Читать книгу Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta - Joseph Victor von Scheffel - Страница 11

Sisällysluettelo

Moengal.

Samaan aikaan, jolloin Ekkehard luostarikirkossa toimitti pakollista hartautaan, oli Hadwig rouva noussut linnansa altaanille ja katsellut kauvan ulos — mutta ei ainakaan laskevaan aurinkoon päin. Se meni hänen takanaan, Schwarzwaldin tummain vuorten takana, levolleen. Mutta Hadwig katseli odottavaisesti alas järvelle ja sille polulle, joka rannalta johti ylös korkealle Twielille. Toivomansa asia ei näyttänyt käyvän toteen; kun alkoi hämärtää, palasi hän pahoilla mielin takaisin huoneisiinsa, kutsutti luokseen kamariherransa ja keskusteli kauvan hänen kanssaan…

Varhain seuraavan päivän aamulla seisoi Ekkehard jo luostarin portilla valmiina jatkamaan matkaansa. Myöskin apotti oli aikaisin jalkeilla aamukävelyllään luostarin puistossa. Tuomarin totinen ilme edelliseltä päivältä ei enää ollut nähtävänä hänen kasvoillaan. Ekkehardin ottaessa häneltä jäähyväiset nauraa kihersi apotti hänen korvaansa:

"Te onnen poika, joka saatte sellaiselle oppilaalle grammatiikkaa opettaa!"

Tämmöinen puhe vihlasi Ekkehardin sydäntä. Eräs vanha tarina palasi hänen mieleensä; — luostarinmuurienkin sisäpuolella on ilkeitä kieliä, jotka pitävät huolta, että jotkut jutut kiertävät suusta suuhun.

"Te varmaankin muistelette sitä aikaa, hurskas herrani," vastasi hän pilkallisesti, "jolloin opetitte dialektiikkaa nunna Clotildikselle."

Sen sanottuaan hän lähti alas alukseensa. Apotti olisi mieluummin syönyt aamiaisekseen annoksen karvasta pippuria, kuin kuullut tästä historiasta muistutettavan. "Onnea matkallenne!" huusi hän poislähtevälle.

Tästä lähtien olivat Ekkehardin ja Reichenaun luostariväen välit rikkoutuneet. Hän siitä vähät välitti ja jatkoi Ermatingenin lautturin veneessä iloisesti matkaansa järveä alaspäin.

Uneksien katseli hän veneestään etäiseen ilmaan. Järvi aaltoili läpikuultavan aamu-usvan sisässä, vasemmalla rannalla kohosivat Eginon erakkomajan Niederzellin solakat tornit, — tuolla ojentaa Reichenaun saari viimeistä suikeaa nientään, jonka nenässä pajupehkon sisästä katselee kivinen paalu; — mutta Ekkehardin katse tähysti sitä kaukaista tienoota kohti, jonne aluksen suunta kävi. Suurena, ylpeänä ja hilpeän kaaren tehden kohosi etäisen rannan kumpujen keskeltä kallioinen vuorenselänne taivasta kohden, kuten voimakashenkisen, ympäristöään ylevämmän miehen ajatus; aamuaurinko heitteli heleitä valojuovia sen kallioille ja rakennuksille. Kauvempana oikealla kohosi matalampia samanmuotoisia kunnaita, jotka olivat kuin mahtavamman lähettämiä etuvartioita.

"Hohentwiel!" sanoi lautturi Ekkehardille. Tämä ei ollut matkansa päätä vielä koskaan nähnyt, mutta kulettajansa mainitsemattakin olisi hän sen tuntenut. Tuollaisen piti sen vuoren olla, jonka herttuatar oli valinnut asuinsijakseen! Ekkehardin mieli kävi vakavaksi. Vuorten rajat piirteet, laajat alat taivasta ja vettä, suurisuuntaiset maisemat vaikuttavat aina vakavuutta mieleen; ainoastaan ihmisten puuhat tuottavat hymyn katsojan huulille. Hän ajatteli apostoli Johannesta, miten tämä oli purjehtinut Patmon kalliosaarta kohden, missä hänelle avautui ilmestys…

Lautturi veteli airoillaan voimakkaasti eteenpäin. Jo olivat he lähellä sitä niemekettä, jolla Radolfszell ja sen ympärillä olevat harvat asumukset sijaitsevat, kun näkyviin tuli merkillinen alus. Se oli ontto puunrunko, päältä kokonaan peitetty vihreillä lehvillä ja kaisloilla, eikä ollut soutajaa eikä perämiestä siinä näkyvissä. Tuuli tuuditteli sitä rannan kahilikkoon päin.

Ekkehard käski lautturin tavottamaan tämän omituisen aluksen; tämä työnsi aironsa keskelle vihreää katosta.

"Rutto ja pitaali teidän luihinne!" kirosi syvä ääni ontelosta, "oleum et operam perdidi, siinä meni hukkaan hyvät humalat! Hanhet ja sorsat vei piru!"

Joukko vesilintuja lehahti läheisyydessä kimakasti kirahtaen lentoon maalle päin ja vahvisti siten kiroojan sanojen totuuden.

Mutta ruuhen lehväkatto narisi pahaa ennustavasti ja esiin tulivat ensin ruskettuneet ja ryppyiset kasvot, sitte vaalistuneeseen, polvien kohdalta taitamattomasti lyhennettyyn munkinkaapuun puettu ruumis; vyössä oli ilmiöllä rukousnauhan asemasta nuoliviini, ja jännitetty jousi makasi ruuhen kokassa.

"Rutto ja pitaali —" alotti ruuhessa olija uudelleen, mutta älyttyään Ekkehardin tonsurin ja benediktiläispuvun muutti hän säveltä: "Hohoo! Salve confrater! Pyhän Armaghin Patrikin parran nimessä, jos olisitte säästäneet sukkeluuttanne vielä neljänneksen tuntia, niin olisin voinut kutsua teidät kelpo palalle vesilinnunpaistia!" Liikutettuna tirkisteli hän matkaansa lentävän sorsaparven jälkeen.

Mutta Ekkehard heristi hymyillen sormeaan: "Ne clericus venationi incumbat! Elköön kukaan Herran voidelluista harjoittako metsästystä!"

"Kamariviisautta!" morkkasi toinen, "ei kelpaa meillä järven tässä päässä! Oletteko ehkä lähetetty pitämään kirkontarkastusta Radolfszellin pastorin luona?"

"Radolfszellin pastorinko?" kysyi Ekkehard. "Onko se ehkä veli Marcellus, joka seisoo edessäni?" Hän vilkaisi linnustajan oikeaan käsivarteen, jolta kaapunhiha oli siirtynyt syrjään; karkein piirtein oli siihen syövytetty käärmeen kiertämä vapahtajankuva ja sen päälle kirjoitus Christus Vindex.

"Veli Marcellus?" nauroi puhuteltu ja sipaisi kädellään otsaansa, "fuimus Troes; tervetulon Moengalin seurakuntaan!"

Hän astui ruuhestaan Ekkehardin alukseen. "Pyhä Gallus eläköön!" sanoi hän suudellen häntä poskille ja otsalle. "Laskekaamme maihin, te olette vieraani ilman sorsiakin."

"Teitä olen toisellaiseksi kuvitellut," sanoi Ekkehard. Eikä se ihme ollutkaan.

Mikään ei auta paremmin saamaan väärää kuvaa jostakin ihmisestä, kuin saapuminen hänen jälkeensä paikkaan, jossa hän aikoinaan on vaikuttanut; harvojen yksityisten piirteiden näkeminen hänen toiminnastaan, ja käsityksen luominen poismenneestä jälkeenjääneiden puheiden nojalla. Ihmisen syvimmät ja ominaisimmat piirteet jäävät enimmäkseen muilta huomaamatta, ja vaikka ne olisivatkin kaikkien nähtävinä, katoavat ne jälkimaineesta kokonaan. Ekkehardin tullessa luostariin oli veli Marcellus jo ennättänyt lähteä autioon Radolfszellin pappilaan kirkkoherraksi. Jotkut sirosti kirjoitetut aikakirjat, Ciceron kirja "Velvollisuuksista" ja latinankielinen Priscianus iiriläisellä tekstillä rivien välissä, säilyttivät siellä hänen muistoaan. Suuresti kunnioitettuna eli hänen nimensä vielä sisemmässä luostarikoulussa, jonka kunnollisimpia ja elämältään nuhteettomimpia opettajia hän oli ollut. Mutta sitte oli hänen muistonsa sammunut Sankt Gallenissa. Sen vuoksi olikin Ekkehard linnustajan asemesta luullut näkevänsä totisen, laihan ja kalpeakasvoisen oppineen.

Radolfszellin ranta oli pian saavutettu; ohut, ainoastaan yhdeltä puolen leimattu hopearaha tyydytti lautturin vähäiset vaatimukset. He astuivat maalle. Muutamia harvoja taloja ja vaatimattomia kalastajamajoja ympäröi hautakappelia, joka kätkee P. Radoltin luut.

"Nyt olemme Moengalin pappilassa," lausui vanhus, "käykää vain sisään. Te ette kai Konstanzin piispalle antane sellaista esitystä taloudestani kuin se Rheinaun dekaani, joka väitti olleensa pakotettu näkemään luonani ruukkuja ja juomasarvia niin kookkaita, että niiden vertaisia kaikkina aikakausina on vihattu".[14]

He astuivat sisään laudoilla vuorattuun tupaan. Peuran- ja puhvelinsarvia riippui sisäänkäytävän päällä, metsästyskeihäitä, ansoja ja muita pyydyksiä oli sirotettu hauskaan epäjärjestykseen seinille, sopessa olevaan ylösalaisin käännettyyn tynnyriin nojautui tuttavallisesti haarukkamalja; jollei se olisi ollut pastorin asunto, olisi siinä hyvästi voinut elää keisarillisen jahtialueen metsänvartija.

Ei kestänyt kauvaa, ennenkun tammisella pöydällä seisoi ruukullinen hapanta viiniä, ja myöskin leipää ja voita myönsi ruoka-aitta. Sitte tuli pastori takaisin keittiöstä, piteli helmaansa yläällä kuin täyteen ahdattua esiliinaa ja pudotti kokonaisen raesateen savustettuja siikoja vieraansa eteen. "Heu! quod anseres fugasti antvogelosque et horotumblum! Voi, ettäs minulta villihanhet säikytit ja sorsat ynnä ruovonpäristäjät!" sanoi hän senaikaisella kamalalla munkkilatinalla. "Mutta kun on valittava siian ja tyhjän välillä, niin aina toki ottaa edellisen."

Saman veljeskunnan jäsenet hyvästyvät pian toisiinsa. Vilkas keskustelu syntyi aterian aikana. Mutta vanhuksella oli enemmän kyseltävää kuin mihin Ekkehard voi vastata; niin monesta vanhasta toverista ei ollut muuta kerrostavaa, kuin että hänen arkkunsa oli laskettu alas toisten viereen, ja risti seinällä ja lause kuolleitten kirjossa vain ilmoitti, että hänkin oli elänyt; — niitten juttujen, kaskujen ja luostarikiistain sijaan, joista kolmekymmentä vuotta sitte oli kerrottu, oli tullut uusia, ja mitä sen jälkeen oli tapahtunut, se oli vanhuksesta yhdentekevää. Ainoastaan kun Ekkehard kertoi matkansa päämäärästä ja tarkoituksesta, huusi hän: "Ohoo, confrater, te olette minulle saarnannut jahtia vastaan, ja nyt menette itse oikein jaloa riistaa pyytämään!"

Mutta Ekkehard johti puheen toisaalle. "Ettekö vielä koskaan ole ikävöinyt takaisin luostarin ja tieteen hiljaisuuteen?" kysyi hän.

Silloin leimahti vanhan pastorin silmä: "Vaivasiko Catilinaa ikävä Rooman senaatin puupenkeille, sittekun hänestä oli sanottu: 'Excessit, evasit, erupit?' Nuori veri ei ymmärrä sitä. Egyptin lihapadoilleko?! Ille terrarum mihi præter omnes … sanoi koira tallista, jossa oli seitsemän vuotta maannut."

"En teitä ollenkaan ymmärrä," sanoi Ekkehard. "Mikä mielenne niin muutti?" Hän vilkaisi metsästysesineihin.

"Aika —," vastasi pastori ja koputti siikaansa mureaksi tammipöytään, "aika ja kasvava tietoisuus. Mutta siitä teidän ei tarvitse apotillenne mitään virkkaa. Olen minäkin kerran ollut nuorukainen kuten te nyt; Irlanti synnyttää hurskasta väkeä, se kyllä tässä maassa tiedetään. Eheu, miten olinkaan viaton mieleltäni, kun enoni Markuksen kanssa palasin pyhiinvaellusmatkalta Roomaan. Olisittepa silloin nähnyt nuoren Moengalin; koko maailma ei ollut hänestä kiiskinkään arvoinen, mutta virsien veisaaminen ja hengellisten asiain harjoittaminen sitävastoin hänen virkistyksensä. Silloin ratsastimme kerran Galluksen luostariin — pyhän maamiehensä kunniaksi kelpo irlantilainen kyllä tekee parin peninkulman kierroksen, — mutta minä jäin sinne kokonaan olemaan. Vaatteet, kirjat, rahat ja tiedot, koko ihminen tuli luostarin omaksi, ja iiriIäisestä Moengalista tehtiin veli Marcellus ja hän heitti enonsa kullan ja hopean ulos akkunasta, jotta silta hänen ja maailman välillä tyyten katkaistaisiin. Ne olivat ihania vuosia, sen sanon teille, silloin valvoin ja rukoilin ja opiskelin oikein sydämmenhalulla.

"Mutta paljo istuminen on ihmiselle haitallista, ja paljo tietäminen tuo liikaa puuhaa. Monet illat istuin miettien kuin etana ja väittelin kuin harakka; mikään ei ollut minulle selviämätöntä: missä oli haudattuna Johannes Kastajan pää, ja millä kielellä käärme oli puhutellut Aadamia —, kaikki oli minulla selvänä; se seikka vain ei ollut mieleeni juolahtanut, että ihminen on luilla ja lihalla ja verellä varustettuna tullut maailmaan. Hohoo, confrater, silloin tuli minulle vaikeita hetkiä, jotka teiltä säästykööt? Pää kävi minulla raskaaksi, kädet levottomiksi, kirjoituspöydän ääressä en viihtynyt, kirkossa en voinut polvistua… Pois! soivat äänet korvissani, pois vain ja kauvas täältä! Vanhalle Thietolle sanoin kerran tehneeni keksinnön. Minkä sitte? Sen, että muuriemme ulkopuolella oli raitista ilmaa… Silloin he kielsivät minulta kokonaan ulospääsön, mutta monena yönä nousin salaa kellotorniin ja katselin kaukaisuuteen ja kadehdin lepakoita, jotka lensivät petäjikön yli… Veli, semmoista vastaan ei auta paasto eivätkä rukoukset; mikä ihmisessä salaa kiehuu, sen täytyy päästä ulos.

"Edellinen apotti huomasi tämän ja lähetti armollisesti minut tänne vuoden lomalle, mutta veli Marcellusta ei koskaan kuulunut takaisin. Kun otsani hiessä kaasin tammen ja siitä ruuheni koversin ja muuttolintuja ilmasta karistelin alas, selvisi minulle mitä terveenä olo oikeastaan merkitsee: kalastaminen ja metsästäminen karkottavat ihmiseltä turhat huolet; ja niinpä olen nyt kolme vuosikymmentä ollut täällä Radolfszellissä, rusticitate quodam imbutus, tavoiltani jonkun verran raaistuen, mitäpä sitä kieltää! Minä olen kuin pelikaani korvessa, ja kuin huuhkaja, joka raunioihin pesänsä rakentaa, käyttääkseni psalmistan sanoja, mutta terve olen ja vahva, eikä Moengal-vanhus vielä kotvaan aikaan aijo käydä mykäksi mieheksi; ja tiedänpä olevani turvattu ainakin yhtä onnettomuutta vastaan…"

"Mitä onnettomuutta tarkoitatte?" kysyi Ekkehard.

"Sitä, että Pyhä Pietari ei minua ainakaan tule taivaan portilla kolauttamaan avaimillaan otsaan ja sanomaan: 'Ulos, sinä hyödyttömän ja tyhjän filosofian harjoittaja!'"

Ekkehard ei sen enempää halunnut kuulla Moengalin sydämmenpurkauksia. "Teillä varmaankin on vaivaloinen työ sielujen hoidossa", lausui hän, "paljon lienee täällä paatuneita sydämmiä, pakanuutta ja kerettiläisyyttä…"

"Tuollainen puhe kuuluu joltakin", sanoi vanhus, "piispojen ja keisarillisten neuvosten suussa; tuomiokapitulien ja synoodien päätöksissä se tuntuu vallan kamalalta, kun ne leimaavat kansan luulon pakanalliseksi harhauskoksi ja uhkaavat sitä kirkkorangaistuksilla. Mutta täällä vanhastaan luullaan puissa ja virroissa ja vuorten korkeuksissa Jumala tuttavan. Jokaisella pitää maailmassa olla oma ilmestyksensä, hegaulaiset etsivät sitä ulkoa luonnosta… Sitä käy silloinkin ajatteleminen läsnäolevaksi, kun ihminen aamuvarhain seisoo nurmikolla ja aurinko nousee hänen ylitsensä…

"Sen vuoksi he tulevatkin herranpäivinä tänne minun luokseni ja yhtyvät kanssani messuun, ja jollei luostarin lähettiläät kiristäisi niin monia sakkokillinkejä heidän kukkaroistaaan, kääntyisivät he vielä suuremmalla halulla evankeliumin puoleen. —

"Maljanne, confrater! Myöntäkää, että raitis ilma…"

"Sallikaa minun", sanoi Ekkehard kääntäen taitavasti keskustelun suuntaa, "juoda veli Marcelluksen, luostarikoulun opettajan, Prisciatiuksen iirinkielelle kääntäjän terveydeksi."

"Menköön!" nauroi Moengal. "Mutta mitä käännökseeni tulee, on siinä koira haudattuna".[15]

Mutta Ekkehardissa paloi kiihkeä halu päästä korkealle Twielilleen. Harva on aivan päämääränsä edessä pitänyt pitkää lepohetkeä. "Vuori seisoo tukevasti maassa", sanoi Moengal, "ei se teiltä karkuun lähde."

Mutta Moengalin viini ja hänen oppinsa raittiin ilman hyödyllisyydestä voi sitä, jonka piti mennä tapaamaan herttuatarta, varsin heikosti pidättää. Hän otti isännältään jäähyväiset.

"Minä seuraan teitä aina seurakuntani rajalle", sanoi pastori, "tänään voitte vielä kulkea kupeellani pukuni kehnoutta säikkymättä; mutta kun istutte tuolla ylhäällä vuorenhuipulla, olette mielestänne kirkastunut ja teistä tulee ylhäinen herra; ja jos joskus Hadwig rouvan sivulla ratsastatte Radolfszelliin ja Moengal vanhus seisoo majansa ovella, saa hän armollisen kädenliikkeen almukseen — sellaista on maailman meno! Kun murokas kasvaa isoksi, tulee siitä siika, ja se syö pienempiä sukulaisiaan."

"Niin ette saa sanoa!" huudahti Ekkehard suudellen iiriläistä munkkiveljestään.

Sitte he lähtivät yhdessä matkaan, ja pastori otti ansansa mukaan virittääkseen ne palatessaan metsälintujen varalle. Kulettavana oli pitkä polku petäjikön halki, pitkä ja hiljainen.

Kun metsä viimein harveni, seisoi vastassa tummana jättiläisenä ylhä Twiel, heittäen suuren varjonsa tulevia vastaan. Mutta Moengal tähysteli terävällä silmällään polkua pitkin metsänloppuun päin. "Seurakunnassani liikkuu monenlaista väkeä", virkkoi hän.

He eivät olleet monta askelta ottaneet, kun Moengal tarttui matkakumppaninsa käsivarteen, asetti hänet mieleiseensä suuntaan ja osottaen eteenpäin sanoi: "Nuo ovat yhtä vähän villihanhia kuin muitakaan metsän eläimiä!"

Kuului sellaista ääntä, kuin olisi kaukana ratsun jalka maata tallannut… Moengal juoksi tien oheen, hiipi hyvän matkaa nuoren viidakon sisään, laskeutui pitkäkseen maahan ja kuunteli.

"Metsämiehen hullutuksia!" murahti Ekkehard odotellessaan toveriaan. Nyt tuli tämä takaisin. "Veli," sanoi hän, "onko Pyhä Gallus riidassa jonkun kanssa tämän maan mahtavista?"

"Ei."

"Oletteko te loukannut ketään?"

"En."

"Merkillistä", virkkoi vanhus, "tännepäin on tulossa kolme asestettua miestä."

"Ne ovat herttuattaren lähettiläät, jotka tulevat minua vastaanottamaan", sanoi Ekkehard kopeasti hymyillen.

"Hohoo!" murahti Moengal, "väärin arvattu! Heillä ei ole herttuattaren palvelijain pukua, ja kypärinsä ovat ilman erityistä merkkiä. Eikä kukaan Twielin väestä ratsasta ulos harmaaseen viittaan puettuna." Hän hiljensi askeleitaan.

"Eteenpäin!" sanoi Ekkehard. "Jolla on puhdas omatunto, sen askeleita

Herran enkelit johdattavat."

"Eipä aina niin Hegaussa!" vastasi vanhus. Mutta enempään ajatustenvaihtoon ei enää ollut aikaa; kavionkopina lujeni, maa tärisi ja esiin tuli kolme ratsastajaa suletuin kypärin ja paljastetuin miekoin…

"Seuratkaa minua", huusi pastori, "maturate fugam!" Hän heitti ansansa tielle ja tahtoi vetää Ekkehardia mukanaan tienoheen. Mutta tämäpä ei kääntynytkään. Silloin syöksähti Moengal yksinään pensaikkoon, jonka okaat viilsivät hänen pukuunsa joitakuita uusia reikiä entisten lisäksi; hän tempautui irti ja katosi kauriin hypyin tiheään viidakkoon. Hän tunsi tämän maanäären häikäilemättömät tavat.

"Hän se on!" huusi etummaisin ratsumiehistä. Silloin hyppäsivät kaikki kolme ratsuiltaan heitä ylväästi tähystävää Ekkehardia vastaan.

"Mitä te tahdotte?" — ei mitään vastausta. Hän tarttui krusifiksiin, joka riippui hänen vyössänsä. "Ristiinnaulitun nimessä!…" yritti hän manata, mutta jo paiskattiin hänet maahan, kovat kourat pitelivät häntä kiini, nuora kiedottiin hänen käsiensä ympäri ja pian olivat ne sidotut hänen selkänsä taa; valkea side peitti hänen silmänsä niin tiukasti, että kaikki kävi hänelle pimeäksi. "Eteenpäin!" karjaistiin. Hetken hämmästys horjutti hänen polviaan ja hän astui epävarmoin askelin; silloin he nostivat hänet maasta ja kantoivat häntä jonkun matkaa. Metsänreunassa odotti neljä miestä kantotuoli mukanaan; siihen viskattiin sidottu, ja niin kävi kulku edelleen tasankoa pitkin. Kavionkopinasta sivullaan huomasi Ekkehard ratsastajien seuraavan saalistaan.

Mutta Moengalin paetessa metsän halki hyppelivät tiaiset iloisesti oksilla ja rastaanlaulua helkähteli hänen ympärillään, niin että hän aivan unhotti äsken uhanneen vaaran, ja häntä vain syvästi harmitti se seikka, että oli lennättänyt ansat luotaan.

Ja kun vielä peltokana tuli siihen lisäksi huutaen "kvakkaraataan", oli se hänestä jo liian hävytöntä, ja hän palasi takaisin hyökkäyspaikalle. Siellä oli hiljaista, juuri kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kaukana hän näki vilauksen poistuvista ratsumiehistä. Heidän kypäränsä välkkyivät päivänpaisteessa.

"Ensimmäiset tulevat usein viimeisiksi", virkkoi hän puistaen päätään ja kokoili ansansa yhteen. "Ruhtinattaren saliin hän ajatteli mennä, ja vankeuteen häntä nyt viedään. Pyhä Gallus, rukoile puolestamme!"

Sen enempää ei Moengal tällä asialla päätänsä vaivannut. Sellaiset väkivallan teot kukoistivat tähän aikaan yhtä taajassa kuin esikot keväisellä nurmella.

Uipa kerran kala Bodenjärven pohjasyvyyksissä; se ei voinut käsittää, mikä mustan sukeltajalinnun johti alas sen asuma-aloille; linnun nokassa se liiti yhä ylemmäksi, vetten ja ilmojen halki, ja yhä oli tämä hänelle arvoitus. Niin makasi Ekkehardkin kantotuolissaan sidottuna ja vangittuna; ja mitä enemmän hän mietti kohtalonsa ikävää käännettä, sitä sekavammaksi se hänelle kävi.

Hitaasti syntyi hänessä viimein se ajatus, että Hegaussa ehkä asui joku noiden kamariherrain ystävistä tai veriheimolaisista, joka nyt kostaisi P. Galluksen viattomalle opetuslapselle luostarin entisen apotin Salomo piispan ilkityön hänen heimolaisiansa kohtaan. Siinä tapauksessa voi Ekkehard valmistautua odottamaan mitä pahinta, sillä siihen aikaan ei papillinen tonsuri eikä hengellinen puku suinkaan aina pidättänyt kostajaa silpomasta uhriltaan kädet tai puhkaisemasta hänen silmänsä.

Hän jo ajatteli kuolemaa. Omatuntonsa ei häntä mistään syyttänyt eikä kuolema siis pelottanut häntä; mutta syvältä hänen sydämmensä pohjasta kaikui hiljainen kysymys: "Miksi ei vasta vuoden päästä, sittekun ensin olisin laskenut jalkani korkealle Twielille?" —

Nyt astuivat kantotuolin kantajat hitain askelin: he mahtoivat kulkea vuorta ylöspäin. "Minnekähän tämän maan kotkanpesistä he minut hinaavatkaan?" — Puolisen tuntia lienee kestänyt tällaista kulkua; sitte löivät hevosten kaviot johonkin onttoon ja kopisevaan, aivan kuin puiseen siltaan. Vielä oli kaikki hiljaista, ei kuulunut torninvartijan huutoa —, mutta ratkaisu ei kuitenkaan voinut olla kaukana. Silloin heräsi Ekkehardissa väkevä luottamus Jumalaan; hänen mieleensä muistuivat psalmistan sanat: "Jumala on meidän turvamme ja väkevyytemme, joka on sangen sovelias apu tuskissa. Sentähden me emme pelkää, jos vielä maailma hukkuis, ja vuoret keskelle merta vajoisivat; vaikka vielä meri pauhais ja lainehtis, niin että siitä pauhinasta vuoret kukistuisivat, Sela!"

Jo kulettiin toisenkin sillan ylitse. Muuan portti avautui naristen matkueen edessä, ja kantotuoli pysähtyi. Silloin nostivat ratsastajat vankinsa ulos, hänen jalkansa koskettivat maata: se kasvoi ruohoa; — kuiskeen kohina kohtasi hänen korviaan, kuin olisi läheisyyteen kokoutunut paljon kansaa, ja nuora irroitettiin hänen kättensä ympäriltä. "Ottakaa side silmiltänne!" sanoi eräs hänen seuraajistansa. Hän teki niin… Sydän, elä halkea riemusta! Hän seisoi Hohentwielin linnanpihalla… Iloisesti kohisivat päitten päällä vanhojen lehmuksien lehvät; teltan-tapainen matto oli viritetty niiden välille, muratin- ja viininlehdistä oli sidottu seppeleitä ja köynnöksiä; linnan asukkaat seisoivat tiheänä ryhmänä ympärillä, ja kivisellä penkillä istui herttuatar, purppurainen ruhtinaan vaippa hartioillaan ja lempeä hymy jyrkkiä piirteitä kaunistaen… Nyt nousi tuo ihana vartalo istualtaan; herttuatar astui Ekkehardia vastaan lausuen: "Tervetullut Hadwigin linnarauhaan!" Ekkehard tuskin enää tiesi mitä hänelle tapahtui… Hän yritti langeta polvilleen, mutta armollisesti herttuatar nosti hänet jaloilleen sekä viittasi luokseen kamariherra Spazzoa. Tämä heitti yltään harmajan ratsurinvaippansa, astui Ekkehardin luo ja syleillen häntä, kuin vanhaa tuttavaa ainakin, lausui: "Valtiattaremme nimessä, ottakaa vastaan rauhansuutelo!"

Ekkehardin aivojen läpi lennähti pikainen ajatus: "Onkohan tarkoitus tässä tehdä pilaa minun kanssani?" Mutta herttuatar huusi hänelle nauraen:

"Teille maksetaan samalla rahalla. Koska kolme päivää takaperin sallitte Schwaabin herttuattaren saapua luostariinne vain kannettuna, vaatii oikeus ja kohtuus, että myöskin hänen väkensä kantaa Sankt Gallenin miehen hänen kynnyksensä yli."

Ja Spazzo herra pudisti vielä kerran hänen kättään sanoen: "Mitäpä tuosta sen enempää; meillä oli ankara käsky tehdä niin!" — Hän oli ensin johtanut hyökkäystä ja sai nyt panna toimeen sydämmellisen vastaanoton; kummankin tehtävän hän suoritti yhtä tärkeän näköisenä, sillä kamariherran on oltava taitava mies ja osattava sovittaa vastakkaisetkin asiat keskenään mukiinmeneviksi.

Ekkehard hymyili. "Jos se kerran pilaa oli", sanoi hän, "niin suorititte sen sangen vakavalla tavalla." Tällöin hän ajatteli, miten muuan ratsastajista häntä kantotuoliin sysätessään oli iskenyt vaskipäisellä keihäällään häntä kovin tuntuvasti kylkeen. Tämä tosin ei enää kuulunut herttuattaren antamaan tehtävään, mutta puheena oleva nihti oli aikoinaan ollessaan kamariherran veljenpojan Luitfriedin palveluksessa ollut mukana vierittämässä Salomo piispaa alas hevosen selästä ja tällöin saanut sen hairahduttavan luulon, että yleensä hengellisiä herroja hevosen selästä vierittäessä on välttämätöntä antaa niille tukeva nyrkinisku, potku tai työnti keihäällä kylkeen.

Nyt johdatti Hadwig rouva vieraansa kädestä kiini pitäen linnanpihan poikki ja näytti hänelle ylävän asumuksensa ja uljaan näköalan alpeille ja Bodenjärvelle päin; ja linnan väki — yksin äskeiset vangitsijatkin — pyysivät hänen siunaustaan, ja hän siunasi heidät kaikki.

Sitte saattoi herttuatar hänet ovelle saakka. Häntä odotti kylpy ja puhtaat vaatteet. Hadwig käski hänen puhdistaa itsensä ja levätä matkan vaivoista. Ekkehard tekikin sen kernaasti ja hilpeällä mielellä, kuten ainakin helposti läväistyn vaaran jälkeen…

Mutta tätä seuraavana yönä tapahtui Sankt Gallenissa sellainen kumma, että torninvartija Romeias ilman vähintäkään aihetta karkasi ylös makuusijaltaan ja puhalsi äkäisesti torveensa, niin että koirat luostarinpihalla yhtyivät metelinpitoon ja kaikki veljet kavahtivat ylös sijoiltaan ja juoksivat yhteen, eikä kuitenkaan ollut portin ulkopuolella ketäkään sisäänpääsyä anovaa. Apotti laski syyn tästä pahojen henkivoimien vaikutukselle, mutta antoi sen ohessa vähentää Romeiaan viiniannoksen viikon aikana puolella; tähän toimenpiteeseen ei kuitenkaan olisi ollut vähintäkään aihetta, sillä syy portinvartijan merkilliseen käytökseen oli vallan toinen…