Читать книгу Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta - Joseph Victor von Scheffel - Страница 8

Sisällysluettelo

Luostarissa.

Hadwig rouva oli tällä aikaa toimittanut hartauttansa P. Galluksen haudalla. Sen jälkeen ajatteli apotti ehdottaa hänelle kävelyä siimekkäässä luostarinkäytävässä, mutta herttuatar pyysi ensin saadakseen nähdä kirkon aarteet. Naisen mieli, vaikka se olisi mitä ylevin, iloitsee aina nähdessään koristuksia, helyjä ja kauniita vaatteita. Apotti koetti johtaa hänen mieltänsä toisaalle, selittäen että luostari oli köyhä ja pikkuinen ja että serkku varmaan oli matkoillaan valtakunnassa ja keisarinhovissa nähnyt paljo arvokkaampaa; mutta se ei auttanut.

He astuivat sisään sakaristoon.

Apotti avautti mustuneet arkut; niissä sai ihailla monia purppuranvärisiä messukaapuja sekä koruompelulla ja pyhästä historiasta otetuilla aiheilla koristettuja pappispukuja. Oli niissä sellaisiakin kuvia, jotka vielä läheltä koskettivat roomalaista pakanuutta, kuten esimerkiksi kuvaus Merkuriuksen ja Philologian häistä.

Tämän jälkeen avattiin korulippaat. Niistä loisti vastaan jalojen metallien kimellys, hopeaisia lamppuja ja kruunuja välkkyi siellä myöskin sekä ohueksi taottuja kultalehtiä evankeliumikirjani sitomiseen ja alttarin koristamiseen, — luostarin munkit olivat tuoneet ne polviensa ympärille käärittyinä Italiasta epävarmoja alppipolkuja myöten; kallisarvoisia merkillisiä astioita, delfiinin muotoisia kynttilänjalkoja, pylväiden päällä seisovia simpukankuoria, jotka olivat muodoltaan kuin majakoita, pyhäsavuastioita ja paljon muuta, — se oli runsas ja rikas aarre. Vielä oli siellä merikullasta valmistettu kalkki, joka valoa vasten asetettuna kimalteli kauniisti; sen reunasta oli pala lohennut.

"Kun edeltäjäni Hartmuth makasi kuolinvuoteellaan", sanoi apotti, "tehtiin tähän lääkettä jauheesta, viinistä ja hunajasta ja annettiin hänen juoda kuumeen lievittämiseksi."

Merikullan sisässä nähtiin pieni kovakuoriainen, joka oli niin hyvästi säilynyt kuin olisi se vasta äskettäin siihen istahtanut; ei varmaankaan osannut tämä hyönteinen aavistaa, istuessaan esihistoriallisina aikoina tyytyväisenä heinänkorrellaan, ennenkun sitkeänä virtana valuva maapihka sen nielasi sisäänsä, että se tällä tavalla säilyisi jälkimaailmalle.

Mutta sellaiseen mykkään todistajaan luonnonvoimien ihmeellisestä toiminnasta ei siihen aikaan luotu huomiota; ainakin oli kamariherra Spazzo, joka myöskin tarkkaavaisesti katseli kaikkia esineitä, huvitettu aivan toisenlaisista kysymyksistä. Hän ajatteli miten paljo mieluisempaa olisi ollut elää sotakannalla näiden hurskaiden miesten kanssa, sen sijaan että nyt vierasystävänä heiltä kattoa pyyteli, ja anastaa ase kädessä heidän alueensa ja aarteensa. Ja kun hän eläessään oli jo usein nähnyt monen ylhäisen ystävyyden äkisti muuttuneen vihollisuudeksi, varustautui hän ajatuksissaan taasenkin tällaista mahdollisuutta varten; hän kiinnitti tarkasti muistoonsa sakariston oven aseman ja mutisi itsekseen: "Siis kuorista ensimmäinen ovi oikealle!"

Myöskin näytti apotti älynneen, että niin paljon kullan ja hopean näkeminen voi herättää himoa niiden omistamiseen; sen vuoksi hän ei avannutkaan viimeistä lipasta, jossa aarteista kallisarvoisimmat olivat, vaan sai aikaan että he lähtivät ulos sakaristosta.

He ohjasivat askeleensa luostarin kasvitarhaan. Se oli suunniteltu avaraksi alaltaan ja kasvoi siinä paljon vihanneksia keittiön tarpeeksi, paljon hyödyllisiä lääkeyrttejä ja parantavia juuria.

Puistosta oli erotettu laaja osa kesyttömille eläimille ja linnuille, joita oli sekä sellaisia, joita asusti läheisillä alpeilla, että myöskin pitkämatkaisten vierasten lahjoittamia luostarin puutarhaan.

Siellä huvitti Hadwigia karhujen kömpelöt liikkeet; hullunkurisesti hypellen kiipesivät ne ylös ja alas tarhaan pystytettyä paalua myöten. Vielä oli siellä tylppönokkainen apina, joka samaan vitjaan sidotun merikissan kanssa piti hurjaa peliä aamusta iltaan; näistä molemmista luontokappaleista lausui muuan senaikainen runoilija, ettei niiden olemassaolon perustaksi voitu keksiä mitään hyödyllistä lahjaa tai taipumusta.

Vanha vuorivuohi seisot hiljaa ja pää maahan painuneena ahtaassa tarhassaan; sittekun tunturialppien ylpeä poika ei enää saanut hengittää jäätikköjen purevan kylmää ilmaa, oli se käynyt sokeaksi, sillä ei jokainen olento viihdy alhaalla ihmisten laaksoissa.

Aivan toisin oli laita paksunahkaisten mäyräin; niiden ohitse mentäessä naurahti ilkeä Sindolt. "Ole tervehditty, sinä pieni, pahasisuinen eläin", sanoi hän, "sinä luostarikyttäin jalo otus!"

Toisaalta jälleen kajahti läpitunkeva vihellys. Joukko tunturisopuleja kiiti keinotekoisten kallioiden halkeamain lävitse näkyviin. Hadwig rouva ei vielä koskaan ollut nähnyt tätä hauskaa eläintä, jonka vuoksi apotin oli selitettävä hänelle niiden elintapa.

"Ne nukkuvat enemmän kuin mitkään muut luontokappaleet", lausui hän, "valvoessaankin ne uneksuvat; ja kun talvi lähenee, kokoovat ne kaikenlaisia olkia ja heiniä yhteen, ja yksi niistä rupee selälleen jalat haarallaan, toiset pinovat rikkakasan sen vatsalle, tarttuvat kiini häntään ja kulettavat sen sitte kuin täyteen lastatun kuormavaunun pesäänsä."

Silloin sanoi ilkeä Sindolt kamariherra Spazzolle: "Mikä vahinko, ettette te syntyneet tällaiseksi tunturihiireksi, se olisi ollut mieluinen toimi teille!"

Kun apotti oli kääntynyt toisaalle, rupesi Sindolt esittämään eläimiä omalla tavallaan. "Tuossa on väkevä Tutilomme!" sanoi hän osottaen muuatta karhua, joka juuri oli heittänyt kumppaninsa pitkälleen maahan. "Tuossa sokea Thieto!" — hän osotti vuorivuohta, ja juuri oli hän antamaisillaan apotilleenkin jonkun vähemmän miellyttävän kuvaisen eläinkunnasta, kun herttuatar puuttui puheeseen sanoen: "Koska kerran osaatte kaikkien suhteen tehdä vertauksia, mihin minua vertaisitte?"

Sindolt joutui hämilleen. Kaikeksi onneksi oli kurkien ja haikaroiden joukossa kaunis hopeafasaani, joka tuuditteli helmenharmaata välkkyvää pyrstöänsä päivänpaisteessa.

"Tuohon tuolla!" virkkoi Sindolt.

Mutta herttuatar kääntyi Ekkehardiin, joka uneksien katseli vilinää eläintarhassa. "Oletteko te samaa mieltä?" kysyi hän. Ekkehard säpsähti. "Oi valtiatar", sanoi hän vienolla äänellä, "ken julkeaa noiden kirkuvien ja kaakattavien luontokappaleiden seasta etsiä teille kuvaista?"

"Mutta jos me sitä vaadimme…"

"Silloin tiedän vain yhden linnun", lausui Ekkehard. "Meillä ei sitä ole, eikä kenelläkään muulla; valoisina kesäöinä lentää se korkealla päittemme päällä ja sivuaa siivillään taivasta. Sen linnun nimi on Caradrion; kun siltä putoo höyheniä maahan, parantuu niillä joku sairas mies; lintu laskeutuu nimittäin alas miehen luo ja panee nokkansa hänen suuhunsa, imee miehen sairauden itseensä ja puhdistaa itsensä jälleen iankaikkisessa valossa: silloin on mies pelastettu."

Apotti tuli jälleen paikalle ja katkaisi enempien vertauspuheiden latelemisen. Eräässä omenapuussa istui muuan palveleva veli, joka poimi omenia koriin. Kun Hadwig rouva lähestyi puuta etsiäkseen sen alla siimestä, tahtoi tämä laskeutua alas, mutta herttuatar viittasi hänelle pysymään puussa. Nyt kuului hentojen pojan-äänten laulua puiston perältä; ne olivat luostarin oppilaat, jotka tulivat tuomaan herttuattarelle tervehdyksensä. Vaikka olivat vallan nuoria poikasia, kantoivat he jo munkinkaapua, ja moni oli kerinnyt tonsurin yksitoistavuotiaaseen päähänsä. Kun nuo tulevan ajan punaposkiset apotit lähestyivät juhlasaatossa opettajainsa johtamina, katseet maahan luotuina, totisesti ja hitaasti laulaen latinalaisia säkeitään, lennähti vieno ivahymy Hadwig rouvan huulille; väkevästi hän potkasi lähimmän korin kumoon, niin että omenat vierivät koululaisten riveihin ja hyppelivät pitkin heidän kaapujaan. Mutta tästä vähintäkään häiriytymättä jatkoivat he kulkuaan; ainoastaan muuan kaikkein pienimmistä yritti kumartua ottamaan houkuttelevaa hedelmää maasta, mutta hänen vierustoverinsa tarttui ankarasti hänen vyöhönsä ja pidätti häntä.

Hyvillä mielin katseli apotti nuoren väen ryhtiä ja sanoi: "Kuri erottaa ihmisen eläimestä; ja vaikka heille viskaisitte hesperiidien omenia, pysyisivät he lujina." Hadwig rouva oli liikutettu. "Ovatko kaikki oppilaanne yhtä hyvästi kasvatettuja?" kysyi hän.

"Ehkä tahdotte itse tutkia", sanoi apotti; "ulomman luostarikoulun isot oppilaat tietävät yhtä hyvin, mitä kuri ja kuuliaisuus on."

Herttuatar nyökäytti päätään. Apotti vei hänet ulompaan luostarikouluun, jossa enimmäkseen kasvatettiin ylhäisten maallikkojen poikia ynnä niitä, jotka aikoivat antautua maalliseen pappissäätyyn.

He astuivat vanhinten luokkaan. Opettajansijalla seisoi syväoppinen Ratpert ja johdatti nuorisoa Aristoteleen Logican ymmärtämiseen. Kumartuneina pergamenttiensä ylitse istuivat oppilaat; tuskin he käänsivät päätäänkään sisäänastuvia katsellakseen. Oppi-isä ajatteli niittää kunniaa kasvateistaan. "Notker Labeo!" huusi hän. Se oli helmi hänen oppilastensa joukossa, totinen tieteen toivo; hinterällä ruumiilla istui mahtava pää, josta suunnaton alahuuli arvostelevasti eteni maailmaan, merkkinä vankasta kestäväisyydestä tutkimuksen kivikoisilla poluilla ja aiheena hänen liikanimensä syntymiseen.

"Siitä pojasta tulee vielä jotakin", kuiskasi apotti; "jo kahdentoista vuotiaana hän sanoi koko maailman olevan kirjan ja luostarien siinä klassillisia paikkoja".[10]

Esiin huudettu antoi viisaan katseensa kulkea pitkin kreikkalaista tekstiä ja käänsi sitte tärkeän totisena seuraavan syvämielisen kohdan:

… "Jos puussa tai kivessä löydät viivan tapaisesti juoksevan juovan, niin on se yhdensuuntaisesti asettuneiden osien yhteinen raja. Jos kivi tai puu juovan kohdalla jakautuu kahtia, niin näemme kaksi juovantapaista läpileikkausta jakauman kohdalla, missä ennen oli vain yksi juova ja viiva. Ja sen lisäksi näemme kaksi uutta pintaa, jotka ovat yhtä leveät kuin kappale oli paksu, kun uusia pintoja ei vielä nähty. Tästä käy selville, että tämä kappale alkuaan oli yhdistyksen kautta syntynyt."

Mutta tuskin oli tämä yhdistetyn kappaleen käsite onnellisesti saatu selvitetyksi, kun jotkut nuorista ajattelijoista kallistivat päänsä yhteen ja kuiskivat keskenään kiihkeästi; yksin luostarioppilas Hepidankin, joka Notkerin mestarillisesta käännöksestä piittaamatta koko tarmollaan leikkasi nelisiipistä ja kiverähäntäistä pirua penkkiinsä, keskeytti työnsä… Nyt kääntyi opettaja kysymyksellään seuraavan puoleen: "Mutta miten tulee pinnasta yhteinen raja?" Tämä jatkoi edelleen kreikkalaisesta tekstistä, mutta liike koulupenkkien keskellä kävi yhä voimakkaammaksi; kuului suhinaa ja murinaa kuin kaukaisista hätäkelloista, tekstin kääntämisestä ei enää tullut mitään … ja yhtäkkiä syöksyivät Ratpertin kasvatit pystyyn, ympäröivät herttuattaren ja riistivät hänet apotin ja kamariherran sivulta. "Vangittu! Vangittu!" huusi hilpeä nuoriso ja linnoitti itsensä ja saaliinsa koulupenkkien taa. "Vangittu! Me olemme vanginneet Schwaabin herttuattaren! Mitä maksetaan lunnaita hänestä?"

Hadwig rouva oli jo ollut moninaisissa elämänkohdissa. Mutta että hän voisi joutua koulupoikain vangiksikin, sitä hän ei olisi koskaan voinut aavistaa. Mutta koska tämä oli hänelle jotakin uutta, huvitti se häntä. Hän mukautui leikkiin.

Oppi-isä Ratpert toi halkolaatikosta mahtavan patukan, jota hän uhkaavasti heilutti päänsä ympäri ja huusi, kuten ennen muinoin Neptunus, metelöitsijöille seuraavat Virgiliuksen säkeet:

"Siinäkö määrin luottoan' teihin te käytätte väärin?

Taivaan ja maan jopa käskyttän' aivan, te tuulet,

Julkeatten ylös myllertää sekä niin metelöidä?!

Quos ego!!"

Uusi riemunkarjunta oli vastauksena. Jo oli koulusali jaettu penkeillä ja jakkaroilla kahteen osaan; toisessa olivat kapinoitsijat vankineen, toisessa herttuattaren ällistyneet seuralaiset. Spazzo herra mietti jo rynnätä linnoitukseen ja jaella tukevia nyrkiniskuja pää-ilkimysten joukkoon. Apotti ei saanut sanaa suustaan; oppilasten rohkeus oli lamannut kaikki hänen jäsenensä.

Korkea vanki seisoi koulusalin toisessa päässä eräässä akkunakomerossa, viisitoistavuotiaat ryöstäjänsä joka haaralla ympärillään.

"Mikä on tämän kaiken tarkoituksena, te tyhmät pojat?" kysyi hän hymyillen.

Silloin astui joukosta esiin muuan johtajista, notkisti polvensa ja sanoi nöyrästi: "Ken tulee muukalaisena, on ilman suojaa ja rauhaa, ja rauhaa vailla olevia pidetään vankeudessa, kunnes he lunastavat itsensä vapaiksi."

"Opitteko sellaistakin kreikkalaisista kirjoistanne?"

"Ei, valtiatar, se on saksalainen tapa."

"No, sittepä lienee minun lunastettava itseni irti", sanoi Hadwig rouva nauraen, ja hän tarttui kiini punaposkiseen logiikantutkijaan ja veti hänet luokseen suudellakseen häntä. Mutta tämäpä riistäytyikin irti ja juosten meluavien toveriensa joukkoon huusi:

"Sellaista rahaa me emme tunne!"

"Mitä sitten tahdotte lunnaiksi?" kysyi herttuatar. Hän oli jo käydä kärsimättömäksi.

"Myöskin piispa Salomo Konstanzista oli kerran vankimme", sanoi poika, "ja hän toimitti meille kolme uutta lupapäivää vuodessa ynnä lähetyksen lihaa ja leipää, ja hän sen kirjallisesti vahvisti testamentissaan."

"Oi sinä koskaan kyllästymätön nuoruus! Lienee sitte minunkin oltava anteliaisuudessa ainakin piispan vertainen. Oletteko jo maistaneet Bodenjärven siikoja?"

"Emme!" huusivat pojat.

"Niinpä on teidän vuosittain saatava kuusi siikaa muistoksi minusta.

Kala tekee hyvää nuorille suille."

"Lupaatteko sen meille oikein kirjeellä ja sinetillä?"

"No, jos niin täytyy!"

"Kauvan eläköön Schwaabin herttuatar! Eläköön hän!" huudettiin joka taholta. "Hän on vapaa!" Penkit työnnettiin jälleen paikoilleen, ja hyppien ja riemuiten saattoivat veitikat vankinsa vapauteen. Taampana lentelivät Logican pergamenttilehdet ilonosotuksina ilmaan; vetäytyivätpä itse Notker Labeonkin huulet karkeaan hymyyn; ja Hadwig rouva lausui:

"Olittepa sangen armeliaat, nuoret herrani; suvaitkaa panna patukka jälleen kätköönsä, herra opettaja!"

Aristoteleen jatkamista ei tänään enää käynyt ajatteleminenkaan. Eiköhän oppilaiden vallattomuus ollutkin läheisessä yhteydessä heidän logiikanlukujensa kanssa? Totisuus on usein kuiva, lehdetön, ontelo puunrunko, sillä muutenhan ei hilpeydellä olisi sijaa sitä vehmaudellaan seppelöidä…

Kun herttuatar jätti koulusalin apotin seurassa, sanoi tämä: "Vielä on teillä näkemättä luostarin kirjasto, opinhaluisten sielujen parantola ja tieteen aseiden varuskamari." Mutta Hadwig rouva oli väsynyt; hän kiitti. "Mitran on pidettävä sanani", hän sanoi, "ja vahvistettava kirjallisesti lahjoitukseni koululaisillenne. Tahdotteko laittaa vahvistuskirjan valmiiksi, jotta sen varustan allekirjoituksellani ja sinetilläni."

Cralo herra vei vieraansa tälle osotettuihin huoneisiin. Kulkien ristikäytävää pitkin he menivät erään kammion ohitse, jonka ovi oli avoinna. Paljaan seinän vieressä seisoi matala paalu, josta puolen miehenkorkeuden tasalla riippui kahle. Oven yläpuolelle oli vaalistunein värin maalattu miehen kuva, joka laihoilla sormillaan piteli ruoskaa. "Ketä Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; hän vitsoo jokaista, kenen hän pojakseen ottaa" (Hebr. XII, 6), oli sen alle kirjoitettu isoin kirjaimin.

Hadwig rouva katsoi kysyvästi apottiin.

"Ruoskimiskammio!"[11] sanoi tämä.

"Eikö kenkään veljistä ehkä satu juuri nyt olemaan rangaistuksen tarpeessa", kysyi herttuatar, "se saattaisi olla opettavainen esimerkki…"

Silloin tempasi ilkeä Sindolt äkisti ylös oikean jalkansa, aivan kuin olisi hän astunut okaaseen, kurotti korvansa taaksepäin, kuin olisi joku häntä huutanut, ja sanoen: "Minä tulen heti paikalla!" katosi kiiruusti hämärään käytävään.

Hän kyllä tiesi miksi.

Notker änkyttäjä oli vuosikausien työn jälkeen päättänyt erään psaltarikirjan jäljentämisen ja sirosti koristanut sen hienoilla kynäpiirustuksilla; sitä oli kateellinen Sindolt eräänä yönhetkenä veitsellä viileskellyt ja kaatanut kannullisen viiniä sen päälle. Tästä hyvästä oli hänet tuomittu kolmasti ruoskittavaksi, ja viimeinen erä oli hänellä vielä saamatta; hän tunsi hyvin tämän kammion ja sen katumusvälikappaleet, jotka arvojärjestyksessä riippuivat seinällä, alkaen yhdeksänsyisestä "skorpioonista" aina yksinkertaiseen "ampiaiseen".

Apotti ehdotti, että he poistuisivat tästä kolkosta suojasta; hänen loistohuoneensa olivat kukkasilla koristetut. Hadwig rouva heittäytyi yksinkertaiseen nojatuoliin levähtääkseen, sillä hän oli väsynyt paljosta katselemisesta. Hän oli muutamina harvoina hetkinä nähnyt ja elänyt paljon. Oli vielä puolen tunnin aika illallisen alkamiseen.

Joka tänä väliaikana olisi kulkenut ympäriinsä munkkikopeissa, olisi saanut vakuuden siitä, ettei yksikään luostarin asukkaista ollut jäänyt aivan välinpitämättömäksi ylhäisen vierailun johdosta. Maailmasta mitä jyrkimmästi eronneetkin mielet tuntevat kyllä, että naiselle aina tulee osottaa kunnioitusta.

Harmaapäistä Tutiloa oli vastaanotossa suuresti surettanut, että hänen kaapunsa vasenta hihaa tässä tilaisuudessa kaunisti reikä; se olisi muissa oloissa kyllä jäänyt paikkaamatta aina seuraavaan suureen juhlapäivään asti, mutta nyt ei mikään viivyttely auttanut; neulalla ja langalla varustettuna hän istui lavitsallaan ja korjasi vauriotaan.

Ja koska hän kerran oli päässyt vauhtiin, leikkasi hän myöskin sandaaleihinsa uudet pohjat ja kiinnitti ne pienillä nauloilla. Hän hyräili jotakin säveltä, jotta työ paremmin joutuisi.

Radolt, filosoofi, käveli otsa rypyissä edestakaisin huoneensa lattialla, ajatellen että mahdollisesti sattuisi tilaisuus ylistää vapaasti laaditussa puheessa korkean vieraan mainetta. Korottaakseen välittömän tunteenpurkauksen vaikutusta mietti hän sen valmiiksi edeltäkäsin. Hän tahtoi panna sen perustukseksi Tacituksen lauseen germaaneista: "He myöskin uskovat naisissa asuvan jonkin pyhän ja ennustavan lahjan; sen vuoksi he eivät koskaan halveksi heidän neuvoaan ja mukautuvat heidän määräyksiinsä." Tämä olikin miltei kaikki, mitä hän kuulopuheelta naisesta tiesi; mutta hän vilkutti oravansilmiään ja oli vakuutettu siitä, että hän alettuaan muutamilla purevilla viittauksilla tovereillensa helposti voisi johtaa puheen herttuattaren ylistykseksi. Valitettavasti ei hänelle kuitenkaan tullut tilaisuutta pitää puhettaan, koskei ymmärtänyt hankkia sellaista.

Esilukemista ennen aterian alkua toimitti tällä viikolla Ekkehard. Herttuattaren kunniaksi oli hän valinnut 45:nnen psalmin; hän astui nyt esiin ja sanoi johdatukseksi: "Herra, avaa huuleni, jotta suuni kiitostasi julistaisi", ja kaikki lausuivat sen puoliääneen hänen perässään, kuin siunaukseksi hänen lukemiselleen.

Nyt korotti hän äänensä ja alotti psalmin, jota pyhä kirja itse nimittää 'kauniiksi lauluksi':

"Minun sydämmeni ajattelee kauniin laulun: minä veisaan kuninkaasta,

minun kieleni on jalon kirjoittajan kynä.

Sinä olet kaikkein kaunein ihmisten lasten seassa: armo on

vuodatettu ulos sinun huulissas; sentähden siunaa Jumala sinua

iankaikkisesti.

Pane miekkas vyölles, sinä sankari, ja kaunista itses

kunniallisesti.

Menesty sinun kauneudessas, kiiruhda sinun sanasi totuuden, siveyden

ja vanhurskauden tähden, niin sinun oikia kätes ihmeitä osottaa.

Terävät ovat sinun nuoles, että kansat lankeevat sinun etees maahan,

jotka sydämmestänsä kuninkaan viholliset ovat.

Jumala, sinun istuimes pysyy aina ja iankaikkisesti: sinun

valtakuntas valtikka on oikeuden valtikka.

Sinä rakastit oikeutta, ja vihasit jumalatonta menoa: sentähden, o

Jumala, on sinun Jumalas voidellut sinua iloöljyllä, enempi kuin

sinun osaveljes.

Kaikki sinun vaattees ovat sula Mirrham, Aloes ja Ketsia. Koska sinä

norsunluisesta majastas lähdet, niin he ilahuttavat sinun…"

Herttuatar näytti ymmärtävän näissä sanoissa hänelle tarkoitetun tervehdyksen; aivan kuin olisi hän itse puhutellut itseään psalmin sanoilla, kiinnitti hän silmänsä Ekkehardiin. Mutta tämä ei jäänyt apotilta huomaamatta; sen vuoksi hän antoi merkin keskeyttää lukeminen, ja psalmi jäi päättämättä, kun kaikki miehissä istuivat pöytään.

Mutta sitä ei Cralo herra voinut estää, että Hadwig käski innostuneen esilukijan istumaan vasemmalle puolelleen. Tämä sija olisi oikeastaan arvojärjestyksen mukaan tullut vanhalle dekaani Gozbertille; mutta tästä oli sitä odotellessaan jo kauvan tuntunut siltä, kuin olisi hän istunut tulisilla hiilillä, sillä hän oli kerran joutunut Hadwig rouvan Herrassa nukkuneen puolison kanssa karkeaan sanasotaan luostarin aarteiden ryöstämisen takia ja oli jo silloin kantanut herttuattarellekin kaunaa; — tuskin oli hän huomannut tämän aikomuksen, kun hän hyvillä mielin astui syrjään ja työnsi portinvartijan dekaanintuoliin. Ekkehardin vasemmalle puolelle tuli istumaan herttuattaren kamariherra Spazzo ja tämän viereen munkki Sindolt.

Ateria alkoi. Kyökkimestari, hyvin tietäen että vieraiden tullessa niukkaa luostariruokaa oli luvallista höystää, ei ollut tyytynytkään tavalliseen liskoherkkuun eikä muutenkaan ollut noudattanut apotti Hartmuth-vainajan ankarata ruokalistaa.

Tosin ilmestyi kyllä ensiksi höyryävä hirssipuuro, jolla se, ken tunnollisesti tahtoi pitää kiini benediktiinien ruokajärjestyksestä, sai itsensä kylläiseksi ravita; mutta vati seurasi vatia, mahtavan puurokupin sivulta ei puuttunut karhunpaisti, olipa ylemmässä kalalammikossa asuva majavakin saanut heittää henkensä illallisvieraiden iloksi; fasaaneja, peltokanoja, turturikyyhkysiä ja muita pienempiä lintuja seurasi ja kaloja määrätön valikoima, niin että lopulta jokaisella riistalajilla, sekä kahlaavalla että kävelevällä, lentävällä, uivalla ja ryömivällä, oli edustajansa luostarin ruokapöydässä.

Ja monikin veljistä taisteli silloin sydämmessään vaikeata taistelua, yksinpä Gozbertkin, dekaanivanhus… Hirssipuuroon oli hän kyllästynyt ja mahtavasti otsaansa rypistäen työntänyt edestään hirvenpaistin ja karhunreiden, aivan kuin olisi paha vihollinen niiden takana väijynyt; mutta kun kaunis, ruskeaksi paistunut teirenpaistikin asetettiin hänen läheisyyteensä, höyrysi siitä uneksivaa paistintuoksua hänen nenäänsä, ja tuoksun mukana tulivat hänen nuoruutensa seikkailut: miten hän itse neljä vuosikymmentä takaperin kierteli metsiä ja varhaisessa aamusumussa tavotteli kotkottavaa metsoa, ja miten häntä silloin oli kohdannut metsänvartijan soma tytär, ja… Kahdesti voitti hän vielä kätensä kiusauksen, mutta kolmannella kertaa hän ei enää jaksanut … teirenpuolikas makasi hänen edessään ja tuli kiiruusti syödyksi.

Spazzo herra oli hyväksyvästi nyökännyt päätään lautasten ja vatien moninaiselle paljoudelle; komea Reininlohi, kaloista kaikkein parhainta, oli nopeasti kadonnut hänen sormiensa kautta, ja kysyväisesti silmäili hän ympärilleen etsien juotavaa. Silloin toi Sindolt, hänen naapurinsa, esiin kiviruukun ja täytti siitä hänen metallisen pikarinsa, kilisti hänen kanssaan ja sanoi: "Luostarin kellarin jalointa lajia!" Spazzo herra yritti ottaa valtavan kulauksen, mutta silloin puistatti hänen ruumistaan kuin vilutaudissa, ja työntäen pikarin syrjään kirosi hän: "Sepä oli koko piru luostariveljeksi!" Ilkeä Sindolt oli nimittäin sekottanut hänelle karhunmarjoja karvaaseen omenaviiniin. Mutta kun kamariherra tahtoi palkita hänen vierasystävyyttään nyrkiniskulla, nouti hän lepytteeksi tummanpunaista Valtellineriä ison ruukullisen. Valtelliner on kelpo juoma, johon jo keisari Augustuskin oli upottanut surunsa Varuksen tappiosta; ja vähitellen leppyi Spazzo herra ja tyhjensi pikarinsa Churin piispan menestykseksi — jolta luostari oli viinin saanut — vaikkei häntä muuten lähemmin tuntenut, ja Sindolt piteli myöskin urhoollisesti puoliansa. "Mitä sanoo suojeluspyhimyksenne tuommoisesta juomisesta?" kysyi kamariherra.

"Pyhä Benediktus oli järkevä mies", sanoi Sindolt. "Sen vuoksi hän kirjoittikin lakiinsa: 'Vaikka kirjoitettu onkin, että viini ei ylipäätään ole mikään sovelias juoma munkeille, ei siitä nykyaikaan kuitenkaan saane ketään vakuutetuksi. Sen vuoksi, ja katsoen heikompien luonteiden vajavaisuuteen, määräämme kullekin puoli mittaa päivän osaksi. Mutta kenkään elköön juoko juopumukseen asti, sillä viini saattaa viisaimmankin horjahtamaan viisauden polulta'…"

"Hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja joi pikarinsa pohjaan.

"Mutta tiedättekö myöskin," kysyi Sindolt, "mitä niille veljille on säädetty, joiden seuduilla kasvaa vain vähän tai ei ollenkaan rypäleen mehua? Niiden on kiittäminen ja ylistäminen Jumalaa, eikä lainkaan nuristava."

"Sekin hyvin sanottu!" sanoi Spazzo ja tyhjensi uudelleen pikarinsa.

Tällä välin "koetti apotti parhain voimin keskustelullaan huvittaa korkeata orpanaansa. Aluksi veti hän Burkhard herran verrattomat ominaisuudet esiin. Mutta Hadwigin vastaukset olivat kuivia ja yksitavuisia. Siitä' huomasi apotti, että kaikella on aikansa, niin myöskin leskeksi jääneen vaimon rakkaudella miesvainajaansa kohtaan. Hän siis muutti puheenaihetta ja kysyi, missä määrin luostarin koulut olivat herttuatarta miellyttäneet.

"Minun käy sääli noita nuoria poikasia, joiden nuorella ijällään on niin paljon opittava. Eikö tämä ylenpalttinen oppi ole heille raskas kuorma, jonka te heidän hartioilleen sälytätte ja jota heidän koko elämän ikänsä on vaivaloisesti laahattava eteenpäin?"

"Sallikaa minun, jalo serkku," vastasi apotti, "ystävänänne ja veriheimolaisenanne huomauttaa teille, että enemmän punnitsisitte sanojanne! Tieteenharjoittaminen ei nuorelle ihmiselle ole mikään rasittava pakko, se on pikemminkin kuin mansikkarove; mitä enemmän hän siitä nauttii, sitä suuremmaksi käy hänen nälkänsä."

"Mutta mitä on pakanallisella Logica-taiteella tekemistä jumaluusopin kanssa?" kysyi Hadwig rouva.

"Oikeissa käsissä käyteltynä se on ase Jumalan kirkon suojelemiseksi," lausui apotti. "Sen tarjoamilla keinoilla ovat useat kerettiläiset taistelleet uskovaisia vastaan, nyt taistelemme me samoilla aseilla heitä vastaan; ja uskokaa minua, kaunis kreikka ja latina on paljon hienompi ase kuin oma maankielemme, joka taitavimmankin käden käyttelemänä on vain kömpelön nuijan veroinen."

"Ohoo," sanoi herttuatar, "onko meidän teiltä vielä opittava mikä hienoa on? Minä olen elänyt tähän asti puhumatta ollenkaan latinaa, herra serkkuni."

"Ei se teitä vahingoittaisikaan, vaikka oppisittekin sitä," sanoi apotti. "Ja kun latinankielen ensimmäiset sulosoinnut ovat virkistäneet korvianne, myönnätte kyllä, että saksalainen äidinkielemme on nuori karhu, joka ei opi seisomaan eikä kävelemään, jollei sitä klassillinen kieli nuoleksi. Sitäpaitsi opettaa vanhain roomalaisten suu meille viisautta; kysykää vaan vierustoveriltanne."

"Onko se totta?" kysyi Hadwig rouva Ekkehardilta, joka vaijeten oli kuunnellut edellistä keskustelua.

"Totisesti on se totta, korkea rouva!" sanoi tämä tulisesti, "niin että teidänkin olisi tarpeen oppia tätä viisautta."

Hadwig rouva uhkasi häntä sormellaan: "Oletteko sitte itse ammentaneet virkistystä vanhoista pergamenteistänne!"

"Virkistystä ja onnea!" lausui Ekkehard säkenöivin silmin. "Uskokaa minua, korkea rouva, kaikissa elämänkohdissa on hyvä etsiä klassikoilta neuvoa. Eikö Cicero opeta meitä maallisen viisauden sokkeloisilla poluilla vaeltamaan oikeata tietä? Emmekö Sallustiuksesta ja Liviuksesta ammenna kehotusta miehenmieleen ja urheuteen, Virgiliuksen lauluista aavistusta katoamattomasta kauneudesta? Raamattu on meille uskon johtotähti, mutta vanhat kirjailijat loistavat päämme päällä kajastuksena auringosta, joka laskettuaankin vielä lähettää virkistävän loisteensa ihmisten mieliin…"

Ekkehard oli puhunut innostuksella. Herttuatar ei ollut siitä päivästä alkaen, jolloin vanha herttua Burkhard pyysi hänen kättänsä, nähnyt yhtäkään ihmistä, jota jokin asia olisi innostuttanut. Hänellä itsellään oli ylevä henki, joka helposti omisti myöskin sille vieraita aineksia. Kreikkaa hän oli nuoruudessaan opetellut byzantilaisen kosinnan vuoksi. Latinaa kohtaan hän tunsi jonkinmoista kunnioitusta, koska se oli hänelle vieras kieli. Tuntematon asia meissä aina herättää kunnioitusta, tuntemamme sitävastoin näyttäytyy meille oikeassa arvossaan, joka enimmiten on vähäisempi kuin mitä osasimme aavistaa. Myöskin Virgiliuksen nimeen yhtyy tarumaisuuden käsite…

Tällä hetkellä syntyi Hadwigin sydämmessä päätös oppia latinaa. Aikaa hänellä kyllä siihen oli. Ja kun vielä kerran oli katsahtanut naapuriinsa Ekkehardiin, tiesi hän myös, kenestä piti hänen opettajansa tulla…

Herkullinen jälkiruoka, johon kuului persikoita, melooneja ja kuivattuja viikunoita, oli nautittu. Toisista pöydistä kuuluva vilkas keskustelu todisti viiniruukun kiertelevän ahkerasti ympäri.

Myöskin aterian jälkeen — niin määräsivät veljeskunnan säännöt — oli mielten virkistykseksi luettava kappaleita raamatusta tahi pyhien isien elämästä.

Ekkehard oli edellisenä päivänä alkanut P. Benediktuksen elämäkerran lukemisen, jonka paavi Gregorius oli kirjoittanut. Veljet vetivät pöydät yhteen, viiniruukku seisoi koskemattomana ja huoneessa syntyi hiljaisuus. Ekkehard jatkoi toisesta luvusta:

"Mutta eräänä päivänä, kun hän oli yksin, lähestyi häntä kiusaaja. Sillä muuan pieni musta lintu, jota yleisesti kutsutaan varikseksi, alkoi lentää lepatella hänen päänsä ympärillä ja ahdisti häntä niin herkeämättä, että pyhimys olisi voinut vangita sen ojennettuun käteensä, jos olisi tahtonut.

Mutta hän teki ristinmerkin, ja silloin pakeni lintu.

Mutta kun se lintu oli kadonnut, seurasi niin suuri lihan kiusaus, ettei pyhä mies koskaan ollut sellaista kokenut. Sillä jo kauvan aikaa sitte oli hän nähnyt erään naisen. Tämän asetti paha vihollinen nyt hänen sielunsa silmien eteen ja antoi tämän olennon sytyttää Jumalan sotijan sydämmessä sellaisen tulen, että kuluttavainen rakkaus alkoi hänessä leimuta, ja hän himon ja kaihon voittamana jo ajatteli hylätä erakkosäätynsä.

Silloin loi äkkiä taivaallinen armo säteen hänen päällensä, niin että hän palasi itseensä. Ja hän näki vieressänsä tiheän pensaikon nokkosia ja orjantappuroita, ja hän riisui vaatteet päähänsä ja syöksyi alastomana orjantappurain okaisiin ja nokkosien polttimiin, kunnes hän koko ruumis yhtenä verihaavana lähti pensaasta.

Siten lääkitsi hän sielun haavat ruumiin haavoilla ja sai voiton synnistä…"

Hadwig rouvaa ei tämä luku suuresti huvittanut; hän katseli ikävystyneenä ympäri pöytäseuraa. Kamariherra Spazzo — lieneekö hänestäkin vaalittu aihe tuntunut sopimattomalta, vai olisiko Valtelliner-viini kihonnut hänelle päähän — löi lukijalta äkkiä kirjan kiini, niin että sen puinen kansi helähti, ja kohottaen pikariaan sanoi hänelle: "Pyhä Benediktus eläköön!" Ja Ekkehardin häntä nuhtelevaisesti katsellessa yhtyivät myöskin nuoremmat veljistä maljaan, jota he pitivät täydellä vakavuudella esitettynä; viritettiinpä joissakin ryhmissä ylistyslaulukin pyhimyksen kunniaksi, tällä kertaa hupaisena juomalauluna, ja meluava riemu kajahteli salissa.

Mutta apotin arvelevaisena katsellessa ympärilleen ja Spazzo herran houkutellessa nuoria hengenmiehiä yhä juomaan heidän suojeluspyhimyksensä menestykseksi, kumartui Hadwig rouva Ekkehardin puoleen ja kysyi häneltä matalalla äänellä:

"Opettaisitteko te minulle latinaa, nuori klassillisuuden ihailija, jos tahtoisin opetella sitä?"

Silloin kajahti Ekkehardin sydämmessä ikäänkuin kaiku äsken luetusta:

"Viskaudu nokkosiin ja orjantappuroihin ja kiellä!" Mutta hän sanoi:

"Käskekää, minä tottelen!"

Herttuatar katsahti nuoreen munkkiin vielä merkillisen pikaisella katseella, kääntyi sitte apotin puoleen puhellen mitättömistä asioista.

Luostariveljet eivät osottaneet vielä minkäänlaista halua jättää käyttämättä tämänpäiväistä suotuisaa tilaisuutta. Apotin silmistä lienee loistanut armollinen ja lempeä hohde, eikä kellarimestarikaan sulkenut oveaan, kun he saapuivat alas portaita tyhjine ruukkuineen. Neljännessä pöydässä istuva vanha Tutilo alkoi tulla hauskalle päälle ja kertoi tämmöisissä tilaisuuksissa välttämättömän historian taistelustaan kahden ryövärin kanssa; yhä voimakkaampana kaikui hänen muutenkin vahva äänensä salin halki: "Toinen siis lähti pakoon — minä hänelle lähetin perään tammisen keihääni — häneltä keihäs ja kilpi sinkosivat kauvas maahan, — minä häntä kurkusta tavotin — poisviskatun keihään työnsin sille kouraan — 'Sinä lurjus ryöväriksi, mitä varten olet sinä maailmassa? Tapella sinun täytyy kanssani!'…"

Mutta he olivat jo liiankin usein saaneet kuulla, miten hän oli taisteluun pakottamaltaan ryöväriltä lyönyt kallon rikki, ja he nykivät ja houkuttelivat häntä, sillä he tahtoivat virittää kauniin laulun; ja kun hän viimein nyökkäsi päätään, säntäsivät jotkut veljistä ulos ja palasivat pian takaisin soittokoneet mukanaan. Millä oli luuttu, millä yksikielinen pieni viulun-tapainen, millä jälleen jonkinmoinen symbaali, jonka metallikieliä lyödessä äänirauta oli tarpeellinen; yhdellä vielä oli pieni kymmenkielinen harppu, jota omituisen näköistä soittokonetta sanottiin psaltariksi ja oltiin sen kolmikulmiossa näkevinään kolminaisuuden symbooli.

Ja he ojensivat hänelle hänen mustan eebenpuisen tahtisauvansa. Silloin nousi harmautunut taiteilija hymyillen seisaalleen ja antoi heille merkin erään säveleen alottamiseen, jonka hän itse nuorella ijällään oli sepittänyt; hymyhuulin sitä toiset kuuntelivat. Ainoastaan kyökkimestari Geroldin saivat musiikin säveleet alakuloiseen mielentilaan; hän laski mielessään poiskannettujen vatien ja tyhjennettyjen ruukkujen lukumäärää, ja tekstinä soittajien säveleeseen kaikuivat hänen ajatuksissaan sanat: "Paljonkohan lienee tänään oikeastaan tuhlattu luostarin varoja ja tavaraa?" Hiljaa löi hän sandaalin verhoamalla jalallaan tahtia, kunnes viimeinen sävel oli kajahtanut.

Alimpana pöydässä istui hiljainen, kalpeakasvoinen ja mustakiharainen vieras; hän oli tullut Italiasta ja tuonut kuormahevosilla luostarin lombardialaisilta tiluksilta sille kastanjia ja öljyä. Alakuloisena ja vaitonaisena kuunteli hän musiikin kohisevaa virtaa.

"Mitä arvelette, mestari Johannes", sanoi hänelle maalari Folkard, "tyydyttääkö soitanto italialaisen hienoa korvaa? Keisari Julianus vertasi kyllä aikoinaan esi-isiemme laulutapaa kesyttömien lintujen kirkunaan, mutta sen jälkeen me olemme paljon oppineet. Eikö se teistä kajahda kauniimmalta kuin joutsenten laulu?"

"Kauniimmalta — kuin joutsenten laulu — —" toisti muukalainen kuin uneksien. Sitte hän nousi pöydästä ja hiipi huomaamatta ulos huoneesta. Eikä kenkään luostarin asukkaista ole saanut lukea, mitä hän tänä yönä kirjoitti matkastaan päiväkirjaansa: