Читать книгу Mirdja: Romaani - L. Onerva - Страница 5

Sisällysluettelo

Mirdja istui erään puistikon penkillä odotellen Eino Kailoa.

Hän oli pahalla tuulella. Miten kauan Eino viipyi! Hän alkoi jo hermostua, hermostua koko poikaan. Sen oli hän tuntenut etenkin viime aikoina, jolloin hän yhä useammin oli ollut huomaavinaan, että Eino teki peräti lapsellisen tai naurettavan vaikutuksen. Tai oikeastaan, tämä ei ollut aivan Mirdjan oma keksintö. Hän oli kerran sattumalta kuullut jonkun sanovan, ettei Eino ainakaan ole ollut mukana siellä missä ruuti keksittiin, ja silloin oli hän heti paikalla pysähtynyt, astunut askeleen syrjälle ja lykännyt nenälleen kylmäsydämisen luonnontutkijan suurennuslasit. Ja sen jälkeen näki hän kaikki aivan uudessa valossa. Ensiksikin hän tietysti huomasi, että Eino todella oli tyhmä, mutta hän huomasi lisäksi, että kaikki rakastuneet ovat tyhmiä ja että hän itse oli ollut typeristä typerin luullessaan joskus rakastavansa Einoa. Itse rakkautta oli hän vaan rakastanut, rakastanut jo monta vuotta ja yhtä monta vuotta oli mielikuvitus hahmotellut lemmentrubaduurin kuvaa hänen sielussaan. Sitten oli hän tavannut Einon ja tämän silmät olivat katsoneet häneen kuin palavat hiilet ja keväinen yö oli häntä pehmeässä hämärässä hivellyt… Silloin oli Mirdja tuntenut sydänalassaan jotakin niin outoa ja päässä oli pyörryttänyt kuin huumaus ja aivoissa oli alkanut kyteä suloinen epäilys: kenties on tämä rakkautta? Mirdja oli kulkenut vaiti, mutta Eino oli puhunut. Hän oli ensin kertonut sadun itsestään; se oli ollut hyvin kaunis satu. Sitten oli hän kertonut sadun Mirdjasta; ja se oli ollut vielä kauniimpi. Satu prinsessasta ja loppumattomasta vallasta ja valtakunnasta, satu valkoisen käden kannattamasta valtikasta ja mustien silmien kahlehtimista vangeista. Se oli ollut kuin musiikkia Mirdjan sielulle. Hän oli ummistanut silmänsä ja hänen sydämensä oli lyönyt ja tykyttänyt: näin juuri pitää laulaa minun lempeni trubaduurin! — Sitten oli Eino suudellut Mirdjaa, yhden ainoan kerran. Silloin oli pyörryttänyt vielä enemmän ja senjälkeen oli Mirdja kulkenut kuin unessa kantaen salaisen syntiinlankeemuksen riemua rinnassaan.

Mutta siitä oli jo kauan. Lumous oli aikoja sitten rikki. Mutta Mirdja ei ollut käskenyt Einoa pois, sillä hän oli oppinut käsittämään, että prinsessalla täytyi olla orjia ja että mies oli herkullinen leikkikalu naisen käsissä.

Mutta nyt alkoi Mirdja todenteolla kyllästyä Einoon. Kaikki tuntui niin vanhalta ja ikävältä. Ja lisäksi vielä hautoi Eino aivoissaan jonkinlaisia peräti noloja tulevaisuuden suunnitelmia heistä kahdesta, jonkinlaisia avioliittoperspektiivejä… Ikäänkuin se olisi voinut olla edes mahdollista! Mennä naimisiin, kuten mennään tavallisesti. Mitä se merkitsi? Mennä ensiksikin rukoilemaan Einon vanhempia, joita Mirdja ennakkoluuloisesti halveksi; ja olla sitten aina, aina ijankaikkiseen asti yhdessä Einon kanssa, joka oli lapsellinen ja tyhmä! Ei koskaan! Mitä oli rakkaudella tekemistä kaiken tämän kanssa? — Mutta kaikki perhepojat ja -tytöt ovat joko tyhmiä tai petollisia. — Se on ympäristön vaatimus — ja Einon äiti oli varmaankin ainoastaan sievisteleväinen hupsu.

Mirdja istui katkerissa ja pahoissa mietteissä ja piirteli sateenvarjon kärellä hiekkaan. Sitten alkoi hän tuijottaa lehtien lomitse pilviin. Ne liukuivat ohi keveästi ja kiireesti. — Noin, noin nopeasti purjehtisi hänenkin elämänsä. Korkeina tulikaarina kohoaisi hänen tulevaisuutensa. Hän itse liekkisillä siivillä lentäisi ja kansa alhaalla kumartuisi hänen loistoaan. Laulajatar oli hänestä tuleva, näyttelijätär, maailman lumoojatar, jonka ei koskaan tarvitse keltään mitään rukoilla.

Mirdja oli sisäisten mielikuviensa ponnevoimasta noussut seisoalleen, mutta samassa muisti hän Einon ja äkillinen vastenmielisyyden tunne jäykisti hänen sielunsa. Hänen täytyi päästä erilleen tällaisesta rumasta epäoleellisesta suhteesta. Rakkaus, rakkaus; aina vain oli heidän välillään puhetta rakkaudesta! Mirdja sitä ei omannut, tuskinpa Einokaan. Oliko se edes mitään? Tyhmien sielujen onttokaikuinen vaalisana ainoastaan. Sen hän vielä oli todistava. Ja kovana ja ivamielisenä istuutui Mirdja taas odottamaan.

Eino näkyi jo tulevan. Hän kulki kiireesti ja hermostuneesti. Kotoinen kohtaus kuohui vielä hänen mielessään. Miten hävytön ja halpamainen tarkoittelevaisuus olikaan ollut alleviivattuna hänen äitinsä sanoissa! Eino hehkui aivan sielunsa sisimpään asti pyhää vihan tulta perheihmisten pikkumaista ja alhaista siveys-oppia kohtaan. Mutta äkkiä viillähti kuin viluinen puukonterä halki hänen sydämensä: mustasukkaisuuden hirveä järkiviisaus nosti päätään. Jos Mirdja todellakin oli ollut Rolf Tannen luona, minkätähden ei hän ollut sanallakaan maininnut käynneistään? Siinä piili jotakin. Rakkauden puutetta vähintäin. Kenties rakastikin Mirdja Tannea ja leikki vain hänen kanssaan, hänen, jolle Mirdja oli kaikki, kaikki. — — —

— Oletko odottanut kauan? kysyi Eino aivan hengästyneenä.

— Olen odottanut ja samalla ihmetellyt, miksi minä oikeastaan odotan sinua, sillä minun ei ollenkaan tee mieli olla sinun kanssasi nyt.

Mirdjan ääni oli kylmä ja ärtyinen.

Hän rakastaa Tannea, kuiskasi epäilys Einon sydämessä.

— Kenen kanssa sinä sitten tahtoisit olla nyt?

— En sinun, eikö siinä ole sinulle tietoa tarpeeksi! Mirdja närkästyneenä vastasi.

— Mirdja, sinä et rakasta minua. Muuten et olisi noin tyly ja umpimielinen.

Nyt aletaan taas epistola rakkaudesta. No niin, ensiksi: rakkaudella on pitkät tuntosarvet, se on epäilevä ja utelias, puhui Mirdja itselleen.

— Rakastavan pitää siis kertoa kaikki itsestään toiselle, sanoi hän hiljaa ja verhotusti.

— Se on luonnollista. Se joutuu itsestään. Mutta sinä et ole niin tehnyt. Viime aikoina olet pysynyt melkein piilossa minulta ja huhu tietää kertoa, että olet ollut paljon Tannen kanssa, hänen luonansakin. Siitä et ole mitään minulle maininnut.

Toiseksi: rakkaus on vakoileva ja raaka, sanoi Mirdja itselleen.

— Oliko se syytös?

— Miksi olet noin kylmä, noin julma? Tunnusta minulle Mirdja: sinä rakastat Tannea etkä minua. Minun luonani et ole koskaan ollut…

— Sinä et ole koskaan pyytänyt minua luoksesi. Sinä et ole uskaltanut. Katso, kuinka minä näen sinut lävitse. Onko se sitten rakkautta, onko se ritaruutta? Pitääkö minua piilottaa? Onko rakkaus jänis?

— Mirdja, Mirdja, sano minulle, että sinä rakastat minua, ja minä uskallan tähtesi kaikki, koko maailmaa uhmata uskallan…

— Myöskin pappaa ja mammaa?

— Älä ivaa, minulle ei ole mitään sinua pyhempää. Murtukoon kaikki, kun sinä vaan säilyt.

Kolmanneksi: rakkaus on kerskuri ja kunnoton, sanoi Mirdja itselleen.

— Miksi käytät suuria sanoja, jotka eivät merkitse mitään!

— Eivätkö merkitse! Mirdja, sinun täytyy uskoa minua. Kuule, minä voin tappaa itseni tähän sinun jalkojesi juureen. Uskotko sitten?

Neljänneksi: rakkaus on lapsellinen ja hullu, sanoi Mirdja itselleen.

Hän naurahti.

— Oh Mirdja, miksi kidutat minua! Älä naura rakkaudelleni! Minä voin kuolla sinun tähtesi.

Ja Eino heittäytyi maahan Mirdjan jalkoihin.

— Tarpeeton ansiotyö.

— Minä makaan tässä siksi kun kuolen. Sinä et rakasta minua, sinä et rakasta minua. Minulla ei ole mitään jälellä.

— Nouse ylös!

— Suutele minua merkiksi, että minua rakastat.

Kaksi poikaa kulki puiston ohi. He seisahtuivat katsomaan omituista ryhmää ja nauroivat. Mirdja tunsi tumman suuttumuksen kohoavan kulmilleen.

Viidenneksi: rakkaus on raukkamainen ja naurettava, laski Mirdja itsekseen kiivaasti polkaisten jalkaa kärsimättömyydestä. Luuliko Eino noin voivansa pakottaa häntä rakkauteen! Rakastaa tuota maassa rypevää hullua! Miten tyhmää!

— Nouse ylös, sinä olet hullu, sanoi hän, hullu!

— Minä kuolen tähän, jos et sinä rakasta minua.

— Nouse ylös! sanoi Mirdja vetäen Einoa kädestä.

— Suutele minua!

— En ikinä!

— Anna minun sitten kuolla.

Mirdja tunsi halveksivansa tuota miestä edessään, joka ei ollut mies.

— Sinun rakkautesi tekee sinut hulluksi ja sinun hulluutesi tekee sinut naurettavaksi. Mutta rakastaa naurettavaa miestä! Nainen voi rakastaa paheellista miestä, petollista miestä, miks'ei, mutta naurettavaa — ei koskaan! Miksi pyydät minulta sellaista, jota ei voi pyytää ainoaltakaan naiselta koko maailmassa!

Ja Mirdja kääntyi äkkiä ja meni pois taakseen katsomatta.