Читать книгу Mirdja: Romaani - L. Onerva - Страница 11

Sisällysluettelo

Mauri Etso on voimakas, varma ja eheä, lemmessään verenväkevä ja kiihkeä.

Mirdja on soleva ja notkea, kuuma ja kiertyvä kuin itämaan villi viini. Hän tahtoo nauttia ja hän nauttii. Hän tahtoo kokea elämää lemmen henkäilyssä ja hän antautuu sille. Hän himoaa hetkien huumaa ja hän antaa niiden puristautua värähtelevän elämänjanoisen sielunsa ympärille villillä syleilyllään. Mutta Mirdja on nainen ja rakastaa voimaa. Ah, miten suuresti hän nauttii tulla nostetuksi väkevillä jätin käsivarsilla, nauttii tulla johdetuksi, talutetuksi kuin lapsi, sylissä kannetuksi kuin itsetiedoton halpa rakastajatar ja tuntea silloin, miten hiipii fyysillinen heikkous sormenpäihin asti suloisena raukeutena…

Ja Mauri Etso sanoo Mirdjalle: "Sinä tulet tänä iltana sinne ja huomenna sinne…" ja kuin taipuva vesa on tyttö. Ihanaa on Mirdjasta miehen rautaisen tahdon hypnotismi, ummessa silmin hän tottelee, kuin päähän on hänelle noussut naisellisen heikkouden hekuma. Hulluja huutaa hänen sairaan nautinnonhimon päihdyttämä sielunsa Etsolle:

— Rääkkää minua, potki minua, kuluta minut kuoliaaksi! Syö minut pala palalta! Ole kuin temppelin ryöstäjä, pyhien solvaisija ja rosvo! Ole julma ja väkevä ja omaasi etsivä ja vie minulta kaikki, jotta tuntisin suuren myrskyn kulkeneen ylitseni! Vastauksesi hyväilee Mauri Etson silmä Mirdjaa kuumasti ja käskevästi ja Mirdja on onnellinen. Kuin houretta, kuin unien kestipitoa on hänen elämänsä Mauri Etson rinnalla. Mutta Etso ei ole mikään uneksija ja lyhyitä ovat aina unien uhkuvat kestipidot. — Tämä on houreesta heräämisen historia:

— Sinä olet siis minun, ijät päivät minun? kysyy Etso tavallisella itseluottavalla käskijäuskollaan.

Pilvi kohoaa Mirdjan otsalle: oliko jo lopussa välitön tunnenarkoosi ilman kyselyä eilisestä ja huomisesta? Tämä kuulosti melkein kuin kutsumus järkeis-saivarteluun, kutsumus sotaan… Ja äkkiä on Mirdjan sielussa jotakin muuttunut ja hänen korviaan viiltää sanojen kova, säälimätön lemmenvaatimus. Viivähtäen hän vastaa:

— Minä olen sinun nyt…

— Minä tiedän sen, mutta tahdon tietää enemmän. — Etson silmät katsovat pistävinä.

— Niin minäkin, mutta minä en tiedä muuta, Mirdja loukkaantuen vastaa.

— Mistä tuo varovaisuutesi? Miksi säikyt kohtalomme ijäisyyttä?

Siinä se taas oli tuo kauhea ontto sana "ijäisyys." Poroporvari-sielujen vaalilause, niiden, jotka eivät ymmärrä sekuntien tunne-ijäisyyttä, silmänräpäysten ihanaa kauneusmusiikkia! — Mauri Etson komea, kookas olento lyyhistyy Mirdjan silmissä äkkiä tinkiväksi tusinasieluksi, pitkäsormiseksi onnen juutalaiseksi, ja kuin taikakosketuksesta herää hänessä taas se entinen, se oikea Mirdja, ylpeämieli ja voimakas, joka keveällä ylimielisellä halveksinnalla miehiä hallitsee — kuten heikompia hallitaan. Etso onkin vain tavallinen mies, yksi noista heikoista, muistaa Mirdja, kun hän muuttaa ryhtiä ja lausuu:

— En tahdo leikkiä totuuden kanssa.

Säpsähtää Etso sanojen kovaa, itsetietoista sointua: se oli hänelle vierasta. Kuuma villi viiniköynnös oli Mirdja, okainen ja oikullinen tosin, mutta sittenkin taipuva kuin lapsi, naisista naisellisin, pehmeistä pehmein, kuin syntynyt miestä varten. Ja nyt tuijotti häneen kiveksi kiteytyneen panssarin takaa joku vieras henkiolento… Mutta se oli varmaan erehdys, erehdys… täytyi hyväillä hänet entiselleen, suudella hänet taas naiseksi… Ja sulkien Mirdjan syliinsä puhuu hänelle Etso:

— Totuuden kanssa pelkäät leikitellä, mutta et minun kanssani, sinä siunattu kissanpentu. Mutta yhden neuvon annan minä sinulle vielä lisäksi: ijäisyyden kanssa älä myöskään leiki! Älä paloita elämääsi, älä tee siitä kurjaa mosaiikkiteosta, Mirdja. Minun Mirdjani! Ethän peljänne ehjentää elämääsi yhdeksi suureksi rakkaudeksi. Se on kaikkien ristiriitaisten sielujen pelastus!

— Mutta ehkä minua ei ole määrätty pelastettujen joukkoon, äännähtää Mirdja työntäen Etson pois. — Eteensä vain tuijottaa sitten ja pieni iva leikkii kylmillä huulilla.

Pahasti silloin kuohahti Etsossa:

— Sinun fatalismisi on sietämätön. Se on tuskin uskottava. Se on tekosyy, jonka tuot esille sen sijaan, että tunnustaisit, ettet minua ollenkaan rakasta. Sinä et rakasta minua, Mirdja. Sinun lempesi on niin pieni, ettei se tiedä, kestääkö se huomista päivää, elääkö se edes yön yli. Sairas, hullu, kulunut siekale se on, jonka olet heittänyt minulle, ja sentään olet uskaltanut sanoa, että rakastat minua. Tuntematonta on sinulle rakkaus ja rakkauden suuruus, et tiedä edes, mitä se on…

Etso oli puhunut kiihkeästi, melkein julmalla äänenpainolla, nyrkit puristuksissa oli puhunut… Mutta Mirdja katseli häntä vain kuin kaukaa ja syrjästä. Välistä tosin soimausten lomissa oli hänen ylpeytensä syvänä vihana leimahdellut, mutta sitten heti sammunut ja nyt tunsi hän vain aivoissaan halveksinnan ihanaa, tyynnyttävää viileyttä. Tuollainen oli siis voimakas mies, naisen syyttäjä, naisen halveksija, brutaalinen sana huulilla, brutaalinen ajatus sydämessä, brutaalinen puserrus käsivarressa! Tuollainen oli siis ehjä luonne… Siunatut, siunatut, te hajanaiset ja heikot!

Nyt tunsi Mirdja olevansa täydellisesti vapaa tuosta miehestä, täydellisesti vieras hänelle, täydellisesti välinpitämätön hänen onnelleen ja onnettomuudelleen. Nyt saattoi hän ivata häntä, pettää häntä, lyödä häntä ajatuksillaan, kokeilla… Ja vallaton riemu tykytti hänen suonissaan: mikä nautinto pudistella tuo suuri mies päästään hölmöksi kuin koulupoika! — Mirdja alkoi puhua hiljaa aivan tyynesti, aivan intohimottomasti:

— Sinä sanot, että minä en tiedä, mikä on rakkauden suuruus. Tämä on uskoni: rakkauden suuruus on ennen kaikkea sen totuudessa. Mutta totuus on jumalien ikikirjava tulitus ja ainoastaan nyt par'aikaa vierähtävän silmänräpäyksen ajan voimme me ihmiset sen nähdä ja määritellä. Eikä kukaan tiedä, milloin se sekunti lyö, jolloin nykyhetken totuus jo on valhetta. Ja sentään, sinä uskallat vaatia minua manaamaan esille tulevaisuuden tietämättömiä varjokuvia. Kuinka voisit uskoa niitä, joita et näe, kun et edes usko sitä, mikä silmiesi edessä on? Siksi älä puhu huomisesta, puhu mieluummin siitä päivästä, jossa elämme, tai kaikkein mieluimmin älä puhu mistään, sillä viisastelu tappaa tunteet. Mutta mikä oikeus on sinulla epäillä minun suurta rakkauttani, jos minä nyt kerran sanon, että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa?

Mirdjan ääni oli tätä puhuessa verhottu ja teräksisen harmaa. Etso ei jaksanut nähdä sen lävitse sieluun.

— Puhut tottuneesti. Sinä olet kai sanonut nuo samat sanat jo monta kertaa muille… Ja missä ovat sinun suuret rakkautesi nyt? Hetken helyjä olivat, viimeisesi minulle heität, puhui Etso käheästi ja katkerasti.

Mirdja naurahti.

— Lasketko sinä rakkauden suuruuden pituusmitoissa ja elämän arvon vuosimäärien mukaan? Eikö yksi päivä voi olla suurempi kuin kymmenen vuotta ja yksi hetki todellista rakkautta sisällöltään parempi kuin tuhat valheellista?…

— Minä uskon rakkauden todellisuuteen vasta kymmenen vuoden kokemuksen nojalla.

Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä kymmenen vuotta koe-esineenä… koe-eläimenä… Ja hänen silmäinsä ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana, rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena, kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu, jälellä vain heikon aviopuolison arka epäitsenäisyys; todellakin mallivaimon kuva! Ja hekin olivat aikoinaan olleet hienoja, naisten naisia, jotka peläten särkyä omaan arkatekoisuuteensa, olivat himonneet tukea ja imeytyneet kiinni fyysilliseen voimapisteeseen, luonnonrajuun ja julmaan lempeen. He olivat juosseet satimeen, kuten nyt hän itse oli ollut vähällä juosta. Mirdjaa värisytti inho. Se oli sitä kymmenen vuoden koe-rakkautta. — Hän sanoi melkein jyrkästi:

— Sitten et ole koskaan uskonut etkä koskaan nähnyt rakkautta, sillä mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhyempi sen ikä. Parhaimmat hetket elämässä ovat vain silmänräpäys ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet jo syntyessään…

— En ymmärrä sinua. Minun tietääkseni on rakkaus suuri juuri silloin, kun sillä on kantovoimaa ja ijäisyyskestävyyttä.

— Oh, silloin se on vain pieni. Sillä on kantovoimaa vain siksi, että sillä on niin vähän kannettavaa, ja se on kestävä siksi, että se on omaa mukavuuttaan etsien muovailukykyinen ja kiemurteleva.

— Mutta eikö voi kantaa paljon ja kestää sentään, antaa paljon ja antaa aina…?

— Tarkoitukseni ei ole näytellä mitään psykoloogista sibyllaa. Moninaiset ja kirjavat ovat ihmissielut. Sanonpa vain: älkäämme laatiko lakeja ja ijäisyyspuitteita millekkään, jott'emme pettyessä kadottaisi uskoamme itseemme ja toisiimme…

— Mutta uskollisuus, Mirdja, uskollisuus! Etkö tunne sitä käsitettä, eikö se ole sinulle mitään?

Mirdjasta tuntui kuin olisi toinen huutanut hänelle: koirani, mun koirani, eikö sinulla olekaan koiran luonnetta! Mutta viisastelu oli nyt kerran käynnissä ja hän huomasi kyllä, ettei se lainkaan pysynyt loogillisuuden rajoissa, mutta vähät asioista, asenne oli tässä pääasiallista, repliikkien täytyi jatkua ja hän vastasi:

— Se on minulle juuri kaikki. Mutta todellisesti uskollinen itselleen ja ympäristölleen on vain se, joka aina hetki hetkeltä, päivä päivältä, vuosi vuodelta kunkin sekunnin totuuden uskaltaa elää ja tunnustaa. Elämän kehitykselle uskollisena oleminen on korkein uskollisuus.

— Mirdja, sinä vaihdat ja sekoitat käsitteet. Uskollisuutta on se, joka samanlaisena ikuisesti pysyy, uskottomuutta se, joka hetken kera häviää.

— Lyhytnäköisiä yhteensovituksia, valheellisia muotoja, joita palvellakseen ihmiset ovat itseltään itsekunnioituksen riisuneet ja elämältä sisällön varastaneet; ikäänkuin ei ikuisuus olisikaan vain häviävien hetkien saattoa ja ikäänkuin ei hetki jaksaisi sisältää ikuisuutta. Mutta tyhmät, sokeat ihmiset, mitä he tekevät? Odotellen ikuisuutta heittävät he pois hetken toisensa perästä elämän ala-arvoisina murto-osina, kunnes he siten ovat heittäneet pois koko elämänsä, siis koko inhimillisen ikuisuutensa ja tehneet siitä sisällyksettömän tyhjyyden. Tai sitten ottavat he tosin vastaan hetken ja sen sisällön, mutta eivät ymmärrä antaa sille ikuisuus-arvoa ja siten katkovat he palasiksi ihanimmat langat, joista se kudotaan. Tämä kaikki siksi, ett'eivät he tiedä että hetki ja ikuisuus ovat erottamattomat…

— On tosiaan vaikea keksiä järkeä sinun pitkästä sanatulvastasi, mutta se ei ole sinulle viaksi luettava, päinvastoin se todistaa vain, että sinä olet nainen ja…

— Se todistaa vain, että sinä olet tyhmä.

— No niin, ei maksa sinun kanssasi ruveta kiistelemään pitemmältä. Mutta mitä sinun viimeiseen vertaukseesi tulee, tahtoisin siihen lisäksi sanoa vain yhden seikan, sen nimittäin, että ei ole elämän kudosta koskaan kirjavista, sieltä ja täältä haalituista katkelmista paikattava, yhdestä ainukaisesta jatkuvasta langasta on se kudottava, jotta sillä olisi jotakin arvoa. Mutta niinkuin jo sanoin, älkäämme Herran nimessä jatkako enää tällaista. Kaikki abstraktiset keskustelut naisten kanssa ovat kokonaan periaatteitani vastaan. Es geht nicht! Nainen ei nyt kerran ole luotu ajattelemaan, vaan tuntemaan. Ainoastaan tunteitten ja aistimusten maailmassa voivat mies ja nainen toisiinsa sulaa. Heitetään pois kaikki filosofeeraukset. Mitä se hyödyttää? Me olemme taas kuin ennen ja sinä olet taas sama kuin ennen; minun rakas villi viinipuuni, niinhän? Ja minä lupaan sinulle, armas, että koko elämäni tahdon sinun olentosi säikeistä kutoa, yksinomaan sinusta ja sinulle. Kaiken, kaiken saat, mutta kaiken tahdon minä myös omistaa, kuuletko, kaiken. Minun rakkauteni vaatii, että sinäkin elämäsi kankaan kudot minusta, aina ja ainoastaan minusta… Tunnetko sinä rakkautta: kaikki tai ei mitään!

— Kaiken saan, sanot… mutta onko sinulla sitten minulle muuta annettavaa kuin vanhat suutelot ja vanhat fraasit? Mirdja kolkolla ivalla puhui. — Mutta sinä luulet, että niin sanotulle "naiselle" voi heittää mitä romua tahansa ja kaikki käy jumalallisista lahjoista, kunhan ne vain mieheltä ovat. Niin olet sinä minutkin käsittänyt. "Naista" minussa olet sinä syöttänyt, "naista" minussa rakastanut. Ah, miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka lupaatte kutoa koko elämänne yhden ainoan naisen epätäydellisestä olennosta, joka kumminkin aina on kohdattava järjen ja ajatuksen ulkopuolella! Miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka olette kokonaan unohtaneet pois hänestä ihmisen! Se on mukavinta, niin, tietysti. Teidän rakkautenne saa määrätä ja vaatia, ja nainen saa sen arvaamattoman onnen totella teitä. Ja niin murhaatte te hänessä vähitellen ihmisen. Mutta minun ihmiseni tahtoo elää ja tiedätkö, mitä se sinulta vaatii voidakseen yksinomaan sinun kauttasi elää: sinun pitää unohtaa, että olet uros ja olla ensi sijassa ihminen ja sellainen ihminen, joka samalla on nero ja yhdistää itseensä maailman kaiken henkevyyden, viisauden, rikkauden ja voiman, sanalla sanoen koko elämän, sillä ainoastaan avaran maailman ja kuohuvan elämän ytimistä voi minun ihmiseni elää… mutta sinä olet raaka ja typerä…

— Backfish-unelmia miehestä! Muutamat naiset pysyvät lapsina koko elämänsä ijän. Tämän kaiken voi ymmärtää ja antaa anteeksi juuri siksi, että olet "nainen", vaikka sinä sitä sanaa niin aiheettomasti vainoat.

— Sinulla ei ole minulle mitään anteeksi-annettavaa etkä sinä voi minua koskaan ymmärtää. Mene niiden luo, joita sinä voit sekä ymmärtää että anteeksi-annolla armoittaa… maailma on täynnä naaraita!

— Mirdja, Mirdja, sinä olet hullu, sinä…

— Oh, älä jatka, minäkään en jatka enää. Kaikki oli vain leikkiä, mutta sinähän et pidä leikistä… niin että paras on kai lopettaa.

— Niin, minun täytyy tunnustaa, että en pidä myrskyisistä kohtauksista naisten kanssa. Parasta on siis, että väistyn siksi aikaa, kunnes sinun ajatustesi pahin ryöppy on rauhoittunut.

— Sitä saat turhaan odottaa.

— Se olisi vahinko. Mutta minä en nyt ota asiaa näin vakavalta kannalta. Niinkuin sanottu, olen minä siitä välittämättä ja koetan asettua sinun kannallesi. Merkiksi siitä, että kaikki on taas ennallaan, tulet sinä sitten minua hakemaan.

— Sitä saat turhaan odottaa.

— Minä odotan.

Ja Mauri Etso kumarsi keveän jäähyväiskumarruksen niinkuin yhden päivän erolle kumarretaan.

* * * * *

He seisoivat kauan, seisoivat liian kauan toistaan odotellen kuin kumpikin omassa päässään siltaa. — Ja kun sitten eräänä päivänä, jolloin vanha ylpeys jo oli ehtinyt haihtua, Mirdja vihdoinkin alkoi katsella tietä edessään, huomasi hän, että silta jo oli nostettu pois ja outo hirvittävä kuilu ammotti heidän välillään. Silloin käsitti hän, että kaikki oli lopussa ja hän rupesi murehtimaan Etsoa, kuten ihmiset kuolleitaan murehtivat, hillityin ja painavin ajatuksin… Hän koetti selvittää itselleen elämän ja kuoleman kummallista yhtymää, mitä kaikki oli ollut ja miten kaikki oli tapahtunut…

Hän oli tahtonut kokea elämää… Hän oli luullut, että kuumista sieluista ja kuumista suuteloista voi nauttia melkein kuin herkullisista illallisista ja sitten unohtaa ne. Hän hölmö, vaikka elämä ei ymmärtänyt leikkiä… Ja niin oli hän antautunut seikkailemaan Mauri Etson kanssa. Miksi juuri hänen? Hän oli uusi kokemus, ja sitten oli hän niin miehekäs ja Mirdja oli niin kuoleman-kyllästynyt Einon naisellisen hiutuviin lemmenlaarituksiin… ja samoin filosofeerauksiin Rolfin kanssa… nehän olivat vain filosofeerauksia aina… Ja sitten oli Mirdja ennenkaikkea kyllästynyt seisomaan heidän molempain piedestaalilla ja niin oli hän heittäytynyt toiseen äärimmäisyyteen: Etson astinlaudaksi oli hän itsensä kuvitella tahtonut. Mutta valhetta sekin, valhetta; ja valhetta itse viimeinen kohtauskin, ratkaisu… Hän oli soimannut Etsoa vanhoista lauseparsista, ikäänkuin hän itse olisi omillaan ratsastanut! Ei niin ainoata omintakeista ajatusta. Kiusanhimo ja viisastelu oli häntä tuona iltana johtanut, jonkunlaisia toisintoja Rolfin aatteista oli hän aseiden karkaisimiksi käyttänyt. Siinä kaikki. Ja oikein sisimmässään tunsi hän itsekin pyytävänsä ikuisuutta siltä tunteelta, jota hän rakkaudeksi nimitti. Ei, kaikki johtui vain siitä, ettei hän rakastanut Etsoa. Kuinka olisi hän muuten viitsinyt tarttua yhteen ajattelemattomaan sanaan? Eikö tunteiden yksinoikeus juuri ollut käyttää kaikkia maailman sanoja! Ja rakkauden täytyi sittenkin olla elämän sisältö ja suurin. Ei mitään siitä ollut Etso hänelle ollut. Kevytmielisyyttä, huvin halua, päähänpistoa oli kaikki ollut. Ja kuitenkin kuuli Mirdja nyt tunteensa huutavan ja valittavan kipeästä kaipuusta. Kuin tyhjää oli koko elämä. Mistä tämä?… Jos sittenkin… Mutta eikö ihminen muista usein sellaistakin, jota ei rakasta, ikävöi vastenmielisiä vaikutuksiaankin takaisin? Se on tottumuksen valtaa. Tai tässä? Kenties vain naisen himoa miestä kohden ylimalkaan. Miksi ei Etson sijassa olisi saattanut olla yhtä hyvin joku toinen mies? Ja sellaista kutsua rakkaudeksi! Ei milloinkaan enää päästäisi Mirdja sitä ajatusta sydämeensä, sitä sanaa huulilleen, ehkä hän siten eläisi sen kysymyksen ohitse ja — säästäisi muita! Mutta ihme, Mirdja ei päässyt irti Mauri Etson kuvasta. Se katsoi häneen pakottavasti ja pitkään ja hän sulki silmänsä janoten hänen huuliaan, hänen ääntään, hänen voimakkaita käsivarsiaan!… Oh, miten tämä uusi kosketus oli taas hänet tahrannut, jättänyt jälkiä… Uusi kosketus ilman rakkautta…! Jumala, Jumala, noinko hän heittäisi itsensä pois kenelle tahansa hetken oikusta, hetken nautinnosta, ja he voisivat sitten kerskata omistaneensa Mirdjan, miehet…

Mirdjan teki mieli vihata Mauri Etsoa, päästäkseen vapaaksi itse-vihastaan, mutta hän ei voinut. Hänen sydämessään vain ja nyyhkytti ääretön tyhjyys, elämän lyhytaikainen mitättömyys ja kaiken, kaiken turhuus. Ja yhä pehmeämmäksi ja hiljaisemmaksi vaan kävi hänen mielensä, kuten kuollutta murehtijan käy.

Lopulta ei hän muistanut enää muuta kuin että hänellä oli ollut rakkaus, jonka hän oli heittänyt pois. Ja silloin tällöin sitä muistellessa saattoi hänen mielensä heltyä aivan itkunsekaisen suruisaksi.

Niinpä oli Mirdjalla eräänä talvisena hämäränä myös sellainen heltymisen hetki. Hän seisoi ja tuijotti ikkunastaan ulos ja ikävöi. Kaikki viisastelut olivat jo aikoja sitten lakanneet ja kaikki vanha oli saanut uuden mielikuvituksellisen muodon. Ylpeästä ja kylmästä leikittelijästä oli Mirdja omassa mielessään muuttunut onnettomasti rakastuneeksi.

Ja hän seisoi ja kaiverteli ikkunaruutunsa jäähopeaan outoja sanoja Etson haamulle. Sellaisia, joita voi antaa ainoastaan sille, joka ei enää vedä niistä tilille.

Minä rakastan, rakastan…

Ah, se oli vain hautasiunaus!

Mutta paljon jälestäpäinkin saattoi tuntua vielä siltä kuin ei vainaja aina olisi levännyt oikein rauhassa. Pitkät ajat kuiskuttelivat kalmiston menninkäiset murehtijan korviin paljon levottomia satuja. Mutta vähitellen kävivät ne yhä kuulumattomammiksi, kunnes vihdoin vaikenivat kokonaan.

Eikä Mirdjallakaan enää ollut pahaa omaatuntoa. Olihan hän lopultakin siunannut vainajan.