Читать книгу Mirdja: Romaani - L. Onerva - Страница 12

Sisällysluettelo

Kuka on tuo kalpea nuori mies, joka säännöllisesti joka ilta korkean absinttilasinsa takana ulkoravintolan parvekkeella istuu?

Silmä katsoo puoleksi tylsänä, puoleksi uneksivana, ja harvoin innostuu hän ottamaan osaa toisten keskusteluun.

Mirdja tähtäilee häntä, unohtuu tuijottamaan häneen… ja pian ei hän näe enää ketään muuta kuin tuon kalpean tuntemattoman… Kalpea tuntematon on kuin hänen aivoihinsa painettu kaiverrus, hänen sieluunsa syöpynyt ainainen unikuva. Ja hän tuntee hänen ulkomuotonsa aivan yksityiskohtia myöten, erottaisi heti tuhansien joukosta. Otsalla lepää kaksi pimeää ryppyä, silmäluomet ovat vähän, aivan vähän pöhettyneet kuin kuumeessa valvotun yön jälestä ja suupielissä istuu pari pientä hiottua pirunpoikaa hyvin vaiti, hyvin piilossa… Pää on vähän eteenpäin kumarassa, ryhti vähän riippuva, mutta jokainen liike on kuin synnynnäisen keikarin ja hänen pienet vikansa vain ikäänkuin pitävät koossa yhteisvaikutusta lisäten sille modernin väsyneisyyden pehmeää viehätystä.

Sellaista miestä pitää Mirdja silmäinsä edessä yötä ja päivää.

Mirdja kohtaa hänet usein, yhä useammin, ja hän koettaa lukea jotakin noista kasvoista, joiden ilme ei ihmeeksikään koskaan ole samanlainen. Väliin ovat ne kaksi ryppyä otsalla mustat ja jyrkät, väliin sulavat ne kasvojen tavalliseen harmauteen melkein huomaamattomiksi, väliin vaeltaa paksu sininen pilvi aivan silmien alla, väliin kuultaa se koko kasvoilta kuin pimeä verileima… väliin ovat suupielen pirut tulleet aivan esille, niin että niiden hävyttömät pikkusarvet näkyvät, väliin taas nukkuu kaikki, kaikki… Se on omituista. Ja sen miehen silmät katsovat Mirdjaan aivan kuin sokean, aivan kuin ne eivät huomaisikaan. Miksi ne katsovat häneen kuin sokean silmät? Katsovatko ne kaikkiin niin? Miksi ne katsovat niin? Kipeällä kärsimättömyydellä katsoo Mirdja ihmistä edessään. Hän himoaa sen sielua, jonka salaisuutta eivät silmät ilmaise. Ne silmät, ne ovat enemmän kuin verhotut, ne ovat kuin sokean… Kuinka jaksaa pakottaa silmänsä sokeiksi omalle sielulleen?

— Kuka on hän?

Ja Mirdjalle vastataan:

— Eero Selinä, rappiolle joutunut maisteri. Kun hän suoritti kandidaatin, oli hän vielä hirveän nuori ja hirveän lahjakas. Sitten alkoi hän kirjoittaa tohtorin-väitöskirjaansa ja sitten alkoi hän juoda absinttia ja nyt ei hän tee mitään, ainoastaan tylsistyy päivä päivältä tietysti. Mikä vahinko! Sellaiset lahjat…

— Minä tahtoisin tutustua häneen, sanoo Mirdja.

— Ei kannata, hyvä neiti, hän on hirveä naisten vihaaja, aivan mahdoton.

— Miten hirveä kaikessa!

Ja Mirdjan sielussa alkaa kyteä vain yksi ajatus: saada Eero Selinän sielu itselleen.

Minä tahdon katsoa sisään noihin sokeata-leikkiviin silmiin, minä tahdon katsoa sisälle tuohon hirveään sieluun, joka on suljettu kaikilta, ja pitää vallassani tuota miestä, joka vihaa naista! — Ja se ajatus poltti ja kiihotti kuin suuruudenhullu itserakkaus, kuin kunnianhimo, kuin vallanhimo, kuin rakkaudenhimo Mirdjan sielussa yötä ja päivää.

* * * * *

Vihdoin oli Mirdja päässyt niin pitkälle, että Selinä oli alkanut puhua itsestään.

Miten kauan oli Mirdja saanutkin tehdä työtä ennenkuin oli saanut hänet edes avaamaan suutaan! Ei koskaan vielä ollut kukaan mies ollut Mirdjalle niin välinpitämättömän epäkohtelias kuin Selinä. Tämä olisi epäilemättä vaikein valloitus Mirdjan elämässä.

Ensin ei Selinä ollut yhtään huomaavinaan hänen läsnäoloaan. Sitten hän oli heittänyt jonkun välinpitämättömän sanan hänelle niinkuin heitetään rauhanlunastus-lantti kerjäläiselle. Se olisi voinut käydä loukkauksesta, mutta Mirdja ei ollut huomaavinaankaan; hän oli päättänyt päästä perille tuosta sielusta. Hän tutki tuota miestä salaa, kaukaa, joka hetki, joka sekunti. Hän tiesi olevansa aktiivinen puoli, mutta hänen ensimäinen keinonsa oli: herättää niin vähän huomiota kuin mahdollista eikä hyökätä ollenkaan.

Vihdoin oppi Mirdja katsomaan yhä selvemmin ja selvemmin vaikenevan ritarinsa sieluun. Ja hän pelästyi ja ihastui. Se oli kuin ääretön musta kultakaivos, jonka ovelle oli kirjoitettu ikuisen hiljaisuuden ja liikkumattomuuden käsky: kaikki on turhuus. Ja Mirdja tunsi, että avaimet tähän sieluun olivat kalliisti ostettavat. Hän ei saisi olla kitsas; hänen tuli oma sielunsa lunnaiksi heittää. Ja Mirdja kaivoi itsestään vähitellen esille kaikki, mitä hän aavisti äänettömän ystävänsä sielussa; kaikki elämän tuskansa ja pettymyksensä, kaikki välilliset ja välittömät kokemuksensa ja pessimistiset maailmanviisautensa. Ja hän alkoi puhua itsestään, aivan huomaamattomasti, luonnollisesti kuin parhaalle ystävälleen ilman vaikutushalua, ilman tutkiskelua luotosta tai ymmärtämyksestä, ilman vastatunnustuksien vaatimusta… Mirdja ei kysynyt mitään ja Selinä ei puhunut mitään. Sattui vain välistä, että hän unohti absinttilasinsa ja saattoi Mirdjaa… Ja tarkastella hän alkoi Mirdjaa… Kuka oli sitten tuo tyttö? Oliko hän tyttö? Ja kuitenkin miehen rikkirevityt rohkeat ajatukset ja elämänkatsomus… Saattoiko miehellä olla jotakin yhteistä yhdenkään naisen kanssa? Ja sittenkin, eikö tuo juuri kertonut hänen oman sielunsa tarinaa? Ja hän katsoi taas epäillen: tahtoiko tuo kenties jotakin hänestä? Ei, se ei ollut mahdollista. Mutta itse hän heitti itsensä pois hänelle… Tunsiko hän vaistomaisesti hengenheimolaisen? Saattoiko nainen olla ystävä? Ei, ei sekään voinut olla mahdollista…

Sata samantapaista kysymystä nousi Selinän mieleen eikä hän enää voinut olla ajattelematta Mirdjaa. Ja joskus sattumalta lisäsi hänkin puolestaan jonkun sanan heidän yhtenäiseen sielunanalyysiinsä, josta Mirdja puhui…

Sitten oli Selinä nyt vihdoinkin puhunut itsestään, yhden ainoan lauseen vain: "je suis perdu"! Mutta hän oli sanonut sen sillä tavalla, sellaisella hirveällä, katkeralla kohtalokkuuden tunteella, että se oli melkein kuin paljastus. "Ja minua ei voi mikään, eikä kukaan pelastaa", oli jyrkästi nauraen lisännyt ikäänkuin heti torjuakseen pois Mirdjan mahdollisesti heräävän lohduttamishalun.

Mutta Mirdjan sielussa huusi ja ilakoi: onnellinen, onnellinen olen minä siitä, että välinpitämätön naurusi oli vain valhe ja että sen alla sinun sydämesi vielä verisyyttään vavahtelee, onnellinen, onnellinen olen minä siitä, että onnettomana sinut löysin, sillä minä ja ainoastaan minä yksin koko maailmassa voin sinut pelastaa. Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä ja minä tahdon antaa sinulle takaisin sinun elämäsi, minun ystäväni, minun ystäväni!

Mutta Mirdja vaikeni, sillä jos hän olisi näyttänyt sielunsa suuren voiton varman riemun, olisi toinen mennyt pois eikä tullut enää koskaan takaisin — ja se ei saanut tapahtua nyt, ei vielä. Sillä Mirdja oli päättänyt leikkiä ihmeitten tekijää… hän oli päättänyt sulattaa yhdeksi heidän sielunelämänsä, tartuttaa siten oma voimansa toiseen, oksastaa itsestään elämänmehua toisen kuivuneihin soluihin… Mutta toinen ei tietäisi siitä mitään, ei huomaisi mitään ennenkuin hän olisi täysin terve… ja sitten, sitten olisi Mirdjan tehtävä lopussa. — Ja Mirdja tunsi povessaan paisuvan niin äärettömän voiman ja elämänrohkeuden kuin ei koskaan ennen. Kuin Jumalan salaa vihitty apostoli hän oli uhraaja hiljaisten hyvien töiden alttarilla, voima-ihminen, joka omasi oikeinkäytön ihmeteltävän salaisuuden…

* * * * *

— Niin paljon kaunottaria virtaa ohitsesi ja sinä tahdot karata pois… Etkö sinä tunne jotakin omituista, jotakin pidättävää ja sulattavaa, jotakin kuin auringonpaistetta välähtävän otsallesi ja ohimoillesi heidän hymystään tai olisitko kenties naistenvihaaja?… kysäsi Mirdja Selinältä kuin ohimennen ja leikillä, kun tämä välttämättä halusi päästä pääkadulta hiljaisemmille.

— Kuinka voi vihata sellaista, jota halveksii? virkahti Selinä.

— Oh, sinä herkkusuu, niinkuin en minä tietäisi, että halveksinta on sielun hienointa hekumaa. Sen kannan minäkin valitsisin, jos samalla tahtoisin olla aseissa.

— Mutta sinä, Mirdja, mikä olet sitten sinä? Mieskö naisen haamussa? Nainen peittämässä miehen sielua? Miksi elät sinä ulkopuolella sukupuoltasi? Minä tunnen kyllä sinun sukupuolesi. Ja tiedätkö, millaisia ovat ne naiset, jotka tunnen? Ne ovat kahta lajia: joko yleisiä ilotyttöjä, pohjaltaan usein sangen hyväluontoisia, mutta joka tapauksessa eläimiä, paljaita verhoomattomia eläimiä, joiden ainoa jälellä oleva aito-inhimillinen tunnusmerkki on heidän kaikkivaltias rahanhimonsa; tai sitten s.o. perhetyttöjä; edellisiä, jotka ovat saaneet oivallisen kasvatuksen, jotka ovat pistetyt häkkiin ja harjoitetut kantamaan hyveellisyyden painavaa kilpeä ja tarpeen tullen luomaan silmänsä alas ja pyörtymään. Erotus on itse asiassa vain siinä, että nämä viimemainitut ovat paljon typerämpiä ja luonnottomampia kuin edelliset. Ja ajattele sitten meitä miehiä, joita koko elämä, koko yhteiskunta kaikkine hyveineen lähestyy tällaisen tekopyhän ja typerän naisen hahmossa! Voimmeko me ottaa vastaan siltä mitään? Emme, tuhat kertaa emme! Jos me sanomme: me olemme sairaita, antakaa meille terveys, vastataan meille hymmillä: me kiitämme sinua, Jumala, ett'emme ole kuin nuo dekadentit ja kadotetut, maan pilkka ja pahennus! Ja sitten — ihmisrakkaus on ensimäinen numero tekopyhyyden ohjelmistossa — sitten lähetetään meille lentokirjasia, joissa suositellaan sairaan ravinnoksi yleisesti moraalia vahvistavaksi tunnettua raakavoimaa ja aatteilla kyllästettyä triviaali-terveyttä…

Mutta me parantumattomat dekadentit me olemme ylpeätä väkeä, me kilpistämme kuoremme koviksi ja pistäviksi, niinkuin ne, jotka itse itsellensä riittävät, sillä me emme voi koota ilettävän myötätunnon almuja rahvaalta, jolle meidän sisälliset normimme ovat ainainen arvoitus. Ja koska meidän vallassamme ei kuitenkaan ole vaientaa sen ijänikuista möly-ääntä, väistymme me syrjään ylpeässä ylenkatseessa. Niin olen minä aina tehnyt, erotuksetta olen heidät kaikki työntänyt tyköäni. Katso, minullekin on kurkotettu sääliä ja rakkauden tekoja. Ah, miten toisenlaisena tulit sinä Mirdja kuin kaikki ne muut — et sinä kumpaakaan kurkottanut, siksi minä tunnen, että sinun läsnäolosi ei ole loukkaus, kuten niiden muiden. Sinulle voin alentumatta, itseäni solvaisematta, tunnustaa sen, mitä en kellekään vielä, paljastaa kovan kuoren alla piilevän itseni. Niin minä olen vain herkkä värisevä ihmissydän, sairas, joka kuumeesta tykyttävin ohimoin harhailee pimeässä, houreessakulkija, joka katkerana hapuilee ohi linnojen porttien, yksinäinen sielu, joka kaikkien väärin-ymmärtämänä on hukkumaisillaan elämän pohjattomaan tyhjyyteen. Oh, Mirdja, minä olen dekadentti, mutta tämän on aste, jolla itse viattomuus on turmelusta ja turmelus viattomuutta ja jota vastaan kaiken maailman viisaus ja moraali on voimaton!

Selinä oli puhunut katkonaisesti, kiihkeästi ja hiljaa, niinkuin se, joka ensimäisen kerran omien sanojensa outoa kaikua kuuntelee, arastelevana ja huumaantuneena yht'aikaa.

Mutta minä olen voimakkaampi kuin kaiken maailman viisaus ja moraali, ja sinä alat tuntea sen jo… puhui Mirdjan uhkaylpeä sielu, mutta hän painoi puheen alas ja virkkoi:

— Miten hyvin minä tunnen sinussa itseni! Sairautta, sairautta kaikki, mutta minkälaista? Eikö se iske ihmiseen juuri silloin, kun hänen sielunsa kehitys jollakin tavoin epäsuotuisten olosuhteiden vaikutuksesta pääsee taittumaan liikakehitykseksi? Ja eikö se useimmiten tapahdu juuri sieluissa, jotka aines-osiltaan ovat kauneimpia, herkimpiä, hienoimpia ja runsaskykyisimpiä! Mutta sitä eivät käsitä ne, jotka tuota hienoa mosaiikkikudelmaa, tuota tuskallisuuteen asti hiottua kauneuskimaltelua, plebeijihengen karkeatekoisilla aatteilla tahtovat parantaa. He eivät käsitä…

— Että parannuskeinoa ei ole vielä keksittykään, ei meille. Muille voidaan lausua vapauttavat sanat, ei meille. Me emme usko enää mihinkään.

— Minäkin olen kokenut mielikuvien pettävyyttä, nähnyt uskojen tyhjyyteen ja itsepetokseen raukeavan, tuntenut pessimismin auttamattomasti ja ankeasti painautuvan ylitseni ja minä uskon vielä…

— Usko ja uskonto, hentomielisyyksiä naisia ja lapsia varten!

Sinäkään et pääse pois sukupuolestasi.

— Minä uskon vielä, että kullakin kehityskannalla, oli se minä tahansa, on oma ihanteensa, tai edes jonkinlainen tarkoitus, joka järjellistyttää elämisen. Täysverisin pessimisti on aatteellisempi kuin kukaan idealisti. Tunnustaessaan sairauden ja pahan, tunnustaa ihminen samalla sen vastakohdan. Ja täysverisin dekadentti, joka seisoo kuolemaan tuomitun kehityksen viimeisellä huipulla, eikö hän voi ilolla elää vain siksi, että hän on paikallaan kehityksen kulussa, sortumaan syntynyt, tietäen jälkeentulevan elämän nyt olevan kypsän luomaan taas uusia parempia kehitysmuotoja! Ei mitään käsitettä ilman vastakäsitettä. Ja enempää ei ihminen tarvitsekaan voidakseen elää!

— Ihminen ei elä vain käsitteistä.

— Usko hyvään on kuoleman elämä; pyrkimys hyvään on elämän terveys.

— Miksi me pyrkisimme ja pyristelisimme, me kehityksen ja kohtalon ketjuun vangitut? Elämä voi pyrkiä meidän kauttamme johonkin, Jumala voi pyrkiä… mutta me, me…?

— Sinun katkeruutesi nauraa minun uusidealismilleni, mutta tiedäthän, etten minäkään enää ole vallan naivi ensi-eläjä… Ja kuta pitemmälle kehityksessä pääsemme, sitä epämääräisempänä, aavempana ja autereisempana väikkyy määrä. Lakeoilla virtaa lippunsa taakse yhdistynyt yksisieluinen kansa, huipuilla kulkevat yksinäiset ja ylhäiset ja pettävin välimatkoin viittoo heille avaruus, mutta kuitenkin se viittoo…

Mirjda oli äkkiä improviseerannut itselleen aatteet ja kannan ja kuvat, kokonaisen kauniin sadun, ja hän oli puhunut vakuuttavasti ja lämmöllä, ikäänkuin hän itsekin olisi uskonut siihen mitä sanoi. Taikka tahtoi hän kenties saada heitä molempia epäilijöitä vakuutetuksi…

Mutta Selinä pudisti päätään kuin epäuskoinen:

— Pitäisi olla fantasti hapuillakseen avaruuksissa, joita ei tunne… ja fantastilla pitää olla innostusta ja minä en usko siihenkään.

— Usko työhön!

— Työhön minkä tähden?

— Työhön työn tähden, olemassaolon lievityksen tähden!

— Minä en voi tehdä työtä eudemonistisessa tarkoituksessa, olen kokenut sen, se raukeaa tyhjiin… ja sitä aatetta en löydä, minkä vuoksi kannattaisi tehdä mitään. Mitä hyötyä siitä on? Kuka iloitsee tai onnellistuu minun työstäni, minun elämästäni? En minä itse.

— Minä.

— Sinä?

He mittasivat toisiaan kuin kaksintaistelijat.

Jos minä yleensä johonkin uskoa voisin, uskoisin sinuun, mutta en tahdo enää pettyä, en uskoa, sanoi Selinän sielu.

Jos sinut joku pelastaa voi, pelastaisi sinut rakkautesi minuun, mutta silloin minunkin pitäisi rakastaa sinua, huokasi Mirdjan sielu.

Sinun tähtesi minä voisin elää, puhui Selinän katse.

Minä en jätä sinua, sinä sairas ritarini, vakuutti lujana Mirdja silmä.

— Tahtoisitko, että minä eläisin? sanoi Selinä, puhu totta!

— Tahtoisin, sanoi Mirdja.

Ja Selinä tarttui Mirdjan molempiin käsiin ja suuteli häntä liikkumattomille huulille.

Kuin hartautta ja pyhää suitsutusta oli ilmassa… hiljaisena henkenä korkeassa temppelissä värisi Mirdja… Sen täytyi tapahtua. Se oli ainoa keino parantaa.

* * * * *

Siitä päivästä alkoi heidän varsinainen suhteensa: Selinä oli sairas ritari, joka heikkona ja ruhjottuna leppoisan päivän armoilla makasi; Mirdja oli aurinko, joka lämmitti, loi ja paransi. Ja ne olivat heidän ihanimpia hetkiään, heidän molempien. Tai onko maailmassa mitään suloisempaa tunnetta kuin elämääntoipuvan, ja onko riemuitsevampaa, hienoissa huomioissa ja omanvoimantunnossa hekumoivampaa sieluntilaa kuin sairaanhoitajattaren? Joka päivä uusi kukka puhjennut auringolle, uusi usko nostanut päätään, uusi toive lähtenyt lentoon, uusi mielikuva kirkastunut. Jokainen päivä täynnä luonnontutkijan yllätyksiä, salaisia iloja, selittämättömiä hurmioita.

Selinä oli tullut avomieliseksi ja välittömäksi kuin lapsi. Suloiselta tuntui hänestä jättää väsynyt sielunsa omien lepoasentojensa mielivaltaan. Ja hän kevensi sen taakkaa, kertoi elämästään, sen pienistä, tyhjistä iloista ja sen suurista yksintuskista hiljaisina öinä.

— Paljon oli minussa katkeruutta, kertoi Selinä, paljon epäilystä, ja enemmän vielä tylsyyttä ja harmaata halveksintaa, mutta kaikki on sulanut pois sinun katseesi alla. Sinä olet voittanut. "Usko hyvään on elämä", niinkuin sinä sanoit. Sinä olet se hyvä, johon voin uskoa, sinä se elämä, jota voin elää. Kaikki, mikä on ollut sinua ennen, on kuin varjoa; kaikki sinun jälkeesi kuolemaa.

Mutta sellaisina hetkinä tunsi Mirdja aina salaisen piston rinnassaan… se oli kuin epäsointu, kuin pilvi, kuin enne. Kuinka jaksaisi hän aina olla sairaanhoitajatar, aina kantaa tätä raskasta edesvastuuta toisen elämästä… ei koskaan olla heikko, ei koskaan levähtää, ei koskaan velttona heittäytyä mielialojensa oikuille? Sillä sinä hetkenä he vajoaisivat molemmat. Mutta tämä oli sittenkin niin kaunista, olla sairaan miehen uhrautuva ystävä, Mirdjan elämän valkehin teko oli tämä ystävyys. Sillä toiselta puolen tunsi hän vaistomaista inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea mädännäistä ja madonsyömää kohtaan, mutta hän oli voittanut sen tunteen ojentaakseen auttavan käden sairaalle miehelle. Ja hän oli palkittu: helmiksi ja hohtokiviksi muuttuivat hänen koskettaessaan sairaan tummina kihoavat veripisarat, kultaa paistoivat avonaiset haavat… ei koskaan, ei unissaankaan ollut Mirdja nähnyt niin paljon ihanuutta kuin sen sairaan miehen sielussa. Mutta se oli samalla kärsimystä koko ajan, ja yhä useammin alkoi Mirdjaa painaa katkaiseva väsymys. Se oli kuin pelastaa hukkuvaa, kun limaiset meriruovot rumilla käsivarsillaan kietoutuvat kiinni valkoisten jäsenien ympärille yrittäen vetää alas, tukehduttaa ummehtuneella huohotuksellaan… kuristaa tahmeaan syleilyynsä… Minun täytyy saada olla jo heikko, minä en jaksa enää! vaikeroi sellaisina hetkinä Mirdjan sielu. Ja silloin sattui, että he molemmat tuijottivat synkkinä lattiaan puhumatta mitään. Mutta kun Mirdja huomasi levottoman, onnettoman ilmeen ystävänsä kasvoilla, vavahti hän ja kiiruhti iloitsemaan aaveet pois.

Kerran sanoi Selinä:

— Minulle oli aina sanottu, että nainen ei voi rakastaa muuten kuin säälinsä lävitse ja siksi olin minä sulkenut itseni naisen rakkaudelta. Säälin suudelma olisi pahempi kuin ostettu. Kirottu, kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden kaikkisyöpä ja polttava intohimo! Todellinen rakkaus on aina voimakasta ja iloista, itselleen elävää aistirakkautta, ja se on se ainoa oikea. Sano, Mirdja, rakastatko sinä minua itsellesi…?

Silloin kävi pisto Mirdjan rinnassa pakottavaksi kuin halvaus. Hän ei voinut kieltää eikä myöntää, ja hän vastasi:

— Sinä tiedät, että minä itse vihaan sääliä yhtä paljon kuin sinä.

— Kiitos Mirdja, sinä olet opettanut minut kunnioittamaan naista, sanoi Selinä.

Mutta omantunnon puristuksiin jäi Mirdja, hautomaan hirveitä ajatuksia. Ei, itselleen ei hän rakastanut Selinää… ja kuitenkin tahtoi hän hänet säilyttää. Mitä tahtoi hän tästä miehestä? Miksi uhrautui hän hänen tähtensä? Eikö se ollut sittenkin pelkkää yleistä ihmisrakkautta, sääliä? Surkuteltavia olivat sekä säälijä että säälittävä. Miksi ei hän ollut voinut kulkea ohi nähtyään, mikä tuo kalpea mies oli? Miksi ei hän ollut voinut mennä kylmänä tiehensä, miksi oli sydän sulanut, mieli heltynyt, hänen, egoistin, elämän vaahdoilla herkuttelijan, miksi, miksi? Kirottu naisen fatalistinen taipumus uhrautua ihmisille, joita hänen itsekäs rakkautensa ei kuitenkaan tunnusta…! Millainen olisikaan se mies, jota Mirdja rakkauden huumassa itselleen pyytäisi? Aina sama uni hänestä: korkea, voimakas, valtia, ja hänen kaksoishenkensä olisi Mirdja, heikompi kaksoishenkensä. Ja sentään olisi hän sille miehelle kaikki: sytyttäjä ja runotar, ystävä ja toveri, nostaja ja langettaja, kuten elämä itse. Eikä vain palasia, kuten tähän asti: milloin toveri, milloin ystävä, milloin laupeuden sisar, milloin kiehtova aisti-eläin, milloin käsitteellinen äly, milloin… murusia, sirpaleita. Miten elämän-rohkeaa, korkeaotsaista ja riemuitsevaa olisi heidän lempensä!… Mutta tämä, tämä ainainen kuolemanvarjon alla riutuminen, tämä kalvava kannatus, tämä salainen yksin-painiskelu… oh, miten sietämätöntä! Pois tästä hivuttavasta elämästä, tästä ainaisesta sairauden tuoksusta, pois, pois! Mutta miten? —

Mirdja oli tehnyt paljon laskuvirheitä. Hän oli päättänyt ensin parantaa sairaan ja siihen asiaan oli hän lainannut rakkautensa varjon. Sitten, niin oli hän ajatellut, pitäisi terveen miehen kyllä pystyssä työnhimo ja kunnianhimo ja hän, Mirdja, voisi siirtyä pois… Mutta tällä miehellä ei tulisi koskaan olemaan terveyttä, ei työnhimoa, ei kunnianhimoa ilman rakkautta, ilman Mirdjaa, sen tiesi hän nyt. Ja Mirdja ei rakastanut. Oliko hän edes ystävä! Miksi oli hän sitten hänet pettänyt, miksi vain lainannut itsensä, syöttänyt valhetta kuolevalle kuten lääkäri?… Hänen täytyi kuitenkin lopuksi repäistä itsensä pois. Minkä hirveän leikin hän olikaan leikkinyt! Parantanut ja vaalinut itselleen sielun, voidakseen sen sitten tuhatverroin varmemmin ja kiduttavammin tappaa, antanut sille kaiken voidakseen sitten taas kaikki ryöstämällä sen siihen paikkaan nujertaa. Ja loppu lähestyi hirvittävällä varmuudella. Kauheat valintamahdollisuudet: pelastaa Selinä pitkittämällä rakkauden valhetta koko elämän-ijän tai sanoa totuus ja tappaa hänet paikalleen.

Mirdjan sielu voihki ja vaikeroi ajatusten lahjomattoman, julman pakon alla, ja hänen tuskansa kävi päivä päivältä yhä hirvittävämmäksi ja sietämättömämmäksi. Mutta se hänelle selvisi, ettei tätä suhdetta enää voisi jatkua. Se oli mahdoton. Hänen täytyi tunnustaa totuus. Hänen voimassaan ei ollut parantaa ystävää.

* * * * *

Tänä iltana piti Selinän tulla Mirdjan luo. Heillä oli tapana pitää pieniä laulu-iltoja keskenään. Ja nyt sen suuren, sen kauhean, sen oikean piti tapahtua.

Selinä tuli jotenkin myöhään. Mirdja oli odottanut tuskallisella jännityksellä.

— Miten sinä olet kaunis ja kalpea tänä iltana, sanoi Selinä Mirdjalle. Mutta sinussa on samalla jotakin peljättävää ja suurta kuin suru, kuin meri tuolla ikkunan edessä…

He lauloivat Griegiä. Pohjoismainen raju synkkyys, koko hänen vuorenpeikko-mystiikkansa suli ihmeellisesti yhteen hämärtyvän illan ja meren kanssa. Kuin uusi ijankaikkinen sielu siitä syntyi.

Meri kimalteli ja kohisi. Painui aurinko, lankesi hämärä.

Ja aina he vielä lauloivat.

Meri oli ihana ja suuri.

— Griegin musiikissa on paljon itsekkyyttä, sanoi Mirdja pannen

Griegin sivulle.

— Kuten kaikessa kauniissa täytyy olla, sanoi Selinä. Suuret tähdet syttyivät lämpöiselle syystaivaalle. Ja yhä he vielä lauloivat.

Selinä lauloi Mirdjalle:

"Fylgia, Fylgia, pois älä käy, kun mun murtavi halpuus maan, sa arka, sa ylhäinen, lähellä näy, kun aattein alhaisin tummennan hahmosi sun, min kauneus loi tähtivalkeain haaveissa vaeltamaan…"

Yhä ihanampana, läpihohtoisempana värisi sävel. Selinä oli enemmän sielua kuin itse musiikki. Uskonsa ja rakkautensa kirkastamana hän paloi, hän, epäilystä, vihasta ja vilusta noussut, pyhänä hän paloi.

Ah, kaiken kauneuden katkeraa valheellisuutta!

Mirdja puhkesi rajuun itkuun. Nyt sen täytyi tapahtua, sen hirveän!

Hän sulki silmänsä, tukki käsillään korvansa, ettei hän näkisi, ei kuulisi mitään… ja ponnisti kurkustaan esille kovan, kamalan huudon, joka soi kuin parahdus.

— Minä en rakasta sinua! Voitko antaa minulle anteeksi…?

Selinä jäykistyi, tukehtuvansa luuli.

He vaikenivat kauheata kohtalokasta vaikenemista.

Vihdoin sanoi Selinä käheästi:

— Ja tämä kaikki, mitä on se ollut? Valhetta? Sääliäkö, sano, sääliäkö?

— Ei, ei, ystävyyttä.

— Voiko ystävä pettää ystävän? Mutta sinähän oletkin nainen, sinä vähämielinen, joka luulet voivasi ostaa ihmissielun kourallisella sääliä ha-ha-ha!

— Oi Jumala, älä naura, älä halveksi minua, ymmärrä minut! sinä olet minulle kallis, rakas kuin rakkain ystävä!

— Ystävä, sehän kuuluu olevan naisen valtti, jonka hän heittää esille, kun hän jo on tarpeekseen asti pettänyt rakastajaansa ja taas on lentovalmis. Mutta että sinä Mirdja, sinä Mirdja!… Sinunhan piti olla sukupuolesi ulkopuolella… Ja minä hullu, joka jo kyllä tunsin naisen… Mirdja raukka! — Niin meidänhän piti laulaa, se on totta. Siis jatkan… luvallanne, neiti —

"Ootko ihminen?

Et, vaan Pajazzo…"

— — — — —

"Ah, naura Pajazzo,

tee temppusi parhain,

onneni murtunut leikiksi lyö!"…

Yliluonnollinen voima ja katkeruus kuin kuoleman edellä väreili Selinän äänessä. Siinä soi koko hänen elämänsä aikainen pettymys ja tuska uudistettuna tuhatkertaisin väkivoimin, uudistettuna niin, ettei enää mitään ollut pelastettavissa.

Se oli kuin parantumattoman kuolinparahdus.

Mutta Mirdja oli lyyhistynyt kokoon… Liikkumattomana, yhteenpuristetuin huulin hän istui tuntien ikäänkuin viimeisen tuomion kulkevan ylitsensä… Tuo oli hänen työtänsä tuo… hänen, jonka oli pitänyt uhrata hyvin töiden alttarilla.

Kirottu, kirottu kaikki muu paitsi itsekohtaisin itsekkyys!

* * * * *

Patsaana istui Mirdja paikallaan. Tuskin oli hän huomannut Selinän poistumista. Mustaa ja hiljaista kaikki…

Ainoastaan toukka naksutti vanhassa seinässä. Se oli kuin ijankaikkisuuden kellon lyönnit.

Äkkiä säpsähti Mirdja. Hän hypähti ylös. Oli vähintäin jo puoliyö. Etehisestä kuului outoa kolinaa ja samassa aukeni ovi. Se oli Selinä ja niin päissään, että tuskin pystyssä pysyi. Sellaisena ei Mirdja ollut häntä vielä milloinkaan nähnyt.

— Minä tulen vähän sopimattomaan aikaan, mutta entä sitten! Ei rakkauskaan kysy aikaa, milloin tulee ja menee — eikä kuolema; ne ovat suuria herroja ne; minulla on ylhäistä seuraa… Katso, minulta jäi äsken vastaamatta, minä olin hajamielinen. Sinä pyysit minulta anteeksi. — Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi sitä, ettet voinut minua pelastaa ja parantaa ja hissata ylös… Katso, ei se sinun syysi ollut, sinä näit tosiaan siitä paljon vaivaa… Ai, ai, se on raskasta olla laupeuden sisar. Ei sitä osaa kuka hyvänsä… et sinäkään… Katso, sinä teit pikkuruikkusia virheitä; niitä sinun ensi kerralla tulee välttää… Minä sanon ne sinulle; ensiksi: laupeuden sisaren pitää olla pyhä, valkea risti sinisellä rinnalla… hän ei saa suudella potilaitaan — ee — ei! — Se on numero yksi. Sitten seuraa numero kaksi: laupeuden sisar ei saa valehdella eikä pettää, ei silmillä, ei suulla eikä sydämellä. Se on synti. Kolmanneksi: laupeuden sisaren pitää pysyä alallaan eikä haalia itselleen kokoon syntisiä kaduilta ja kujilta, — jättää sen työn poliisille, eikä valita itse itselleen pelastettavia, — jättää sen työn Jumalalle… Ja sitten — ei pidä kehoittaa miestä kirjoittamaan tohtorinväitöskirjaa, ellei itse tahdo tulla tohtorinnaksi. Piruako minä sillä tittelillä teen! Se on naisten koristuksia, sen hankkii mies naistaan varten, kuten rahan, kuten kaiken maailman turhuuden ja prameuden —

"Mua mitä haudan yössä hyödyttää, jos aarre-arkut jälkeheni jää, jos mua laulu, aikakirjat kiittää ja muistohoni urhomaineen liittää…?"

Mirdja istui ja nyyhkytti hiljaa. Niin syvästi ei ollut vielä kukaan häntä loukannut. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli välttämätön seuraus… Hänkin oli loukannut tuota miestä joka hetki, jonka oli ollut yhdessä hänen kanssaan ilman rakkautta. Mutta kasvamistaan oli kasvanut hänen hellyytensä yhä, minkä mahtoi hän sille, ja nyt, nyt olisi hän antanut vaikka henkensä, jos olisi voinut vapahtaa hänet muulla kuin rakkaudellaan. Hän nyyhkytti hiljaa.

— Niin, itke, itke, ihana Mirdja, mutta älä minun tähteni! Minä en siedä sitä. Ihminen, joka itkee toista eikä kuitenkaan rakasta häntä, loukkaa… Mutta itke sentään, ihana Mirdja, siitä sanotaan naisten silmien tulevan kauniiksi, aivan auringon-ihaniksi… Ja ennestään noin ihanat silmät! Sinä tulet niiden valolla vielä sokaisemaan monen merenkulkijan… Itke silloin, itke joka kerta, ihana noita, kun venhe vaipuu! Ei hukkuneiden tähden, vaan itsesi tähden itke, Mirdja, itsesi tähden… Oi, onneton tyttö, minunkin tekee mieli itkeä tähtesi ja minulla on se oikeus, sillä minä rakastan sinua, minun kyyneleeni ovat kuin rukous Jumalan luo.

Sitten seurasi pitkä vaikeneva pimeys…

— Anna minulle anteeksi tämä yö, sanoi Selinä vihdoin selvinneenä. Minä en ajattele pahaa sinusta. Ja sinä voit ymmärtää minut, sen äskeisen… Sinä tiedät, mikä kaikki on takanani, ja se tuli äkkiä takaisin katkerana, musertavana… Jos taas on jotakin, jota minä en ymmärrä sinussa, on se kai siksi, että olet nainen ja voiko mies koskaan ymmärtää naista? Ja sinua, joka olet niin ihmeellinen!… Minä en koskaan voinutkaan käsittää, kuinka sinä minua rakastat, niinkuin ei onneaan kenkään käsitä, sen minä nyt paremmin käsitän, että sinä et voi minua rakastaa.

— En itselleni.

— Niin, et itsellesi, — ystävä. — Mutta minä olin jo niin lähellä kuolemaa, että ainoastaan suurimman naisen suurin rakkaus olisi voinut minut pelastaa.

— Minun sairas ritarini.

— Minun kärsinyt ystäväni; minun kalleimpani! Mutta älä puhu minulle mitään, älä sano sanaakaan! Sinun pehmeä, armas äänesi riisuu minulta voiman ja minun on nyt lähdettävä — sinun tähtesi. — Sinulla on ollut raskasta elää minun kanssani.

— Raskaampaa erota…

— Älä puhu, älä puhu!…

Äänettömästi otti Selinä hattunsa ja puristi Mirdjan kättä, puristi niin, että Mirdja hiljaa kiljahti…

Siinä jäähyväiset.

* * * * *

Seuraavana aamuna lepää Mirdja sohvalla orkideevihko kädessään. Kummallisia kukkia! Niistä ei voi sanoa, minkä näköisiä ne ovat, minkä värisiä, ovatko ne iloisia vai surullisia.

Ne olivat kuin hänen sielunsa. Se oli keveä ja se oli raskas. Selinän kanssa oli mennyt uhrautuvaisuuden painajainen ja hän hengitti taas helposti… Mutta laupeuden sisar hänessä itki sairasta ritaria, itki ja vakuutti, että he olivat ijankaikkisilla siteillä sidotut. Ja sen ääni oli niin lemmestä tuskainen, niin vastustamaton, että Mirdjan täytyi nousta ja lähteä etsimään kadonnutta…

Selinä oli matkustanut, sanottiin.

Mirdja palasi. Istui koko päivän, kädessään kuolevat orkideet, jotka olivat kuin hänen selittämätön, kärsinyt sielunsa.