Читать книгу Ekkehard: Kertoelma kymmenenneltä vuosisadalta - Joseph Victor von Scheffel - Страница 4

Sisällysluettelo

Tämä kirja on sepitetty siinä hyvässä uskossa, ettei historiankirjoitus eikä runous kumpikaan kärsi siitä mitään haittaa, että ne solmivat keskenään sydämmellisen ystävyyden ja liittyvät yhteiseen työhön.

Jo vuosikymmeniä ovat esi-isiemme jälkeenjättämät historialliset muistomerkit olleet kaikenpuolisen tutkimuksen esineinä; parvi ahkeria myyriä on kaivanut keskiajan maaperää joka suuntaan ja uutteran kaivamisensa tuloksena tuonut päivän valoon sellaisen joukon vanhoja aineksia, että kokoojat itsekin siitä usein joutuvat ihmeisiinsä; kaunis ja aivan omintakeinen kirjallisuus, taaja joukko muistomerkkejä kuvaavan taiteen alalta, omalle perustalleen orgaanisesti rakennettu valtiollinen ja yhteiskunnallinen elämä makaavat hajallaan edessämme. Ja kuitenkin on kaikkien näihin pyrintöihin uhrautuneiden hyvien voimien tuskin onnistunut levittää laajempiinkin piireihin iloa historian oikeasta ymmärtämisestä; heidän lukemattomat nidoksensa seisovat rauhallisesti kirjastojemme hyllyillä, siellä täällä on niiden päälle kutoutunut lupaavalta näyttävää hämähäkinkinaa, eikä puutu tomuakaan, joka säälimättömästi kaikki peittää, — niin että ei tunnu aivan mahdottomalta sekään ajatus, että kaikki nämä muinaissaksalaiset muistomerkit, jotka vasta ovat päivän valoon manatut, jonakin aamuna kukon kiekuessa jälleen ovat vaipuneet unhotuksen sorakasoihin ja tuhkakumpuihin, kuten tarinan kummitteleva luostari meressä, josta vain hiljaa kilahteleva kellonen antaa heikon viestin syvältä aaltojen alta.

Tässä ei ole paikka ruveta tutkimaan, miten suuressa määrässä syy tähän seikkaan on etsittävä tieteellisyytemme metoodista ja harjoituksesta.

Muinaisaikaisten aineksien kokoaminen voi, kuten kultajyvästenkin kokoaminen, muuttua intohimoksi, joka kantaa ja haravoi kokoon päämääränään ainoastaan kokoaminen, ja aivan unhottaa, että saatu metalli on myöskin puhdistettava, sulatettava ja hyödyksi käytettävä. Sillä mitä muuten saavutetaan?

Ikuinen istuminen raaka-aineen ääressä, arvollisen ja arvottoman yhtä tärkeänä pitäminen, kammo saada aikaan mitään valmista, koska sieltä täältä ehkä vielä voisi saada hitusen lisää, joka antaisi aihetta uudenlaiseen selitykseen, ja yleensä — oppineiden kirjallisuutta oppineita varten, jonka kansan enemmistö kylmänä sivuuttaa, kiittäen silmä sinistä taivasta kohti luojaansa siitä hyvästä, ettei sen tarvitse tästä mitään lukea.

Tämän kirjan tekijä harhaili kerran päivänpaisteisina nuoruudenpäivinään eräiden ystäväin parissa Rooman Campagnalla. Siellä he sattuivat löytämään vanhan hautakammion rauniot. Soran ja sirpaleitten alla, harmaanvihreän akanthuksen peittämänä, oli siinä joukko hajallaan olevia mosaiikkikiviä, jotka ennen komeana kuva- ja ornamenttiteoksena olivat koristaneet hautakammion lattiata. Syntyi vilkas keskustelu siitä, mitä kaikki nämä irtonaiset, siellä täällä viruvat kivisirpaleet olivat alkuaan yhdessä ollessaan esittäneet. Muuan meistä, joka oli muinaistutkija, piti kivipalasia aurinkoa vasten ja tutki, olivatko ne mustaa vai valkeaa marmoria; eräs toinen, joka rasitti itseään historiantutkimuksella, puheli kauvan ja oppineesti vanhojen roomalaisten hautamerkeistä; — sill'aikaa oli kolmas vaitonaisena istunut muurinrauniolla ja piirustanut harjoitelmavihkoonsa komean nelivaljakon korskuvine orhiineen ja kilpa-ajajineen ja paljon kauniita joonialaisia ornamentteja ympärille. Hän oli lattian nurkassa havainnut miltei huomaamattoman jäännöksen vanhasta kuvasta: hevosten jalkoja ja kappaleen vaununpyörää; silloin esiytyi koko kuva selvänä hänen sielussaan, ja reippain piirtein hän sen kuvasi, toisten sillä aikaa sanoja tuhlatessa…

Tässä tilaisuudessa pääsin jossakin määrin selville kysymyksestä, miten menneisyyttä on menestyksellä historiallisesti elähytettävä. Mutta menestyksellä tosin vain silloin, kun taiteellisesti elähyttävältä mielikuvitukselta ei rajoiteta sen oikeuksia, kun se, joka vanhoja luurankoja kaivaa maasta, samalla myöskin puhalluksellaan luo niihin elävän hengen, niin että ne kohoavat jalkeilleen ja voimakkain askelein vaeltavat kuolemasta elämään.

Tässä merkityksessä voi historiallinen romaani olla samaa, mitä kansojen kukoistavana nuoruudenaikana oli eepillinen runous: kappale kansallista historiaa taiteilijan laatimassa kehyksessä, jonka sisään tämä varmoin piirtein kuvaa sarjan haamuja ja väkevässä valaistuksessa kulettaa ne ohitsemme, — että siis yksilön elämään ja taisteluihin ja kärsimyksiin samalla sisältyy kuin peilikuvaan koko aikakauden historia.

Historiallisten tutkimusten perustalla kehräten kokoon, mitä aikakaudessa oli kaunista ja esittämisen arvoista, voinee romaani myöskin vaatia, että se tunnustetaan historian tasa-arvoiseksi veljeksi; ja ken olkapäitään kohottaen tahtoisi työntää sen muka mielivaltaisen ja vääristelevän oikun tuotteena takaisin, lohduttakoon se itseään sillä, että historia, semmoisena kuin sitä meillä Saksassa on tapana kirjoittaa, on samaten vain tavanmukainen sekoitus oikeata ja väärää, joka on käynyt vain liian raskaaksi uskaltaakseen runouden tavoin leikkien täyttää aukkopaikkojaan.

Jolleivät kaikki merkit petä, on aikamme keskellä omituista puhdistumisprosessia.

Kaikilla aloilla lausutaan se huomio, että ajattelumme ja tuntemisemme ovat sanomattomasti kärsineet abstraktsioonin ja fraassin ollessa herrana. Monella taholla varustellaan palaamaan kuluneisuudesta, värittömyydestä ja käsitteellisyydestä todelliseen, värihohtoiseen ja aistimilla tajuttavaan maailmaan; hengen laiskasta itsetutkimuksesta vetäydytään takaisin elämään ja olevaisuuteen; määritelmien ja kaavojen sijalle astuu luonnontieteellinen analyysi, arvostelemisen sijalle luova toiminta; ja lastenlastemme eläessä tulee ehkä vielä sellainenkin aika, jolloin monesta nykyisen tietämyksen suurmiehestä puhutaan samanlaisella hymyilevällä kunnioituksella, jolla vedenpaisumuksen takaisista jättiläishirviöistä kerrotaan, ja jolloin raakalaisen nimeä saamatta tohtii väittää, että ruukullisessa vanhaa viiniä on yhtä paljon järkeä kuin monessa laajassa nidoksessa muodollista viisautta.

Iloisen, hilpeän, runouden kirkastaman katsantokannan palauttamiseksi tämäkin teos on tarkoitettu osaltaan vaikuttamaan, nimenomaan Saksan menneisyyden alalla.

Niiden lukemattomain aarteiden joukossa, joita Pertzin julkaiseman "Monumenta Germaniaen" isot nidokset sisältävät, loistavat helminauhan tavoin Sankt Gallenin luostarikertomukset, joita munkki Ratpert alkoi sepittää ja Ekkehard nuorempi (eli erotukseksi luostarin kolmesta muusta samannimisestä jäsenestä "neljänneksi" nimitetty) jatkoi aina 10:nnen vuosisadan loppuun asti. Ken vaivaloisesti on penkonut muiden luostarien moninkertaisesti mehuttomat ja kuivat aikakirjat lävitse, se mielihyvällä ja sisällisellä tyydytyksellä viipyy näissä muistiinpanoissa. Niihin on, huolimatta kaikesta avuttomuudestaan, kuvattu karkein vaan selvin piirtein taaja joukko miellyttäviä, vanhempain aikalaisten kertomusten ja silminnäkijäin todistusten mukaan kerrottuja juttuja, henkilöitä ja tapahtumia; paljon itsetiedotonta runoutta, avosydämmistä ja reipasta maailmankatsomusta ja lapsellista raikkautta, joka kertomukselle joka kohdassa antaa todellisuuden leiman, silloinkin, kun henkilöitä ja aikamääriä on hiukan kevytmielisesti pidelty, eikä kouraantuntuva anakronismi ollenkaan huolestuta kertojaa.

Sitä nimenomaan tarkoittamatta vievät nämä kuvaukset meidät samalla luostarimuurien yli ja maalaavat silmiemme eteen luonnontuorein värin elämän ja riennot, sivistyksen ja tavat silloisessa Alemanniassa.

Silloin vallitsi hupainen ja jokaista, ken rajua, hiomatonta ja tervettä voimaa pitää suuremmassa arvossa kuin liehakoitsevaa nopsuutta, kerrassaan miellyttävä aika lounais Saksassa. Kirkon ja valtion alut olivat huomattavina melkoisen, vaan siltä hauskan yhteiskunnallisen raakuuden rinnalla; kaikelle myöhemmälle kehitykselle tuhoa tuottava läänityslaitos uinaili vielä lapsuuden viattomuudessa; ei mitään vallatonta, pöyhkeilevää ja henkisesti heikkoa ritarisäätyä, vaan kyllä rehellisiä, karkeakätisiä veikkoja, joiden koko yhteiskunnallinen vuorovaikutus supistui useinkin vaan varsin laajalle kehitettyyn suunpurkaus- ja väkivaltaisuussysteemiin, mutta joilla karkea pinta salasi terveen, kaikelle jalolle herkän ytimen; oppineita, jotka aamuisin käänsivät Aristotelesta ja iltaisin lähtivät virkistyksekseen sudenpyynnille; ylhäisiä naisia, jotka ovat innostuneet klassillisiin opinnoihin; talonpoikia, joiden sydämmissä esi-isien pakanuus rauhassa rehottaa, uuden uskon rinnalla; — kaikkialla alkuperäisiä, väkeviä olosuhteita, joita ilman mitään ratsionalistista närkästystä ihailee yksin niiden paholais- ja peikkojenuskonkin ohessa. Tosin vallitsi valtiollinen hajanaisuus ja välinpitämättömyys valtakuntaa kohtaan, jonka pääsija oli siirtynyt Saksiin, mutta sen sijaan oli yllin kyllin reipasta miehenmieltä, joka onnettomuuksien sattuessa terästi yksin munkitkin luostareissaan vaihtamaan psaltarin miekkaan ja lähtemään Unkarin aroilta tulevia hävittäjiä vastaan; — huolimatta runsaista tilaisuuksista raaistumiseen tavataan vanhojen kirjailijain innokkaaseen tutkimiseen kohdistettua tieteellisyyttä, joka suurissa luostarikouluissa sai uutteria harrastajia ja humaanisissa harrastuksissaan muistuttaa 16:nnen vuosisadan paraita aikoja, kuvaavien taiteiden hiljaista orastamista, silloin tällöin salaman tavoin esiytyviä suuria henkiä, leventelevästä oppineisuudesta vapaata runoiluhalua ja kansallisten ainesten mieluista hoitoa, vaikka tosin enimmäkseen muukalaisessa puvussa.

Ei siis ihmettä, että tämän kirjan tekijälle, kun hän toisessa tarkoituksessa tutkiessaan keskiajan alkukausia tutustui tähän ajanjaksoon, kävi kuten miehelle, joka kauvan kulettuaan tylyn maakunnan halki sattuu löytämään majatalon, joka on kodikas ja keittiön ja kellarin puolesta hyvin varustettu, tarjoo akkunoistaan miellyttäviä näköaloja ja alttiisti myöntää kaikkea mitä hänen sydämmensä halajaa.

Hän rupeaa majoittumaan mukavasti ja tehden retkiä ympäristöön perehtymään mahdollisimman täydellisesti paikkakuntaan ja sen asukkaihin.

Mutta runoilijaa tapaa omituinen kohtalo, jos hän tarkoin tutustuu menneisyyteen.

Missä toiset, joiden vereen luonto on sekottanut tieteellistä lusikkavettä, korjaavat työnsä tuloksena paljon yleisiä lauselmia ja opettavaisia johtopäätöksiä, siinä kohoaa hänen eteensä haamuja, ensin häilyvän usvan peittämiä, sitte kirkkaita ja läpinäkyviä; ne katselevat häneen pyytävästi ja tanssivat sydänyön aikana hänen ympärillään, sanoen: Tihennä meidät!

Niin kävi tässäkin. Noiden luostarikertomusten lapsellisista latinaisista riveistä kasvoi ilmaan Sankt Gallenin luostarin torneja ja muureja; monet kunnianarvoiset harmajapäät kävelivät edestakaisin sen ristikäytävissä; vanhojen käsikirjoitusten takana istuivat ne, jotka ne muinoin olivat kirjoittaneet; luostarikoululaiset teuhasivat pihalla, messut kaikuivat kuorista ja vartijan torventoitotus tornista. Mutta edellä muita ilmestyi sen ylevän rouvan loistava haamu, joka viekotteli mukaansa P. Galluksen luostarirauhasta nuoren opettajan, valmistaakseen kaikukivikallioillaan Bodenjärven rannalla henkevän hoidon klassillisille runoilijoille. Luostarikronikan yksinkertainen tarina tuosta Virgiliukselle pyhitetystä hiljaisesta kotielämästä on jo yksinään palanen niin kaunista ja todellista runoutta, että sen vertaista harvoin ihmisten seassa tapaa.

Mutta ketä sellaiset olennot kiusaavat, sen ei auta muuta kuin manata ne luotaan. Enkä suotta olekaan vanhoista kertomuksista lukenut, kuinka Notker änkyttäjä kerran kävi samanlaisten näkyjen kimppuun: hän sieppasi mukuraisen pähkinäpuusauvansa ja huimi sillä rohkeasti pahoja henkiä, kunnes ne lauloivat hänelle kauneimmat laulunsa.

Sen vuoksi minäkin tartuin lyömäaseeseeni, teräskynääni, sanoin eräänä aamuna jäähyväiset paksuille nidoksille ja läksin matkaamaan sitä maata, jota kerran Hadwig herttuatar ja hänen aikalaisensa olivat polkeneet; istuin pyhän Galluksen kunnianarvoisessa kirjastossa, kulin keinuvassa venosessa yli Bodenjärven, sukelsin Hohentwielin juurella humisevaan vanhaan lehmustoon, missä nyt kelpo schwaabilainen kylävouti vartioi vanhan varustuksen raunioita, ja kiipesin viimein Sänti-alpin sinertävälle huipulle, missä tunturikappeli rohkeasti kuin kotkanpesä silmäilee alas viherjöivään Appenzellin laaksoon. Siellä muinaisen schwaabilaismeren kaltailla kulkien, sielu täynnä menneitten sukupolvien elämää ja sydämmen riemastuessa lämpimästä päivänpaisteesta ja voimakkaasta vuori-ilmasta, suunnittelin tämän kertomuksen ja kirjoitinkin sen suurimmaksi osaksi.

Voinee kyllä joku huomauttaa, että eräät siinä lausutut seikat eivät perustu omantunnonmukaisiin tutkimuksiin sivistyshistorian alalla, kun henkilöitä ja vuosilukuja, ehkäpä vuosikymmeniäkin on siinä jonkun verran lykätty toistensa väliin. Mutta runoilija voi teoksensa sisäisen yhtenäisyyden kannalta sallia itselleen paljon sellaista, joka ankaralle historiankirjoittajalle luettaisiin virheeksi. Sanoopa itse voittamaton Macaulaykia: Mielelläni kärsin sen syytöksen, etten ole aina pysynyt historian arvokkaassa korkeudessa, jos minun vain siten onnistuu esittää yhdeksännentoista vuosisadan englantilaisille tarkka kuva heidän esi-isiensä elämästä. — — —

Heidelbergissa, helmikuulla 1855.