Читать книгу Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta - Joseph Victor von Scheffel - Страница 6

Sisällysluettelo

Pyhän Galluksen opetuslapset.

Seuraavana päivänä kulki herttuatar Praxediksen ja suuren saattueen seuraamana aamuauringon valjussa valossa Bodenjärven yli. Järvi oli komean sininen, liput mastoissa lepattelivat iloisesti, eikä laivassa suinkaan huolet mieliä painaneet. Kukapa olisikaan surullinen liidellessään kristallikirkasta vedenpintaa pitkin, kun metsien verhoamat rannat linnoineen tornineen kulkevat hänen ohitsensa, etäisyydessä häämöttävät lumiset huiput ja valkeiden purjeiden kuvainen särkyy laineitten hilpeässä leikissä?

Kukaan ei tiennyt minne matka oli. Mutta siihen he olivat tottuneet.

Kun tultiin Rorschachin[4] lahdelman kohdalle, käski herttuatar poikkeamaan sinne. Laivan rantaan tultua astui hän kaitasta lautaa myöten maalle. Ja tullimies, joka Italiaan matkustajilta kantoi läpikulkumaksun, ja markkinoiden järjestysmies ja kaikki keitä tässä nuoressa satamapaikassa oli, huusivat maanvaltijattarelle karkeilla äänillään: "Terve herratar! Terve valtiatar!" ja heiluttivat käsissään mahtavia männynoksia. Tervehtien kulki hän rivien ohi ja käski kamariherransa viskaamaan kansalle joitakuita hopearahoja, mutta kielsi kauvan viivyttelemästä. Jo olivat satuloituina ratsut, jotka edeltäkäsin olivat salaisesti yön aikaan lähetetyt paikalle; kun kaikki istuivat satulassa, sanoi Hadwig rouva: "Pyhään Gallukseen!" Silloin katselivat palvelijat kummissaan toisiinsa: Mitä tämä pyhiinvaellus nyt merkinnee? Mutta vastaamiseen ei ollut aikaa, jo kävi kulku vinhaa vauhtia mäkistä maata ylöspäin luostaria kohti.

Pyhä Benediktus ja hänen oppilaansa osasivat hyvästi suunnitella luostariensa aseman. Ylängöillä ja alangoilla, missä vain tapaa luostarisiirtolan, joka linnoituksen tavoin hallitsee laajaa alaa, laakson avaimena, toisiaan leikkaavien valtateiden keskuskohtana, jaloimman viiniviljelyksen turvana, — voi ohikulkija siitä kenenkään vastaansanomatta lausua arvelun, että se kuuluu benediktiinimunkeille, — tai oikeammin on kuulunut, sillä nykyään on luostareja harvemmassa ja kapakoita tiheämmässä kuin ennen, mikä seikka riippunee sivistyksen kasvamisesta.

Myöskin iiriläinen Gallus oli valinnut itselleen oivallisen paikan, kun hän metsäntuoksua himoiten asettui asumaan keskelle Helveetsian korpimaata: ylävän laakson, jonka tummat vuorenselänteet erottavat järven lempeämmästä rantaseudusta; ohitse kohisee kivisiä metsäpuroja ja sivuilla kohoavat suojelevina jättiläisseininä Alpsteinin lumiset, pilviin katoavat huiput.

Oli se tosiaan ihmeellinen vetovoima, joka johti noita Albionin ja Erinin uskontodistajia Germaanian mantereelle. Tarkemmin katsellessa heille sitä kuitenkaan tuskin voi kovin suureksi ansioksi lukea. "Tapa lähteä vieraisiin maihin on brittiläisillä jo siinä määrässä muuttunut luonnoksi, etteivät he muuta voi tehdäkään", kirjoitti jo Kaarle Suuren päivinä puolueeton Schwaabin mies Walatrid Strabo. He tulivat nykyajan turistien esi-isinä, ja heidät tunsi jo kaukaa heidän muukalaistyylisistä matkarepuistaan. Ja monikin takertui ijäkseen tänne asumaan, vaikka kunnialliset maanasukkaat lienevät pitäneet sitä varsin tarpeettomana. Mutta suurempi sitkeys, joka on brittiläisen luonteen pääominaisuus, elämässä koeteltu taito järjestää olonsa kaikkialla mukavaksi ja kansan salaperäinen kunnioitus kaikkea vierasta kohtaan antoivat heidän ponnistuksilleen kirkon palveluksessa menestystä.

Toiset ajat, toiset tavat! Nyt rakentavat noiden pyhäin miesten jälkeläiset sveitsiläisille rautateitä runsaasta sveitsiläisestä rahasta.

Siitä koruttomasta majasta Steinach-puron varrella, jossa iiriläinen erakko oli taistellut orjantappurain, karhujen ja kesyttömien vedenneitojen kanssa, oli paisunut laaja luostari. Uljaana kohosi kirkon kahdeksankulmainen torni asuinrakennusten paanukattojen joukosta; kouluhuoneita ja vilja-aittoja, kellareja ja latoja oli rakennettu sen ympärille, kuuluipa sieltä myllynrattaankin kolinaa, sillä kaikki elintarpeet olivat valmistettavat aivan luostarin likisyydessä, jottei munkkien tarvinnut sitä varten kauvaksi lähteä, mikä olisi ollut vaarallista heidän sielunsa autuudelle. Luja muuri tornineen ja porttineen ympäröi koko rakennusryhmää, vähemmän koristuksena kuin turvana, sillä siihen aikaan ei monikaan maan mahtavista kovin tarkoin seurannut käskyä: Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi huonetta.

Oli jo kulunut ohi puolipäivän aika; laaksossa vallitsi tyyni rauha. P. Benediktuksen luostarisääntö määrää, että tänä hetkenä on jokaisen pysyttävä hiljaa vuoteellaan; ja vaikka jäseniä hellyttävästä Italian puolipäiväauringosta, joka ajaa ihmiset ja eläimet unettaren helmoihin, ei Alppien tällä puolella ollut suurta haittaa, noudattivat luostarin asukkaat kuitenkin kuuliaisesti tätä käskyä.

Ainoastaan vartija seisoi kuten aina valppaana ja uskollisena kärpästen suristessa ympärillään portin päällä olevassa pienessä tornikamarissaan.

Vartijan nimi oli Romeias ja oli hän erinomainen ammatissaan. Nyt kun hän kuuli kavionpauketta läheisestä petäjiköstä, terotti hän kuuloansa sille taholle. "Kahdeksan tahi kymmenen ratsastajaa!" sanoi hän hetken perästä tarkasti kuunneltuaan. Hän antoi laskukalterin naristen painua portin eteen, veti juoksuhaudan yli vievän sillan ylös ja otti torvensa seinältä. Ja kun hän näki hiukan hämähäkinverkkoa syntyneen sen sisään, puhdisti hän sen siitä.

Nyt tulivat matkueen etummaiset ratsastajat näkyviin metsänreunasta. Silloin sipasi Romeias oikealla kädellään otsaansa ja katseli kummeksien sinne päin. Hänen tutkimuksensa lopputuloksena oli sana: Naisväkeä! Hän lausui sen puolittain kysyvästi, puolittain huudahtaen, eikä siitä kuvastunut erityistä iloa eikä tyytyväisyyttä. Hän pani torven suulleen ja puhalsi kolmesti. Torvestaan houkutteli hän rämeän, häränmylvinää muistuttavan äänen, ja puhaltamisesta kävi selvästi ilmi, etteivät runottaret yhtä vähän kuin sulottaretkaan olleet seisoneet kummeina Romeiaan kätkyen ääressä Schwarzwaldin Villingenissä.

Ken metsässä on katsellut hiukan ympärilleen, on varmaan huomannut kuhinan muurahaiskeossa. Siinä on kaikki hyvin järjestettynä, kaikki käy totuttua laatuaan ja iloitsee liikkeen levollisuudesta; silloin työnnät sinä keppisi kekoon ja säikytät ensimmäiset tiellesi tulevat: syttyy yleinen hämminki, kuhina ja sekava yhteenjuoksu — ja kaiken tämän on yksi ainoa kepintyönti saanut aikaan. Aivan samalla tapaa vaikutti Romeiaan torven ääni luostarin hiljaisuudessa.

Kouluhuoneiden akkunat täyttyivät uteliaista nuorista kasvoista, moni miellyttävä unelma katkesi yksinäisessä munkkikopissa, moni puolittain valveilla olijan syvämielinen mietelmä samaten; ilkeä Sindolt, joka tällä hetkellä rakasti lepotuolissaan syventyä Ovidiuksen kiellettyyn kirjaseen "Rakastamisen taidosta", kääri kiireimmiten pergamenttilehdet kokoon ja kätki ne ruokopatjaansa säilyyn.

Apotti Cralo hypähti ylös nojatuolistaan ja ojensi käsivarsiaan kammionsa kattoa kohden; miesparka oli kovin uninen. Jykevällä kirjoituspöydällä seisoi komea hopeainen vesimalja; siihen pisti hän sormensa ja siveli tällä silmiään karkottaakseen niistä unen hiuteet. Sitte astui hän ontuen avonaiselle alttaanille ja katseli alas.

Ja näkemänsä hämmästytti häntä, mutta ei suinkaan miellyttävästi: "Pyhä

Benediktus, ole minulle armollinen, sehän on serkkuni herttuatar!"

Heti vetäsi hän kaapunsa vyöllä kiini, sukasi sen kapean hiustukon suoraan, mikä hänen kaljulla päälaellaan vielä uljaana rehotti kuin honka autiolla hiekkakankaalla, pani kaulaansa kultakäädyt, joissa riippui luostarin sinetti, otti omenapuisen apotinsauvansa, jonka päätä koristi runsaasti veistelty norsunluinen nuppi, ja astui alas pihalle.

"No, tuleeko siitä mitään?" kuului muuan ratsastajista huutavan portin ulkopuolella. Apotti käski vartijan kysymään tulijoilta heidän asiataan. Romeias teki niin.

Nyt puhallettiin ulkopuolella torveen, kamariherra Spazzo ratsasti airueena portin eteen ja huusi järeällä äänellä:

"Herttuatar ja valtakunnanhoitaja Schwaabinmaalla lausuu Pyhälle

Gallukselle tervehdyksensä. Laskekaat sisään!"

Apotti huokasi hiljaa. Hän nousi Romeiaan torniin; sauvaansa nojaten hän antoi portin ulkopuolella seisoville siunauksensa ja lausui:

"Pyhän Galluksen nimessä kiittää arvottomin hänen opetuslapsistaan armollisesta tervehdyksestä. Mutta hänen luostarinsa ei ole mikään arkki, johon kaikenlaisilla eläväisillä, puhtailla ja saastaisilla, miehenpuolilla ja vaimonpuolilla, olisi vapaa pääsy. Sen vuoksi en voi laskea teitä sisään, vaikka tosin se tapahtuu murheellisella sydämmellä. Apotin on tuomiopäivänä tehtävä tili hänen huostaansa uskotuista sieluista. Naisen läsnäolo, vaikka se olisikin jaloin maan naisista, sekä tämän maailman lasten vallaton leikinteko olisi liian suuri kiusaus niille, joiden ennen kaikkea on etsittävä Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskauttaan. Elkää siis raskauttako paimenen omaatuntoa, joka lammastensa parasta katsoo. Kanooninen asetus sulkee teiltä portin. Armolliselle rouvalle ovat kyllä Trogenissa tahi Rorschachissa luostarin maakartanot vapaat käytettäviksi…"

Hadwig rouva oli jo kauvan kärsimättömänä istunut satulassaan. Nyt sipasi hän ratsupiiskalla valkeata juoksijataan, niin että se vauhkona hyppeli, ja huusi naurusuin: "Säästele syitäsi, Cralo serkku; minä tahdon nähdä luostarin!"

Alakuloisesti lausui apotti: "Voi heitä, joiden kautta pahennus maailmaan tulee! Parempi olisi, että myllynkivi heidän kaulaansa…"

Mutta hän ei päässyt varotuksensa päähän. Hadwig rouva muutti äänensä sävyä. "Herra apotti, Schwaabin herttuattaren täytyy päästä näkemään luostarianne!" sanoi hän tuimasti.

Silloin kävi apottiparalle selväksi, että enemmästä vastustelemisesta tulisi vain vaaraa luostarin turvallisuudelle. Mutta vielä taisteli hänen omatuntonsa vastaan. Jos joku epätoivoisessa asemassa oleva ei itse kykene keksimään keinoa siitä selviytyäkseen, tekee hänelle hyvää saada kuulla muiden hyviä neuvoja; se vähentää vastuunalaisuutta ja turvaa oman selän.

Sen vuoksi huusi Cralo nyt alhaalla olijoille: "Koska itsepintaisesti pysytte vaatimuksessanne, täytyy minun esittää se veljestenneuvostolle. Siihen asti malttakaa mielenne!" Hän astui takaisin pihan poikki, sydämmessään hiljaisesti toivoen, että vedenpaisumus taivaasta hävittäisi sen maantien, joka niin kevytmielisesti oli avustanut tämän pulman syntymistä. Hänen ontuva käyntinsä oli kiireistä ja kiihottunutta, eikä ihmettelekään lukiessaan Ekkehardin kronikasta, että hän liipotteli luostarin käytävässä edestakaisin kuin pääsky myrskyn edellä.

Viidesti kilahti nyt pääkirkon vieressä oleva P. Othmarin kappelin kello kutsuen veljiä tuomiosaliin. Yksinäinen ristikäytävä alkoi kuhista sisäänkulkevista haamuista; vastapäätä kuusikulmaista lisärakennusta, missä pylväiden kannattaman kaarikaton alla suihkulähde hauskasti äännellen loiskutti vettään metallimaljakkoon, oli kokouspaikka, yksinkertainen harmaakivinen holvisali. Tiilikivistä tehdyllä korotteella seisoi apotin marmorinen, kahdella kömpelötekoisella leijonanpäällä koristettu istuin, johon veivät portaat. Mielellään sukelsi silmä synkkien pylväiden lomitse sisemmällä pihalla versovan puutarhan heleään vihreyteen; ruusuja ja katinnauriita kasvoi siellä; — luonto armeliaasti pyrkii sinnekin, missä siitä pyritään irtautumaan.

Jyrkästi erosivat myöskin munkkien kaaput ja tummat päällysvaatteet kiviseinien harmaasta väristä. Äänettömästi astuivat kokoonkutsutut saliin, ohimennen nyökäten toisilleen päätään tervehdykseksi. Lämmittävä auringonsäde lankesi kapeasta akkunasta heidän riveihinsä.

Siinä oli kokeneita miehiä, pyhä ja Jumalalle otollinen neuvoskunta.

Tuo hinterä ruumis ja nuo terävät, paastoomisesta ja yövalvonnasta kalpeat kasvot olivat Notker änkyttäjän; alakuloinen hymy väreili hänen huulillaan, pitkälliset kieltäytymisharjoitukset olivat temmanneet hänen henkensä irti koko olevaisuudesta. Aikaisemmin hän oli sepittänyt kaikenlaisia kauneita säveleitä; nyt oli hän synkkämielinen ja etsi yön hiljaisuudessa pahoja henkiä taistellakseen heidän kanssaan. P. Galluksen hautakammiossa oli hän aivan äskettäin saanut pirun kiinni ja sen niin pehmittänyt, että se surkeasti voivotellen kätkeytyi pimeään nurkkaan; ja kademielten kertomuksen mukaan oli Notkerin surumielinen laulu media vita'kin tavatonta alkuperää: itse pahuuden isä oli muka hänelle laulanut sen nahkansa lunastimeksi, kun hän oli tämän kopissaan kahdenkamppailussa voittanut ja tallannut jalkainsa alle.

Mutta hänen vieressään hymyilivät hyväntahtoiset, rehelliset kasvot jääharmaan parran sisästä; se oli väkevä Tutilo. Tämä istui mieluimmin sorvituolinsa ääressä ja sorvasi ja veisteli mitä kauneimpia kuvia norsunluusta; vielä on tallella kaksoiskuva Marian taivaaseenastumisesta ja P. Galluksen karhusta, joka todistaa hänen taitavuudestaan. Mutta kun hänen selkänsä yritti käydä kumaraksi ahkerasta työstä, lähti hän laulaen susia pyytämään tai etsi kunniallista kahdenkamppailua virkistyäkseen; hän otteli kernaammin pahojen ihmisten kuin yön peikkojen kanssa ja sanoi usein Notker ystävälleen: "Joka niin monelle kristi- ja pakanakunnassa antaa sinimarjan muistoksi kuin minä, voi tulla toimeen ilman pirujakin."

Myöskin Ratpert saapui paikalle, tuo luostarikoulun kokenut opettaja, joka aina vastenmielisesti nousi liikkeelle, kun tuomiosalin kello kutsui hänet historiakirjojensa äärestä. Ylväästi hän kantoi päätään; hän ja molemmat edelliset olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu, kolmilehtinen luostariapila, niin erilaiset kuin heidän luonteensa olivatkin. Tultuaan ystäviensä seurassa sisään, joutui Ratpert seisomaan vastustajansa, ilkeän Sindoltin viereen; tämä ei ollut häntä huomaavinaan ja kuiskutti jotakin naapurinsa korvaan. Se oli pieni, heiveröinen mies, jolla oli pää kuin päästäjäisellä; hän mutisti happamesti suutaan, sillä Sindolt oli juuri kielinyt hänelle, että piispa Salomon suureen sanakirjaan[5] oli määritelmään: "Rabulista merkitsee sitä, joka tahtoo väitellä kaikista maailman asioista", tuntematon käsi lisännyt: "kuten Radolt, ajattelijamme."

Hämärästä salinnurkasta astui esiin Sintram, väsymätön kaunokirjuri, jonka siroja kynänpiirteitä koko cisalpiininen maailma ihaili. Isoimmat kooltaan P. Galluksen luostariveljistä olivat skotlantilaiset, jotka asettuivat oven suuhun, Fortegian ja Failan, Dubslan ja Brendan ja mitä kaikkia heitä olikaan, — erottamaton heimolaisjoukko, joka oli tyytymätön halpaan asemaansa luostarissa. Seisoi siellä vielä punapartainen Dabduinkin, jota, vaikka hän kantoikin raskasta rautaista katumuskahletta, ei oltu rovastiksi valittu, vaan sai rangaistukseksi purevista pilkkavärssyistään kolme vuotta kastella kuivettunutta kirsikkapuuta luostarin puutarhassa.

Kokoontuneiden joukossa oli vielä Notker lääkäri, joka aivan äskettäin oli määrännyt apotin ontuvaa säärtä varten sellaisen parannuskeinon, että sitä oli hierottava kalan-aivoilla ja käärittävä vasta nyletyllä sudennahalla, jotta tämän lämpö verryttelisi jäykistyneet jäntereet jälleen suoriksi; häntä kutsuttiin "pippurinjyväksi" ankaruudestaan luostarikurin käyttämisessä. Ja seisoi siellä Volo, joka ei voinut nähdä naisia eikä kypsiä hedelmiä, ja eläintarhan perustaja Engelbert ja Gerhard saarnaaja ja Folkard maalari; ja kukapa heidät kaikki tunteneekaan, nuo arvoisat mestarit, joita luetellessaan jo lähinnä seuraava luostarisukupolvi haikeasti tunnusti, että sellaiset miehet käyvät päivä päivältä yhä harvinaisemmiksi?

Nyt nousi apotti ylävälle kivi-istuimelleen, ja he pitivät keskenään neuvoa, mitä tehdä. Pulma oli vaikea. Ratpert esitti esimerkkejä menneiltä ajoilta, miten esimerkiksi suuren keisarin Kaarlen oli onnistunut päästä sisään luostariin. "Silloin", niin hän lausui, "otaksuttiin keisarin olevan luostariveljen niin kauvan kun viipyi seiniemme sisäpuolella, eikä kenkään ollut häntä tuntevinaan; ei sanallakaan viitattu hänen keisarilliseen arvoonsa tai urostekoihinsa, eikä osotettu hänelle alamaista kunnioitusta; ja ettei hän siitä loukkautunut, sitä todistaa suojeluskirje, jonka hän lähtiessään heitti muurien yli."

Mutta tällä ei oltu ratkaistu sitä arveluttavaa seikkaa, että nyt oli nainen vaatimassa sisäänpääsyä. Ankarimmat veljistä nurisivat, ja Notker "pippurinjyvä" lausui: "Hän on tuon suuren maanhävittäjän ja luostarinraiskaajan leski, joka vei kallisarvoisen kalkkimme sotaverona, pilkaten sanoen: 'Jumala ei syö eikä juo, mitäpä hän kultaisilla astioilla tekee?' — Sulkekaa vain portti häneltä!"

Mutta sekään ei ollut apotin mieleen. Hän halusi lievempää keinoa pulasta päästäkseen. Neuvottelu kävi myrskyiseksi, he huusivat toistensa suuhun neuvojansa. Volo veli, kuullessaan että oli naisesta puhe, hiipi hiljaa salista ja sulkeutui koppiinsa.

Silloin korotti muuan nuoremmista äänensä ja pyysi puheenvuoroa.

"Puhukaa, veli Ekkehard!" huusi apotti.

Ja kohiseva nurina taukosi, sillä kaikki kuulivat mielellään Ekkehardin puhetta. Hän oli nuori ja kaunisvartaloinen ja ihastutti jokaista miellyttävyydellään ja kainoudellaan; sen ohessa hän oli viisas ja kaunopuheinen, älykäs neuvoissaan ja syvästi oppinut. Luostarikoulussa hän tulkitsi Virgiliusta, ja vaikka veljeskunnan säännöissä sanotaan: Portinvartiaksi on valittava viisas vanhus, jonka vakautunut ikä tekee huikentelevaisuuden mahdottomaksi ja valmistaa vieraille hyvän vastaanoton, olivat veljet yksimielisiä siitä, että hänellä oli nämä ominaisuudet, ja olivatkin antaneet toimen hänelle.

Tuskin huomattava hymyily oli väreillyt hänen huulillaan vanhempien väitellessä. Nyt hän korotti äänensä ja sanoi:

"Schwaabin herttuatar on luostarin suojelusherra ja vastaa tässä ominaisuudessaan miestä. Ja jos säännöissämme on ankarasti kielletty kenenkään naisen astumasta jalallaan luostarin kynnyksen yli, voihan hänet kantaa."

Silloin silisivät vanhempien otsat, kuin olisi jokaiselta kivi pudonnut sydämmeltä; hyväksyvästi nyökkäsivät nuo monet munkkipäähineet, eikä apottikaan ollut kuuro järkevälle sanalle, vaan sanoi:

"Totisesti, usein antaa Herra neuvon nuoremman suusta! Veli Ekkehard, te olette lempeä kuin kyyhkynen, mutta viisas kuin käärme; sen vuoksi on teidän itse oltava neuvonne toimeenpanija. Me annamme teille etuoikeuden."

Portinvartijan poskille kohosivat kuumat veret; hän kumarsi ilmaisten kuuliaisuuttaan.

"Entä herttuattaren naispuoliset seuralaiset?" kysyi apotti vielä. Siitä sopi neuvosto, ettei näille lempeinkään laintulkitseminen myöntänyt mahdollisuutta päästä luostarin sisäpuolelle. Mutta ilkeä Sindolt sanoi: "Ne menkööt iiriläiskummulla asuvien naiserakoiden luo; jos Pyhän Galluksen kotia kohtaa maanvaiva, saakoon hurskas Wiborad rouvakin siitä osansa."

Apotilla oli vielä pitkä kuiskaava keskustelu kyökkimestari Geroldin kanssa illallisen johdosta. Sitte hän laskeutui alas kivi-istuimeltaan ja meni veljesparven etunenässä vieraita vastaanottamaan. Nämä olivat tällä välin jo kolmasti ratsastaneet luostarin ympäri ja olivat keskenään kaikenlaisilla päähänpistoilla ja sukkeluuksilla koettaneet karkottaa odotuksen ikävyyttä.

Nuottiin justus germinavit kaikuivat nyt P. Benediktuksen ylistyslaulun yksitoikkoiset, raskaat säveleet luostarinpihasta odottavia vastaan, jykevä portti avautui naristen selälleen ja ulos astuivat apotti ja hänen takanaan parittain ja hitaasti kävellen veljesparvi; molemmat rivit vastasivat toisilleen hymnin vuorosäkeillä.

Sitte antoi apotti merkin laulun lakkauttamiseen. "Mitä kuuluu, Cralo serkku", huusi herttuatar kevytmielisesti hevosensa selästä, "en ole nähnyt teitä pitkään aikaan. Vieläkö onnutte?"

Mutta Cralo vastasi totisesti: "Parempi on, että paimen ontuu, kuin että lauma niin tekisi. Kuulkaa luostarin päätös!"

Ja hän ilmoitti ehdon, jolla luostariin pääsy oli mahdollinen. Hymyillen lausui herttuatar: "Niin kauvan kun olen pitänyt valtikkaa Schwaabinmaalla, ei minulle ole sellaista ehdotusta tehty. Mutta veljeskuntanne määräystä elköön rikottako; kenen veljistä olette määränneet kantamaan maan hallitsijatarta kynnyksenne yli?"

Hänen säkenöivät silmänsä kulkivat hengellistä rintamaa pitkin. Kun ne tapasivat Notker änkyttäjän kolkon haaveksivat kasvot, kuiskasi herttuatar hiljaa kreikattarelle: "Paljon mahdollista, että käännymme heti takaisin!"

Mutta apotti sanoi: "Se on portinvartijan ammatti, tuossa hän seisoo."

Hadwig rouvan katse kulki apotin etusormen osottamaan suuntaan. Ekkehard seisoi siellä maahan luoduin katsein; hänen miellyttävää vartaloaan ja nuoruudenpunasta hehkuvia poskiaan katseli herttuatar, — katseli kauvan noita ilmehikkäitä kasvoja ja tonsurin ympärillä aaltoavia keltaisia kutreja.

"Emme käännykään takaisin!" nyökkäsi hän seuralaiselleen. Ja ennenkun lyhytkaulainen kamariherra, jonka pääominaisuudet olivat hyvä tahto ja suuri hitaisuus, oli ennättänyt päästä pekunansa selästä ja tulla hänen päistärikkönsä luo, oli herttuatar notkeasti hypähtänyt satulasta ja astunut portinvartijan luo, jolle sanoi: "Tehkää nyt, niinkuin toimenne käskee!"

Ekkehard oli miettinyt puheen, jossa hän moitteettomalla latinalla ajatteli puolustaa merkillistä ehdotustaan; mutta kun nyt herttuatar ylväänä ja käskevänä seisoi hänen edessään, ei hänen äänensä tehnyt palvelustaan ja puhe jäi sinne missä oli syntynytkin — ajatuksiin. Mutta hän ei turhia häikäillyt, vaan nosti herttuattaren voimakkaalla kädellä maasta, tämän tyytyväisenä nojautuessa kantajaansa ja laskiessa oikean käsivartensa hänen olalleen. Iloisesti kantoi hän taakkansa kynnyksen yli, jota mikään naisenjalka ei saanut koskettaa; apotti kulki hänen sivullaan, kamariherra ja palvelijat takanaan, edellä heiluttivat kuoripojat korkealle pyhäsavuastioitaan, ja munkit astuivat jälempänä parittain kuten olivat tulleetkin, laulaen ylistyslaulunsa viimeisiä säkeitä.

Se oli omituinen näky, jonka vertaa ei ennen eikä jälkeenpäin ole mainittu luostarin historiassa ja joka antoi lörpöttelijöille aihetta, puhuessaan munkista, joka kantoi herttuatarta, tehdä harmittavia huomautuksia kirkon suhteesta valtioon niinä aikoina, ja tämän suhteen muuttumisesta nykyaikaan…

Luonnontutkijat sanovat, että elävien kappaleiden lähestyessä toisiaan rupeaa näkymättömästi vaikuttavia voimia toimimaan, virtaamaan toisesta toiseen ja synnyttämään niiden välille merkillisiä suhteita. Niin lienee käynyt myöskin herttuattarelle ja portinvartijalle; keinuessaan jälkimmäisen käsivarsilla ajatteli edellinen itsekseen: Toden totta, kenenkään päässä ei benediktiinien päähine ole somemmalta näyttänyt kuin tämän; ja kun munkki viileään luostarikäytävään tultuaan kainosti, vaan kohteliaasti laski kannettavansa maahan, tuntui hänestä portin ja käytävän välinen matka melkoista lyhemmältä kuin koskaan ennen. "Enhän vain liene teille liian raskas ollut?" kysyi herttuatar lempeästi.

"Korkea ruhtinatar, voitte rohkeasti sanoa niinkuin kirjoitettu on:

Minun ikeeni on minulle suloinen ja kuormani keveä", vastasi munkki.

"Enpä olisi uskonut", sanoi herttuatar, "että käyttäisitte pyhän kirjan sanoja imarteluun. Mikä teidän nimenne on?"

Hän vastasi: "Minua kutsutaan Ekkehardiksi."

"Ekkehard, minä kiitän teitä!" sanoi herttuatar, ojentaen hänelle kätensä miellyttävällä liikkeellä.

Nuori munkki vetäytyi erään ristikäytävän kaariakkunan tykö ja katseli alas puutarhaan. Olikohan se vain sattuma, että hänelle juuri nyt juohtui mieleen tarina P. Kristoforuksesta?

Tästäkin tuntui kuormansa keveältä, kun hän nosti oudon lapsukaisen hartioilleen kantaakseen sen virran ylitse; mutta raskaasti ja yhä vain raskaammin painoi taakka hänen niskallaan ja vajotti hänet alas kuohuvaan koskeen, syvälle, yhä syvemmälle, niin että häneltä yritti kaikki rohkeus rinnasta karata…

Apotti oli tuottanut kallisarvoisen korvallisen ruukun, jonka hän itse täytti suihkulähteestä ja vei sen herttuattaren eteen. "Apotin on ojennettava vieraille vettä ja kostutettava heidän kätensä", sanoi hän, "sekä hänen itsensä ja koko veljesjoukon pestävä heidän jalkansa —"

"Me kiitämme", vastasi Hadwig rouva, tehden kieltävän eleen. Sillä välin oli kaksi veljistä tuonut paikalle arkun, josta apotti otti esiin aivan uutukaisen munkinkaapun, sanoen: "Täten siis nimitän luostarimme jalosukuisen suojelijattaren sen jäseneksi ja merkityksi veljeksi ja kaunistan hänet todistukseksi siitä veljeskuntamme puvulla".[6]

Hadwig mukautui seremoniaan. Kevyesti notkistaen polveaan otti hän vastaan kaapun apotin käsistä ja pukeutui tähän outoon pukuun, joka sopi hänelle mainiosti; avara ja monipoimuinen se oli, niinkuin säännössä sanottiin: Apotin on tarkasti pidettävä silmällä, etteivät puvut ole kantajilleen liian lyhyet, vaan suhdalliset.

Viehättävästi loistivat hänen valoisat kasvonsa tumman päähineen sisältä.

"Sama koskee teitäkin!" huusi apotti nyt herttuattaren seuralaisille. Tällöin piti ilkeä Sindolt aika iloa pukiessaan Spazzo herraa munkinkaapuun. "Ja tiedättekö edes", vinkui hän tämän korvaan, "mitä kaapu teille merkitsee? — Että teidän on vannottava luopuvanne maailman himoista ja oltava alati pyhitetty kohtuulliseen, köyhään ja siveään elämään!"

Spazzo herra oli jo työntänyt oikean kätensä monipoimuiseen kaapunhihaan, mutta navakasti veti hän sen takaisin. "Seis!" karjasi hän suuttuneena, "silloin heitän koko kunnian hiiteen!" Sindoltin ruvettua nauramaan huomasi kamariherra, ettei asia ollut kovin vakavaa laatua ja sanoi: "Veli, oletpa oikea koiranhammas!"

Pian komeilivat kaikki Hadwigin seuralaiset veljeskunnan puvussa. Monellakin vastaleivotuista veljistä riippui pitkä parta vastoin määräyksiä aina vyöhön asti, eikä siveä silmien luonti alas vielä kovinkaan usealta luonnistunut aivan sääntöjen mukaisesti.

Apotti johti vieraansa ensin kirkkoon.