Читать книгу Mirdja: Romaani - L. Onerva - Страница 6

Sisällysluettelo

Mirdjan oli paha olla, hyvin paha. Hän istui pienessä huoneessaan katsellen merta, joka oli hänen ainainen ystävänsä ja enemmän vielä kuin ystävä: hänen toinen minänsä, hänen parempi syvempi itsensä! Siltä ainakin tuntui hänestä usein. Mutta nyt se oli kuin hänen paha omatuntonsa. Se läikkyi, se tykytti ja löi, se katsoi häneen lakkaamatta väliin mustana ja pehmeänä kuin suru, väliin julmana ja pelottavana kuin ääretön upottava yksinäisyys. Se houkutti suurille, raskaille avaruuksilleen Mirdjan pienen, keveän sielun ja se kasvatti hermoja repelevän kaihomielen.

Sitten tuli hämärä. Se kypsytti sen kaihon, keskitti sen keinunnan yhdeksi tunteeksi, tiivisti sen sumut yhdeksi kyyneleeksi.

Ja hämärissä itki Mirdja — — —

Hän tunsi pakottavaa tarvetta olla hyvä ja hellä ja saada pyyhkiä pois äskeisen kovuutensa. Kaikki oli ollut vain hetkellisen ilkeämielisyyden tyhjää korskasanaisuutta. Hän tunsi taas voivansa rakastaa ja hän himosi itse ympärilleen rakkautta ja lämmintä tässä pelottavassa pimeässä ja yksinäisyydessä.

Rakas, rakas Eino, miten julma minä olen ollut sinulle! — Mitä jos hän onkin tappanut itsensä! Oi, olisipa edes Rolf täällä! Mutta Rolfille juuri oli Eino ollut niin naurettavan mustasukkainen. "Sinä rakastat Tannea!" Mikä hullunkurinen ajatus! Sellaista eivät Mirdjan aivot vielä milloinkaan olleet synnyttäneet. Rolf oli hänelle hyvin paljon, sen hän kyllä tiesi, hänen parhain, hänen vanhin ystävänsä, melkein kuin veli, kuin setä… Mutta rakastaa — — —? Ei, sellaiseksi ei Mirdja ollut ikinä rakkautta kuvitellut. Joskin hän viime aikoina oli ollut enemmän Rolfin seurassa kuin Einon, joskin hän oli ollut kokonaista pari yötäkin Rolfin luona, ei se merkinnyt mitään siinä asiassa. Heidän suhteellaan oli oma mysteriansa, johon ei koskaan mikään mustasukkainen sielu pääsisi kajoomaan. — Sen hienotunteisuuden olen sinulle toki velkaa, ystävä!

Ja Mirdjan ajatukset alkoivat kiertää Rolfin ympärillä. Helpompi, helpompi oli kadottaa Eino kuin Rolf. Eikö rakkaus ollut luotukin vain kadotettavaksi, jotta se joka päivä voisi puhjeta uudeksi jälleenlöytämisen heikontumattomaksi riemuksi? Eikö rakkaus ollut yli maanpiirin kasvava puna-unikko, joka varisti lehtensä joka päivä ja sentään tarjoutui joka päivä uudestaan taitettavaksi? Mutta ystävyys? Sadanarvoinen, satavuotisen rungon salaista narkoosia tihkuva ydin, yksi yhden elämän osalle. Ja Mirdja tunsi, ettei hän koskaan tulisi löytämään muuta kuin yhden Rolfin, siksi nimitti hän häntä sydämessään ystäväksi. Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua häntä oppi-isäkseen, elämän kokemuksekseen, ihmistuntemuksekseen tai miksi tahansa, sillä Rolfin sielun varjostamana oli hän suurimman osan omaa itseänsä koonnut.

Äkkiä välähti Mirdjan mieleen kuvia vanhoilta ajoilta, jolloin hän vielä oli hyvin nuori ja hyvin lapsellinen. Kuvia lyhytikäiseltä koulukaudelta. Siltä ajalta oli hänellä vain ikäviä muistoja. Pimeään, pimeään hän tuijotti… Ainoastaan hänen oman sielunsa silloinen mielikuva-maailma hohti vielä häntä vastaan pimeästä fosforikiiltoisella valolla ja sen keskessä oli Rolfin kuva. Mirdja näki itsensä sellaisena kuin hän onnellisimpina hetkinään oli s.o. kun hän oli aivan yksin pienessä koulutyttö-kamarissaan. Hullu kuvittelijaveri nousi paikalla päähän. Kalpeisiin huntuihin ja kukkiin hän pukeutui kuten Ophelia tai tanssi paljaiden jäseniensä läpihohtoisella välkkeellä kuten Salome. Ja kun hän innostui, lisäsi hän itse tekstiä ja hänen sanansa menivät itsestään rytmiin ja riimiin. Mutta Rolfin huone oli vieressä ja vähitellen pääsi Rolf osalliseksi Mirdjan sielun salaisimmista aarniotunnelmista ja sen jälkeen oli Mirdja onnellisin, kun he olivat kahden. Silloin kutsui Mirdja vielä Rolfia sedäksi, ja kun "setä" sanoi hyvää yötä ei hän koskaan unohtanut lisätä: "pikku Mirdja." Rouva Malenius, jonka luona he molemmat asuivat, oli tavallinen paksu hyyrymamma ja Mirdja tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä, joka itsepäisesti ulettui kaikkiin hänen moniin vuokralaisiinsakin. Kukaan heistä ei ollut niin viisas ja hyvä kuin Rolf. Ja kuitenkin kuuli Mirdja heidän sanovan, että Rolf oli paha ja huono ihminen. Sattui nimittäin välistä, että Rolf oli yhteen painoon poissa monta yötä ja monta päivää, ja kun hän vihdoin tuli kotiin, oli hän väsyneen ja sairaan näköinen kauan aikaa. Ja silloin etenkin kuuli Mirdja paljon puhuttavan Rolfin rappiotilasta. Oh, miten Mirdja kärsi heidän ilkeistä puheistaan. Hän tunsi varmasti, että he olivat väärässä, ja hän sai päähänsä, että hänen täytyi saada tukituksi heidän arvottomat suunsa, sidotuksi heidän jo ennestään sokeat silmänsä. Ja sittemmin aina kun Rolf viipyi iltasin pitempään ulkona, jäi Mirdja aina valveille. Hän odotti, odotti sydän kurkussa peljäten että mahdollisesti joku voisi huomata hänen poissaolonsa ja puhua taas huomenna hänestä pahaa. Kun Rolf sitten tuli, kulki Mirdja hänen edellään keveästi ja äänettömästi näyttäen tulta ja avaten ovia, ja usein sattui että hän vasta sitten jätti Rolfin, kun oli saanut hänet peitetyksi sänkyyn. Lopulta tuli tämä aivan tavaksi. "Missä olet, pikku Mirdja?" kysyi Rolf jo oven takana. Ja silloin oli hän aina vielä hellempi ja parempi kuin tavallisesti ja puhui niin paljon viisaita asioita.

— Miksi sinä juot? kysyi Mirdja kerran, seurattuaan häntä hänen huoneeseensa, kun sinä tulet siitä sairaaksi ja kun ne muut — — —?

— Et sinä sitä nyt voi ymmärtää, pikku Mirdja, et nyt, vasta myöhemmin. Mutta nuo muut, he tulevat kuolemaan ymmärtämättä sitä koskaan. Minä tiedän, että he halveksivat minua ja kutsuvat minua raukaksi, mutta minä heitän sen heille takaisin vasten kasvoja, heille, jotka eivät uskalla oppia ihmistä tuntemaan, jotka eivät uskalla kokea sitä, mitä miljoonat ihmiset heidän ympärillään kokevat, heille, jotka eivät uskalla juoda itseään edes kerran humalaan, heille mallikelpoisille, joista toivotaan ihmiskunnan pelastajia. He eivät voi ketään auttaa, mutta sinä, pikku Mirdja, sinä…

Mutta siitä asti tunsi Mirdja kuin salaista iloa siitä, että hän ymmärsi sellaista, mitä nuo muut eivät ymmärtäneet: Rolf oli viisas, nuo muut tyhmiä, Rolf oli rohkea, nuo muut raukkoja. Ja hänen sydämensä tykytti salaista tulevaisuudentahtoa: kaikki kokea voidakseen kaikki ymmärtää ja — parantaa… Ja kun ruokapöydässä puhuttiin siveydestä ja raittiudesta ja yleishyveellisyydestä, katsoivat Rolf ja Mirdja ainoastaan toisiinsa. Tai kun seurakeskusteluna oli maailman turmelus ja ihmisten paheet, puhuivat heidän kahden silmät omaa kieltään noille toisille. Te jalot ihmisystävät ja raittius-intoilijat, mitä te ymmärrätte ihmisestä! meillä on eri sielut ja eri siveys!

Tämä Rolfin ja Mirdjan kaunis ja hirvittävä yhteiselämä kesti kauan aikaa. He muodostivat oman puolueensa. Sitten tuli katastroofi: asia tuli ilmi. Nousi hirveä melu. Mirdja oli ollut yöllä Rolfin huoneessa. Sehän oli epäsiveellistä! Rouva Malenius oli pyörtyä. Mutta Mirdja oli ylpeä itsestään eikä hänen sielunsa edes värähtänyt pahasta omastatunnosta. Mitä te tiedätte ihmissieluista, te siveysdiakonissat, soi hänen korvissaan, meillä on eri sielut ja eri siveys!

Mutta sitten tuli vielä jotakin muuta lisäksi. Rouva Malenius oli ruvennut vakoilemaan Mirdjaa. Hän tarvitsi luonnollisesti tarkkaa silmälläpitoa tuollainen yksin jätetty lapsi, pahantapainen ja vasta viisitoista vuotias! — Ja sitten kerran tapahtui, että Mirdja itsekseen harjoitteli Juliaa. Hän kuvitteli seisovansa Capulettien palatsin parvekkeella, keveä laskosvaippa kuuvalovalkeilla harteillaan ja käsivarret ojennettuina… Yön kuulakkuus vain viilentämässä lemmensairaita sanoja…

Vähitellen Mirdja unohtaa itsensä… Olemattomat oliot vastaavat ja draaman vauhti kiihtyy. Mirdja näkee vain unensa varjokuvat, silmät hohtavat, sielun kielenä värähtelee ääni:

"Oi kivinen sydän kukkakuoren alla!

Noin kaunisko se louhikäärmeen luola?

Kiusaaja enkel! ihanainen julmuus!

Kyynkarva kyyhky! raateleva lammas!

Sikiö rietas…"

— Tyttö oletko hullu! kajahtaa ankara ääni tuskissa vääntelehtivän Julian takana. Kiroilla niin, että talo kaikaa! Noinko sinä luet läksyjäsi?

— Se on Shakespearea, sanoo yllätetty näyttelijätär, ylpeä ja ärsytetty ilme silmissään.

— Jos Shakespeare kiroaa, ei sinun tarvitse häntä matkia, selittää pedagoogisesti täti Malenius.

Silloin tyttö halveksivasti nauraa: mitä te ymmärrätte taiteen sielusta, te poroporvarit!

Minä en koskaan niijaa poroporvareille, päättää hänen uhmaasärkevä sielunsa. Rolf on viisas; hän halveksii teitä. Te ette ymmärrä ihmistä!

Vähän jälkeen tämän välikohtauksen matkusti Rolf pois kaupungista. Ja silloin tapahtui viimeinen katastroofi: Mirdja karkasi maalle setänsä luo. Mitä oli hänellä tekemistä noiden typerien ihmisten ja heidän käskyjensä kanssa!

Mirdja muistaa kaiken tämän kuin eilisen päivän, kun hän punnitsee Rolfin vaikutusta itsessään. Miksi se oli niin suuri? Siksi kenties, että Rolf herätti hänessä sen oleellisimman, sen sisimmän, sen vielä uinuvan minän… He olivat samaa ainesta. He ymmärsivät toisensa, nyt ehkä paremmin kuin silloin viisi vuotta sitten.

Mirdja heräsi äkkiä vanhoista muistoistaan. Oli jo melkein pimeä. Taas muisti hän Einon. Hirveä oli Mirdja ollut. Mitä jos Eino vielä makasi siellä! Mutta silloinhan hän todellakin olisi hullu…

Ei, Rolfin luo täytyi hänen mennä ja kertoa kaikki. Rolf tietäisi keinon…