Читать книгу Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta - Joseph Victor von Scheffel - Страница 5

Sisällysluettelo

Hadwig, Schwaabin herttuatar.

Elettiin ajassa liki tuhat vuotta takaperin. Maailma ei vielä tuntenut ruutia eikä kirjapainotaitoa.

Hegaun päällä lepäsi taivas surullisena, lyijynraskaana. Kuitenkaan ei siitä synkeydestä, joka kuten tunnettu rasitti koko keskiaikaa, ollut erityisesti mitään huomattavana. Bodenjärveltä päin keinuivat usvat Riesin[1] yli ja peittivät maan ja kansan. Myöskin Radolfszellin nuoren herranhuoneen torni oli sumujen peittämä, mutta aamukellosen ääni oli hilpeästi helähtänyt usvameren halki, kuten viisaan miehen sana kajahtaa tyhmien sumuisen lörpötyksen halki.

Se on kaunis palanen Saksanmaata, mikä siellä Schwarzwaldin ja schwaabilaismeren välillä kohoaa. Ken ei väärää vertausta aivan niin sanalleen ymmärrä, se muistakoon runoilijan säkeet:

Maa alemannein tää on lumivuoriotsainen,

Ja Bodensee sen silmä on taivaansininen,

Ja peitoin kultatähkät sen kutrit muodostavat —

Siin' saksalaiset kasvot sun etees aukeavat.

— vaikka tosin tämän kuvan jatkaminen veisi siihen, että ylistäisi Hegauer-vuoristoa näiden kasvojen nenäksi.

Synkkänä piirteli korkean Twielin huippu kaikukivikallioineen pilviä. Muistomerkkeinä vanhan maaemomme myrskyisestä esihistoriasta seisovat nuo järeät keilamaiset kukkulat laaksossa, jossa ennen, kuten nykyisessä järvenuomassa, lainehtivat viljavat aallot. Kaloista ja kalalokeista lienee se ollut merkillinen päivä, jolloin syvyyksissä pauhasi ja sihisi ja maakuoreen puhkaisemistaan raoista ulosvirtaavat basalttiaallot hehkuvina raivasivat itselleen uran vedenpinnan yli. Mutta siitä on jo aika kauvan. Ruoho on jo kasvanut niiden kärsimyksien päälle, jotka tuossa mullistuksessa säälittä saivat surmansa; ainoastaan kukkulat seisovat yhä jälellä, erillään naapureistaan, — yksinäisinä ja uhkamielisinä kuten kaikki ne, jotka tulikipuna sydämmessään murskaavat tiellä olevat rajat; ja kivi niissä kilahtaa, kuin olisi niissä säilynyt muisto hilpeästä nuoruudenajasta, jolloin ne ensi kerran riemuiten riensivät ihailemaan luomisen loistoa.

Niinä aikoina, jolloin kertomuksemme alkaa, kantoi korkea Twiel niskoillaan jo torneja ja muureja, kokonaisen lujan linnan. Siinä oli aikoinaan asunut Burkhard herra, Schwaabin herttua. Hän oli ollut ankara soturi ja käynyt paljon tappeluita; keisarin viholliset olivat olleet hänenkin vihollisiaan, ja paitsi sitä oli kyllä muutenkin aina työtä: milloin Italiassa oli rauhallista, alkoivat normannilaiset hyökkäyksensä, ja kun ne oli torjuttu takaisin, tuli ehkä Unkarista joitakin joukkioita, taikka rupesi piispoista joku kopeaksi tai veti kreiveistä joku vastakynää; — niinpä olikin Burkhard herra eläessään istunut kauvemman aikaa satulassa kuin nojatuolissa. Ja sen vuoksi myöskin ymmärtää, ettei yleinen mielipide ollut hänelle vallan lempeä.

Schwaabissa sanottiin hänen hallitustaan tyrannilliseksi, ja kaukaisessa Saksissa kirjoittivat munkit kronikoihinsa, että semmoista sodankävijää tuskin voi sietää.

Ennenkuin Burkhard herra oli lähtenyt isiensä luo, oli hän vielä ottanut itselleen puolison. Se oli nuori Hadwig rouva, Baijerin herttuan tytär. Mutta mailleen menevän elämän iltaruskossa näyttää aamutähti valjulta. Tällä on luonnollinen syynsä. Niinpä olikin Hadwig rouva ottanut Schwaabin vanhan herttuan vain isänsä tahdosta, oli häntä myöskin hoitanut ja palvellut niinkuin harmaapäätä tulee, mutta kun vanhus kuoli, ei häneltä sen vuoksi sydän murtunut.

Sitte hautasi hän vainajan hänen isiensä hautaan ja antoi pystyttää harmaasta hietakivestä hänelle hautapatsaan ja virittää ikuisesti palavan lampun haudan yli; tuli hän myöskin jonkun kerran haudalle rukoilemaan, vaan ei liian usein.

Sen jälkeen istui Hadwig rouva yksinään Hohentwielin linnassa; hänelle olivat jääneet suvun perintötilukset ja monenlaiset oikeudet maassa, niinkuin tuomarin ja hallitsijan toimet, samatekuin suojelusherruus Konstanzin arkkihiippakunnan ja järven ympärillä olevain luostarien yli, ja oli keisari kirjeellä ja sinetillään määrännyt hänen olemaan valtionhoitajana Schwaabissa, niin kauvan kuin hän pysyi leskisäädyssä. Nuorella leskellä oli ylevä mielenlaatu ja harvemmin tavattava kaunis ulkomuoto. Mutta nenä hänellä oli hiukan, tuskin huomattavasti, liian lyhyt ja tylppö, suloisen suun suunta oli jonkun verran liiaksi ylöspäin, ja leuka kohosi kasvoista kovin voimakkaana, niin että sellaista soreata kuoppaa, joka naisen tekee niin miellyttäväksi, ei hänellä ollut. Ja kellä kasvot ovat täten muodostuneet, sillä on terävän ymmärryksen ohessa tyly sydän, ja hänen luonteensa on taipuvainen ankaruuteen. Sen vuoksi herättikin herttuatar punaisista poskistaan huolimatta monessa alamaisessaan omituista pelkoa ja ahdistusta.

Puheena olevana sumuisena päivänä seisoi Hadwig rouva linnansa salissa akkunan ääressä ja katseli ulos etäisyyteen. Hän oli puettu teräsharmaaseen alusvaatteeseen, joka keveissä laskoksissa valui koruommeltujen sandaalien yli; sen päällä poimutteli polviin asti ulottuva musta päällysvaate; uumaa kiertävässä vyössä loisti kallisarvoinen berylli. Kultalangasta kudottu verkko ympäröi hänen kastanjanruskeata tukkaansa, josta kuitenkin muutamia huolellisesti käherrettyjä kiharoita leikitteli vapaina valkealla otsalla.

Pienellä marmoripöydällä lähellä akkunaa seisoi omituisen muotoinen, tummanvihreäksi kiillotettu metalliastia; siinä paloi vierailta mailta tuotuja hajuaineita, joista kohosi kattoa kohti kierteleviä hyvänhajuisia valkoisia pilviä. Seinillä riippui kirjavanvärisiä mattoja.

Sattuu päiviä, jolloin ihminen on tyytymätön kaikkeen, ja vaikka hän olisi asetettu keskelle paratiisin puutarhaa, ei hänellä sielläkään olisi hyvä olla. Silloin lentävät ajatukset haluttomina yhdestä asiasta toiseen, eivätkä tiedä mihin niiden olisi pysähdyttävä, — jokaisesta nurkasta irvistää painajainen, ja jos hänellä on tarkka korva, voi hän kuulla peikkojen nauraa virnistelevän. Maalla sanotaan huonon tuulen sellaisina päivinä johtuvan tavallisesti siitä, että asianomainen henkilö on työntänyt ensiksi vasemman jalkansa ulos sängystä, mikä sotii kaikkea luonnonjärjestystä vastaan.

Herttuattarella oli tänään sellainen päivänsä. Hän tahtoi katsella akkunasta ulos; silloin puhalsi vieno tuulenhenki sumua hänen kasvoillensa; se kävi hänelle kiusaksi. Häntä rupesi heti ilkeä yskä vaivaamaan. Jos auringon paiste olisi välkkynyt maiseman yli, olisi hänellä ollut sitäkin vastaan muistuttamista.

Kamariherra Spazzo oli astunut huoneeseen ja seisoi kunnioittavassa asennossa oven suussa. Hän katseli mielihyvällä pukuaan, jonka hän arvasi varmaan vetävän hallitsijattaren huomion puoleensa, sillä hän oli tänään pukeutunut kiiltopalttinasta tehtyyn koruompeleiseen paitaan ja safiirinväriseen, purppuralla neulottuun päällysvaatteeseen, kaikki uusinta kuosia; vasta eilen oli piispan räätäli tuonut ne mukanaan Konstanzista.

Fridingenin herran susikoira oli repinyt linnanpaimenelta kaksi lammasta; siitä arveli Spazzo herra antaa seikkaperäisen kertomuksen ja kysyä Hadwig rouvan armollista mielipidettä siitä, olisiko asia ratkaistava sovinnollisesti vahingontekijän omistajan kanssa, vai pitäisikö häneltä seuraavilla maakuntakäräjillä vaatia sovitussakko.[2] Hän alotti siis kertomuksensa. Mutta ennenkun hän oli ennättänyt loppuun, näki hän herttuattaren tekevän liikkeen, jonka merkitys ei tälle älykkäälle miehelle voinut jäädä epäselväksi. Hän laski näet oikean käden etusormen ensin otsalleen ja osotti sitte samalla sormella ovea. Silloin huomasi kamariherra, että hän sai sekä oman päänsä mukaan miettiä ratkaisun lammasjutussa että mahdollisimman nopeasti poistua huoneesta. Hän siis kumarsi ja lähti.

Heleällä äänellä huusi nyt Hadwig rouva: "Praxedis!" Ja kun salin portailta ei heti kuulunut kahinaa, huusi hän entistä terävämmin: "Praxedis!"

Ei kestänytkään kauvan, kun kutsuttu tulla liihotteli saliin.

Praxedis oli Schwaabin herttuattaren kamarineitonen, syntyperältään kreikkalainen, — elävä muisto siitä, että Byzantiumin keisarin Basilioksen poika kerran oli pyytänyt omakseen Hadwigin kättä.[3] Tämä oli tuon laulussa ja naisellisessa kätevyydessä taitavan lapsen lähettänyt monien muiden kalleuksien ohessa saksalaiselle herttuattarelle ja vastalahjaksi saanut rukkaset. Siihen aikaan voi lahjoittaa ihmisiä, jopa kaupitakin. Mutta se vallanalaisuus, jossa kreikkalaisneitonen Schwaabin herttuallisessa hovissa oli, ei suinkaan ollut varsin raskas.

Praxediksella oli vaaleat, hienopiirteiset kasvot, joista kaksi suurta tummaa silmää sanomattoman alakuloisesti ja samalla veitikkamaisesti katseli maailmaan. Tukkansa hän piti palmikoituna otsan ympäri; hän oli erittäin kaunis.

"Praxedis, missä kottarainen on?" kysyi Hadwig rouva.

"Minä noudan sen tänne", sanoi kreikkalaistyttö. Ja hän toi tuon mustan veitikan, joka istui niin julkean leveänä häkkinsä ovella, kuin olisi sen olemassaolollaan ollut täytettävä joku ammottava aukko maailmankaikkeudessa. Kottarainen oli löytänyt onnensa Hadwigin häissä. Muuan vanha ilvehtijä ja soittoniekka oli sanomattomalla vaivalla opettanut sille latinaisen onnittelupätkän; suuri riemu syntyi hääpöydässä, kun lintu häkkineen nostettiin pöydälle ja se lausui oppimansa tervehdyksen: Uusi tähti on noussut Schwaabin taivaalle; sen tähden nimi on Hadwig; eläköön hän! J.n.e.

Mutta kottarainen oli syvällisemmästikin sivistynyt. Se osasi lukea, paitsi runoansa, myöskin Isämeidän. Muuten oli se uppiniskainen otus ja osasi olla yhtä oikullinen kuin ikänä itse Schwaabin herttuatar.

Tänään näytti Hadwig rouvalle tulleen mieleen joku muisto menneiltä ajoilta, koska kottaraisen piti lukea hänelle häätervehdyksensä. Mutta kottaraisella oli tänään hurskas päivänsä. Kun Praxedis kantoi sen saliin, huusi se juhlallisesti: "Amen!" Ja kun Hadwig rouva ojensi sille palasen mesikakkua ja mairitellen kysyi: "Miten olikaan Schwaabin tähden laita, kottarais-serkku?" — vastasi se hitaasti: "Elä johdata meitä kiusaukseen!" Kun herttuatar auttaakseen sen muistia kuiskasi: "Tähden nimi on Hadwig, eläköön hän!" — jatkoi kottarainen omaa säveltään, manaten pontevasti: "Päästä meitä pahasta!"

"Totta totisesti, se tässä vielä puuttuu, että linnutkin tänään rupeavat hävyttömiksi", huusi Hadwig rouva. "Kissimiiri, missä sinä piilottelet?" — ja hän houkutteli esiin mustan linnankissan, jolle kottarainen jo kauvan oli ollut silmätikkuna; kiiluvin silmin hiipi se nurkastaan keskilattialle.

Hadwig rouva avasi häkin ja antoi linnun kissan valtaan. Mutta kottarainen, joka jo tunsi kissan kynnet niskassaan, lehahti lentoon ja pääsi pakoon akkunanaukeamasta.

Pian näkyi se vain mustana pilkkuna sumun keskeltä.

"Oikeastaan", sanoi Hadwig, "olisin yhtä hyvin voinut pitää sen häkissäkin. Praxedis, mitä sinä nyt ajattelet?"

"Valtijattareni tekee kaikessa oikein mihin ikinä ryhtyy", vastasi tämä.

"Praxedis", jatkoi Hadwig rouva, "nouda koruni. Minua haluttaa koetella kultaista rannerengastani."

Praxedis, alati tottelevaisena, meni ja nouti korulippaan. Se oli taotusta hopeasta; suurin, kömpelöin piirtein oli siihen kuvattu muutamia kohokuvioita, vapahtaja hyvänä paimenena, Pietari avaimineen ja Paavali miekkoineen ynnä kaikenlaisia lehtikoristuksia, niin että näytti siltä kuin olisi sitä aikaisemmin käytetty pyhäinjäännössäiliönä. Sen oli Burkhard herra hankkinut linnaan, mutta hän ei mielellään puhunut siitä, sillä hän oli samaan aikaan palannut eräältä sotaretkeltä, jolla oli pahoin pidellyt muudanta burgundilaista piispaa.

Herttuattaren avattua lippaan kansi, loistivat ja kimaltelivat hänelle monenlaisella hohteella vastaan punaisella sametilla makaavat korut. Sellaisia muistoesineitä katsellessa palaa mieleen paljon vanhoja tapauksia. Myöskin kreikkalaisen prinssin Konstantinoksen kuva lepäsi siinä, koreasti vaan hengettömästi maalattuna kultapohjalle.

"Praxedis", lausui Hadwig, "mitenhän olisi käynyt, jos olisin mennyt naimisiin tuon terävänenäisen, valjuposkisen prinssisi kanssa?"

"Valtiattareni", oli Praxediksen vastaus, "varmaan olisi teille hyvin käynyt."

"Kuulehan", jatkoi Hadwig rouva, "kerro minulle hiukan ikävästä kotimaastasi; minä kernaasti kuvittelisin mielessäni miltä tuloni Konstantinoksen kaupunkiin olisi näyttänyt."

"Oi ruhtinattareni", sanoi Praxedis, "kaunis on kotimaani" — alakuloisesti tähystivät hänen tummat silmänsä sumun peittämään etäisyyteen — "ja mokoma surullinen taivas olisi ainakin säästynyt teiltä Marmorameren rannalla. Ettepä tekään olisi malttanut olla huudahtamatta hämmästyksestä, kun ylpeällä kaleerilaivalla olisimme sinne saapuneet: seitsemän tornin ohitse kulettuamme olisi silmäimme eteen levinnyt ensin hämäränä joukkona palatseja, kupooleja ja kirkkoja, kaikki hohtavan valkoisesta Prokonnesossaaren marmorista; ylhänä ja ylpeänä kohoaa meren lilja sinisellä pohjallaan — yhdellä puolella tumma kypressimetsikkö, toisella hagia Sophian jättiläiskaaret ja taustalla Kultaisen sarven avara vuoristo; vastapäätä Aasian puolella tervehtii teitä toinen kaupunki, ja sinervänkultaisena vyönä kiertää kaikkea tätä ihanuutta purjeista hohtava meri. — Oi valtiattareni, en unessakaan voi täällä Schwaabinmaalla palauttaa mieleeni tämän näyn koko loistoa.

"Ja sitte, kun aurinko on laskenut ja yö kohoaa kimaltelevain aaltojen yli ja kuninkaallisen morsiamen kunniaksi kaikkialla lieskaa sinihohtoinen kreikkalainen tuli, — silloin kulemme satamaan, jonka suuri sulkuketju aukeaa morsiuslaivan edessä, soihtujen räiskyessä rannoilla; tuolla seisoo keisarin henkivartiasto, varjaagit kaksiteräisine miekkoineen ja sinisilmäiset normannit, täällä patriarkka lukemattomine pappeineen; kaikkialta kuuluu soittoa ja riemuhuutoja, ja kuninkaanpoika nuorekkaassa kauneudessaan ottaa morsiamensa vastaan; Blacharnæn palatsia kohti käy juhlasaatto…"

"Ja kaiken tämän ihanuuden olen laiminlyönyt", sanoi Hadwig rouva pilkallisesti. "Praxedis, sinun kuvasi ei ole vielä täydellinen. Jo seuraavana päivänä tulee patriarkka antamaan länsimaiselle kristitylle ankaraa uskon opetusta: mitä hänen on ajateltava kaikista kerettiläissuunnista, joita teidän kuivanjärkevällä maapohjallanne kasvaa kuin piikkiomenia ja hullunruohoja, — ja mitä munkkien pyhäinkuvista ja Kalkedonin ja Nikaian kokousten päätöksistä; sitte saapuu ylikamarirouva ja opettaa tapojen ja liikkeiden lait: noin on otsa rypistettävä ja näin laahusta kannettava, noin polvistuttava keisarin jalkoihin ja näin syleiltävä anoppirouvaa, ja tuollainen kohteliaisuus sanottava tuolle suosikille ja tällainen taivaita tavotteleva korulause tälle hirviölle: teidän jaloutenne, teidän kirkkautenne, teidän ylevä ja ihmeellinen korkeutenne! — Mitä ihmisessä on elämänhalua ja voimaa, se kuoletetaan, ja herra puolisokin näyttäytyy olevansa vain kiiltomaalilla sivelty nukke; jonakin päivänä on vihollinen porttien edessä tai sattuu kruununperillinen olemaan jollakin tapaa epämieluisa sirkuksen 'sinisille' tai 'vihreille': kapina riehuu yks kaks kaduilla, ja saksalainen herttuantytär salvataan sokaistuna luostariin… Mitä silloin hyödyttää häntä, että hänen lapsiansa jo kehdossa tervehditään nimellä 'kaikkein jaloin korkeutenne?' Praxedis, kyllä hyvin tiedän, miksi en mennyt Konstantinopoliin."

"Keisari on maailman herra", lausui kreikatar; "mitä hänen iankaikkinen tahtonsa määrää, se on hyvä ja oikein; niin on minulle opetettu."

"Oletko ehkä sitäkin tullut ajatelleeksi, miten kallis lahja on ihmiselle olla oma herransa?" "En", vastasi Praxedis.

Kiihkeäksi käynyt keskustelu huvitti herttuatarta. "Minkälaisen kuvauksen antoi byzantilainen maalarinne kotonaan siitä, kun hänen piti maalata minun muotokuvani?"

Kreikattarelta näytti kysymys menneen ohi korvien.

"Praxedis", sanoi Hadwig rouva ankarasti, "vastaa minulle!"

Silloin hymähti tyttö sävyisästi ja lausui: "Siitä on jo hyvin pitkä aika; varsin vähän hyvää puhui teistä herra Mikael Thallelaios. Kauneimmat värinsä oli hän varustanut mukaansa, niin hän meille kertoi, ja hienoimman lehtikultansa; te olitte ollut viehättävä lapsi, kun teidät tuotiin hänen eteensä maalattavaksi, ja se oli herättänyt hänessä juhlallisen liikutuksen aivan kuten silloin, kun hän maalasi jumalanäidin kuvaa Athoksen luostariin. Mutta prinsessa Hadwig olikin suvainnut käännellä silmiään; ja kun hän uskalsi tehdä tämän johdosta kainon muistutuksen, oli teidän armonne näyttänyt hänelle kieltään ja pannut kaikki sormensa nenälleen ja miellyttävästi murtaen sanonut kreikaksi, että tämä oli oikea asento.

"Herra hovimaalari sai tästä aiheen puhua paljon sivistyksen puutteesta Saksanmaalla ja vannoi pyhän valan, ettei hän ikinä siellä enää maalaisi yhdenkään ylhäisen neidin kuvaa. Ja keisari Basilios oli hänen kertomustaan kuullessaan murahtanut suuttuneesti partaansa…"

"Anna hänen majesteettinsa vain murahtaa", sanoi herttuatar. "Ja rukoile taivasta, että se jokaiselle antaisi sen mitan kärsivällisyyttä, joka minulta silloin vaadittiin. Minä en vielä ole ollut tilaisuudessa näkemään apinaa, mutta päättäen siitä, mitä luotettavat miehet ovat kertoneet, ulottuu Mikko herrasi sukupuu aina noihin luomisen ihmeisiin asti."

Hän oli puhuessaan pannut käteensä rannerenkaan; sen muodosti kaksi toistensa ympäri kiertelevää ja toisiansa suutelevaa kruunupäistä käärmettä. Kun hänelle koristusten joukosta oli myöskin tullut käteen raskas hopeinen nuoli, piti senkin muuttaa olopaikkaa ahtaasta vankilastaan lippaan pohjalla: se työnnettiin kultalankaisen hiusverkon solmujen sisään.

Ikäänkuin nähdäkseen korujensa tekemää vaikutusta astui Hadwig rouva pitkin askelin huoneen poikki. Hänen käyntinsä oli kopea ja vaativainen. Mutta sali oli aivan tyhjä, yksin linnankissakin oli hiipinyt matkoihinsa. Seiniltä puuttui peilejä. Asuinhuoneen sisustus muuten jätti siihen aikaan paljon toivomisen sijaa.

Praxediksen ajatukset viipyivät vielä äskeisessä kertomuksessa.

"Armollinen herttuatar", sanoi hän, "minun tulee sentään sääli häntä."

"Ketä?"

"Keisarin poikaa. Te olitte ilmestynyt hänelle unessa, niin kertoi hän, ja teiltä hän odotti koko onneansa. Itkenytkin on hän…"

"Anna kuolleiden levätä", lausui Hadwig rouva harmistuneena. "Ota mieluummin luutta ja laula minulle tuo kreikkalainen laulunpätkä:

"Konstantinos, poika parka,

Konstantinos, itku heitä!"

"Luutta särkyi ja kaikki kielet katkesivat", vastasi tyttö, "silloin kun armollinen rouva suvaitsi sillä…"

"Viskata Burgundin Boso kreiviä päähän", täydensi herttuatar. "Se ei ollut hänelle liikaa; miksi hän tuli kutsumattomana Burkhard herran peijaisiin, minua mukamas lohduttamaan — mokoma pyhimys! Anna korjata luutan kielet!

"Sanoppas minulle muuten, kreikkalainen kultasirkkuni, minkä vuoksi oikeastaan olen tänään pukeutunut juhlakoruihini?"

"Jumala on kaikkitietävä", vastasi kreikatar, "minä en sitä tiedä." Hän vaikeni. Hadwig rouvakin jäi äänettömäksi. Tuli tuollainen viileä, sisältörikas äänettömyys, jota tavallisesti seuraa itsetunnustus. Viimein sanoi herttuatar: "En minäkään sitä tiedä."

Hän loi alakuloisena katseensa maahan ja lausui: "Luulenpa että se tapahtui ikävästä. Mutta meidän Hohentwielimme onkin aika ikävä pesä — yksin leskellekin: Praxedis, tiedätkö keinoa ikävän karkottamiseksi?"

"Olen kerran kuullut eräältä viisaalta saarnaajalta", sanoi Praxedis, "että sitä vastaan on monenlaisia keinoja: nukkuminen, juominen, matkustaminen, — paraat kuitenkin ovat paastoaminen ja rukoileminen."

Silloin nojasi Hadwig rouva päänsä liljanvalkeaan käteensä, katseli kerkeäkielistä kreikkalaistyttöä terävästi ja lausui:

"Huomenna lähdemme matkalle."