Читать книгу Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta - Joseph Victor von Scheffel - Страница 12

Sisällysluettelo

Virgilius korkealla Twielillä.

Jolta kerran siirtymisensä uuteen asuinpaikkaan on onnellisesti suoriutunut, sille on uuden ympäristön kodikkaaksi järjestäminen hauska ja miellyttävä tehtävä.

Eikä olekkaan vallan yhdentekevää, minkälaisessa tuvassa ja ympäristössä asuu; ja kenen akkunat ovat maantielle päin, jolla kuormavaunuja kolisten kulkee kumpaankin suuntaan, sen mieleen varmaan johtuu enemmän harmaita ja ummehtuneita aatoksia kuin vilkkaita ja värikkäitä.

Tästä ei Ekkehardin kuitenkaan tarvinnut surua pitää, sillä Twielin herttuanlinna oli yksinäinen, korkea ja avarien ilmojen kaartama asuinpaikka, — mutta vallan tyytyväinen hän ei kuitenkaan ollut, kun Hadwig rouva seuraavana päivänä vei hänet hänen uuteen suojaansa.

Se oli suuri, ilmainen huone, varustettu pylvästen kahtia jakamilla pyörökaariakkunoilla ja sijaitsi saman käytävän varrella kuin herttuattarenkin sali ja asuinhuoneet. Jälelle jätetystä luostarikammiosta mukaanotettu vaikutelma ei sentään yhdessä yössä vaalene. Ja Ekkehard ajatteli, miten häntä mietiskelyissään luultavasti usein tulisi häiritsemään oven takaa kuuluva haarniskoidun jalan töminä ja kannusten kilinä tai ohikulkevien palvelijattarien hiljainen kahina, taikkapa saattaisi hän itsekin, linnan ylväs valtiatar, kulkea hänen ovensa ohi… Ujostelematta hän kääntyi Hadwig rouvan puoleen sanoen: "Minulla olisi teiltä jotakin pyydettävää, korkea rouva!"

"Puhukaa!" vastasi tämä lempeästi.

"Ettekö tahtoisi määrätä minulle jotakin kaukana sijaitsevaa huonepahaista, — jos se olisi jossakin vinnillä tai vartijatornissa, niin sen parempi. Tieteen niinkuin rukouksenkin harjoitus vaatii yksinäisyyttä ja hiljaisuutta; tunnettehan luostarin tavat."

Silloin syntyi pieni ryppy Hadwig rouvan otsalle, — pilveksi liian pieni, mieluummin pienoinen pilvenripsi. "Te kai haluatte usein saada olla aivan yksinänne?" kysyi hän ivallisesti. "Miksi ette sitte jäänyt Sankt Galleniin?"

Ekkehard kumarsi, mutta ei vastannut mitään. "Odottakaapas", huudahti Hadwig, "teidän on saatava sellainen huone! Te saatte sen suojan, jossa kappalaisemme Vincentius asui aina autuaaseen loppuunsa asti; hänelläkin oli samallainen haukkalinnun maku ja hän asui mieluummin Twielin korkeimmassa paikassa kuin mukavammassa. Praxedis, nouda iso avainkimppumme ja saata vieraamme sinne!"

Proxedis teki käskyn mukaan. Herrassa kuolleen kappalaisen huone oli ylhäällä linnan neliskulmaisessa päätornissa. Hitaasti nousi neito Ekkehardin kanssa pimeitä kiertoportaita ylöspäin; avain narisi pahasti ruostuneessa lukossa. He astuivat sisään. Sielläpä näytti kaikki varsin hauskalta.

Missä aikoinaan on asunut tiedemies, siellä tarvitaan jonkun verran aikaa hänen jälkiensä poishuuhtomiseen. Se oli pienenlainen neliskulmainen kammio, seinät valkoiset, huonekaluja niukasti, tomua ja hämähäkinkinaa kaikkialla; tammisella pöydällä seisoi sarvellinen kuivanutta mustetta, nurkassa kiviruukku, jossa aikoinaan lie kimallellut tummanpunaista viiniä; eräällä hyllyllä seinäkomerossa makasi joitakuita kirjoja ja avoimia pergamenttikääryjä; — mutta kauhistus! myrsky oli särkenyt akkunapahasen, päivänpaisteella ja sateella, hyttysillä ja linnuilla oli Vincentiuksen kuoleman jälkeen vapaa pääsy hänen huoneeseensa; parvi kyyhkysiä oli kenenkään vastaansanomatta asettunut asumaan kaiken kirjaviisauden keskelle ja tehnyt pesänsä P. Paavalin kirjeiden ja Julius Cæsarin "Gallialaisen sodan" väliin ja katseli nyt älkämystyneenä sisäänastuvia.

Ovea vastapäätä oli seinälle hiilellä piirretty muuan muistolause. "Martha, Martha, paljon sinä suret ja pyrit!" luki Ekkehard, "Oliko tämä vainajan viimeinen lause?" kysyi hän suloiselta saattajaltaan.

Praxedis naurahti: "Autuas herra Vincentius oli mukavuutta rakastava herra. 'Lepo on suuremman arvoinen kuin talentti hopeata', lausui hän usein. Mutta herttuatar ahdisteli häntä tuimasti, kysellen häneltä kaikenlaista: tänään tähtien kulusta taivaalla, huomenna raamatusta ja kirkon pyhistä kirjoista… 'Mitä varten sitte olette opiskellut, kun ette mitään tiedä?' härnäsi hän kappalaista, niin että tällä oli varsin vaivaloinen virka.

"'Keskellä Aasian maata', vastasi hän enimmäkseen herttuattaren kysymyksiin, 'on musta marmorikivi; joka sen nostaa maasta, se tietää kaikki, eikä sen tarvitse enää mitään kysellä…' Mutta herra Vincentius, hän oli kotoisin Baijerista, ja raamatunlauseen hän varmaankin kirjoitti lohdutuksekseen."

"Onko herttuattarella sitte tapana kysellä niin paljon?" sanoi Ekkehard hajamielisesti.

"Saattepahan itse nähdä", virkkoi Praxedis naurahtaen veitikkamaisesti.

Ekkehard tarkasteli kappalaisvainajan kirjastoa. "Minun tulee sääli kyyhkysiä, mutta niiden on mentävä täältä matkoihinsa", sanoi hän.

"Miksi niin?"

"Ne ovat turmelleet koko ensi kirjan 'Gallialaista sotaa' ja tahranneet

Korinthilais-epistolan lähtemättömillä merkeillä…"

"Onko se suurikin vahinko?" kysyi Praxedis.

"Kovin suuri!"

"Oi armaat ilkeät kyyhkyraukkani", sanoi kreikkalaisneito leikillisesti, "tulkaa minun turviini, ennenkun tuo hurskas mies ajaa teidät ulos haukkojen ja harakoiden pariin."

Ja hän houkutteli luokseen kyyhkysiä, jotka itsepintaisesti olivat jääneet kirjakomeroon, ja kun ne eivät suostuneet tulemaan, heitti hän pöydälle valkoisen villavyyhden; silloin lensi uroskyyhky sen luo, luullen sitä uudeksi naaraaksi, kulki sitä vastaan sievistelevin askelin sekä kumarsi ja tervehti sitä pitkällä kuherruksella. Mutta Praxedis sieppasi vyyhden jälleen käteensä; silloin istui lintu hänen päälaelleen.

Nyt rupesi neitonen hiljaa hyräilemään muuatta kreikkalaista säveltä; se oli vanhan, mutta ijäti nuoren Teoksen laulajan tekemä:[16]

"Kuuleppa kyyhky kulta,

Sun mistä tänne tiesi?

Mist' on ne yrttituoksut,

Joit' yötä matkatessas

Sa huo'ut ympärilles?

Ken oot sa? Mitä mielit?"

Ekkehard kurotti korviaan ja katsahti miltei pelästyneenä ylös kirjastaan; jos hänen silmänsä olisivat olleet tottuneemmat luonnollisen sulouden ihailemiseen, olisi sillä todella ollut syytä viipyä kauvemminkin kaunista kreikkalaistyttöä katselemassa. Kyyhkynen oli hypähtänyt tämän kädelle; hän piti sitä taivutetuin käsivarsin ylhäällä ilmassa… Anakreonin vanha maamies, joka kerran loihti parolaisesta marmorista esiin Knidon Venuksen, olisi tämän kuvan painanut pysyväisesti muistoonsa.

"Mitä te laulatte?" kysyi Ekkehard. "Sehän tuntuu olevan vierasta kieltä!"

"Eikö se ehkä saisi olla sellaista?"

"Kreikkaako?"

"Miksi en saisi kreikaksi laulaa!" vastasi Praxedis nyrpeisen näköisenä.

"Homeroksen lyyran nimessä!" sanoi Ekkehard ällistyneenä, "missä ihmeessä sitä olette oppinut, tuota meidän opinhalumme korkeinta päämäärää?"

"Kotonani!…" vastasi Praxedis hilpeästi ja päästi kyyhkysen lentämään.

Silloin loi Ekkehard vielä kerran katseensa häneen, täynnä arkaa kunnioitusta. Aristotelesta ja Platoa lukiessaan hänelle ei ollut kuolemakseenkaan pistänyt päähän, että tähän aikaan vielä elävätkin ihmiset puhuivat kreikankieltä. Hänen mieleensä välähti nyt aavistus, että tässä hänen edessään seisoi elävän ihmisen muodossa jotakin, joka kaikesta hengellisestä ja maallisesta viisaudesta huolimatta jäi hänelle vieraaksi, saavuttamattomaksi…

"Minä luulin tulevani Twielille opettajana", virkkoi hän alakuloisesti, "ja löydän täällä mestarini. Ettekö tahtoisi jakaa minulle äidinkielestänne silloin tällöin rahtusen?"

"Jollette karkoita kyyhkysiä kamaristanne", sanoi Praxedis. "Voittehan asettaa verkon komeron eteen, jos ne tahtovat lennellä päänne ympärillä."

"Puhtaan kreikan vuoksi…" yritti Ekkehard vastata, kun hänen pienen suojansa ovi äkkiä avautui.

"Mitä täällä päätellään kyyhkysistä ja puhtaasta kreikasta?" kajahti Hadwig rouvan terävä ääni. "Tarvitaanko tosiaan niin paljon aikaa näiden neljän seinän katselemiseen? No, herra Ekkehard, kelpaako tämä kolo teille?"

Ekkehard nyökkäsi myöntävästi.

"Sitte on se siivottava ja pantava järjestykseen teitä varten", jatkoi Hadwig. "Praxedis, kädet ahkeraan työhön, ja ennen kaikkea kyyhkyset pois täältä!"

Ekkehard uskalsi lausua sanan kyyhkysten puolesta.

"Ohoo!" huudahti herttuatar, "te haluatte olla yksinänne ja hoitaa kyyhkysiä! Ehkä on vielä ripustettava luuttu seinällenne ja ripotettava ruusunlehtiä viiniin? Hyvä, emme tahdo niitä karkottaa; mutta tänä iltana on niiden paistettuina koristettava pöytäämme."

Praxedis ei ollut tätä puhetta kuulevinaan.

"Entä mitä puhuttiin puhtaasta kreikasta?" kysyi herttuatar sitten. Haikailematta kertoi Ekkehard hänelle, mitä oli ehdottanut kreikattarelle; mutta silloin palasivat rypyt jälleen Hadwig rouvan otsalle. "Jos niin opinhaluinen olette, niin voitte kysyä minulta", lausui hän, "minäkin puhun sujuvasti tätä kieltä." Ekkehardilla ei ollut mitään vastaansanottavana. Herttuattaren puheessa oli enimmiten terävyyttä, joka toiselta riisti vastauksen sanat suusta. —