jolla oli pesänsä kallionkolossa, niin että se rääkäisten lehahti lentämään.

Mykällä hämmästyksellä kuunteli Praxedis tätä melua; halusta olisi hän mennyt väliin sovittajaksi, mutta hento ei koskaan kykene teräviä erottamaan.

Silloin kajahti metsän reunasta jahtitorven hilpeä ääni ja koirain terhakka haukunta; hitaasti läheni Romeiaan korkea vartalo paikkaa, missä riideltiin. Kun hän toisen kerran oli viskannut keihäänsä, ei se enää ollut sattunutkaan hakoon, vaan komeaan saksanhirveen; se riippui hänellä selässä, ja vyöhönsä hän oli ripustanut kuusi elävää jänistä, jotka Tablattin arentimies oli ansoilla pyytänyt.

Ja kun metsämies älysi erakot, iloitsi hänen sydämmensä; hän ei tosin lausunut sanaakaan, mutta hän irrotti kaksi elävätä jänistä vyöstään; ja heiluttaen toista oikeassa, toista vasemmassa kädessään, heitti hän ne niin tarkasti torailevain naisten kapeista ikkuna-aukoista sisään, että Wiborad, jonka päätä jäniksen pehmeä nahka oli sähköiskun tavalla koskettanut, kimakasti kiljaisten veti sen sisään. Kelpo Wendelgardilta oli kaksinpuhelun kuumuudessa avautunut musta mekkonsa; jänis sujahti hänelle äkisti kaulan ja kaapun väliin, sotkeutui hänen vaatteihinsa, etsi ulospääsyä eikä tiennyt mihin pyrkiä, niin että myöskin urhean rouvan kauhistus valtasi. Niinpä katkesi kummaltakin puolelta sanatulva, ikkunaluukut vetäistiin äkäisesti kiini ja kummulle palasi rauha.[8]

"Lähtekäämme kotiin, ennenkun ilta joutuu", sanoi Romeias kreikkalaisneidolle. Praxedista ei eukkojen tora eikä Romeiaan rauhanvälitys ollut niin kiinnittänyt tähän paikkaan, ettei hän olisi hennonut lähteä. Hänen seuralaisensa olivat jo omin päin alkaneet paluumatkan.

"Jänikset ei teille taida olla suurenarvoisia", sanoi hän vartijalle, "koska niitä niin huolimattomasti viskaatte maailmaan."

"Eipä hyvinkään", nauroi Romeias; "kuitenkin olisi lahja ollut kiitoksen arvoinen."

Tällöin avautui kattoluukku Wiboradin mökissä, erakon laiha haamu tuli puoleksi näkyviin, ja kohtalaisen suuri kivi lensi Romeiaan pään yli häntä kuitenkaan kohtaamatta. Se oli kiitos jäniksestä.

Tästä näkee, että seuraelämän tavat niinä aikoina monessa suhteessa erosivat meidänpäiväisistämme.

Praxedis ilmaisi ihmetystään kohtauksen johdosta. "Sellaista sattuu aina joka toinen viikko", vastasi Romeias. "Pieni erä sappea ja suuttumusta antaa erakkoeukoille uutta elinvoimaa; hyvätyö on siis avustaa niiden syntymistä."

"Mutta onhan hän pyhimys", sanoi Praxedis arasti. Silloin murahti Romeias partaansa. "Olkoon hän iloinen", sanoi hän, "jos hän semmoinen on. En tahdo riistää häneltä hänen hurskautensa vaippaa. Mutta sen jälkeen kun kävin Konstanzissa tervehtimässä äitini sisarta, on minulle selvinnyt kaikenlaista, joka ei minusta vallan hurskaalta näytä. Ei ole vielä unhotettuna, miten hän piispan oikeuden edessä sai vastata jonkin asian vuoksi, joka ei minuun koske, ja kertovatpa Konstanzin kauppiaat sitä heiltä kysymättäkin, miten tuomiokirkon luona asuvat erakot heille lainailevat hurskaiden pyhiinvaeltajain lahjoittamia almurahoja oikeata nylkykorkoa vastaan. Mitä minä sille voin, että jo poikuusijässäni kerran sain kivilouhimossa käsiini harvinaisen suuren piikiven? Kun olin sen särkenyt, istui sen sisässä sammakko, joka katseli minua suurin silmin. Sen jälkeen tiedän, mitä väkeä erakot ovat. Hip hop — trari trara!"

Romeias saatti uuden ystävättärensä sen luostaripiirin ulkopuolella olevan talon portille, joka oli määrätty tälle yömajaksi. Siellä seisoivat jo palvelijattaret, ja kukkaiskimppu, jonka he olivat poimineet, makasi portin edessä olevalla kivipöydällä.

"Meidän on sanottava jäähyväiset toisillemme", lausui torninvartija.

"Voikaa hyvin!" sanoi Praxedis. Sitte erkani Romeias hänestä. Astuttuaan kolmisenkymmentä askelta, katsoi hän tarkasti taakseen. Mutta kahdesti ei aurinko nouse samana päivänä, kaikkein vähemmän luostarin torninvartijalle. Hän ei enää saanut mitään lentosuukkosta. Praxedis oli käynyt sisään.

Silloin palasi Romeias hitaasti takaisin, sieppasi lupaa kysymättä kukkakimpun kivipöydältä ja lähti matkaansa. Saaliinsa hän jätti luostarin keittiöön. Sitte meni hän tornikamariinsa, naulasi kukkakimpun seinälle ja piirusti sen alle hiilellä sydämmen, jossa oli kaksi silmää, pystysuora viiva nenänä ja vaakasuora suuna.

Luostarioppilas Burkard tuli kamariin kujeilemaan hänen kanssaan. Tämän niskaan hän tarttui mahtavalla kourallaan, ojensi hänelle hiilen ja asetti hänet seinän eteen ja komensi: "Kirjoita nimi alle!"

"Kenenkä nimi?" kysyi poika.

"Hänen!" sanoi Romeias.

"Mitä minä tiedän 'hänestä' ja 'hänen' nimestään!" sanoi koululainen harmistuneena.

"Siinä sen taas näkee", murahti Romeias, "mitä opiskeleminen hyödyttää! Kahdeksan tuntia joka päivä istuu nulikka aasinnahkojensa[9] takana eikä edes tiedä, mikä tuon vieraan neitosen nimi on!…"