Читать книгу Mirdja: Romaani - L. Onerva - Страница 4

Sisällysluettelo

Lehtori Kailon suuri sali oli tulvillaan ihmisiä. Kaikki puolueen terävimmät päät olivat kokoontuneet neuvottelemaan pian toimeenpantavan iltaman ohjelmasta. Puuhan etunenässä oli, kuten aina, lehtorin innokas rouva, joka tosiaankin hyvällä omallatunnolla olisi saattanut avata kaikkien jalojen aatteiden yleisen asianajo-toimiston. Mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Hän oli vaatimaton eikä koskaan tuonut esille ansioluetteloaan. Sen tekivät hänen edestään muut ja itsestään oli selvää, että hänelle aina annettiin etusija, kun oli kysymyksessä jonkun uuden yrityksen onnistuminen. Niinpä toimi hän nytkin puheenjohtajana.

Keskustelun sorina, joka kahvipaussin aikana oli yltynyt aivan äänekkääksi hälinäksi, lakkasi äkkiä, kun nähtiin Elli Kailon taas kiipeävän tavalliselle paikalleen pöydän taakse.

— Puolet ohjelmasta on siis jo tiedossa, alotti puheenjohtaja. Maisteri Pientare pitää juhlapuheen, tohtori Rautanen esitelmän ja neidit Pilvenpää ja Aarniheimo esittävät intialaisen tanssin. Mutta tästähän tulee vallan mainiota. Ja muuan pikku seikka vielä, joka erityisesti kiinnittää huomiotani: kaikilla tähän asti valituilla esiintyjillä on suomalaiset nimet. Tulin tässä ajatelleeksi, että mitä jos saisimme painattaa kerrankin nyt sellaisen ohjelman, jossa ei esiintyisi ainoatakaan vieraskielistä nimeä.

— Todellakin erinomainen ajatus, säestivät naiset.

— Kynnetään omilla vasikoilla, virkahti eräs herroista.

— Mitä ohjelmanumeroita meiltä vielä puuttuu? kysyi joku.

— Ylioppilaslaulua tietysti saamme, pieni näytelmä on myös toivossa, mutta miten lie soololaulun. Se olisi epäilemättä hauska numero, mutta voimmeko saada sitä aikaan omilla voimilla? puhui rouva Kailo.

— Eikö teillä siellä ylioppilaspiirissä ole ketään nuorta lupaavaa kykyä, jonka puoleen voisi kääntyä? virkahti vanha, mutta aina keikaileva rouva Pilvenpää kääntyen herrojen puoleen. Eino Kailo istui toisella puolen salia ja hänen ympärillään koko joukko nuoria miehiä. Heidän välillään syntyi hyvin vilkas keskustelu. Vihdoin sanoi heistä eräs:

— Meidän piirissämme löytyy ainoastaan yksi, jonka laulua voi suosittaa.

— Nimi on sitten eri asia, naurahti toinen. Kuka hän on? kysyttiin joka taholta.

— Mirdja Ast.

—???

— Puoli vuotta sitten tuli hän ylioppilaaksi, vallan nuori, hurmaavat lahjat, ihanat edellytykset…

— Hyväänkö yhtä paljon kuin pahaan? ehätti väliin rouva Pilvenpää.

— Tunnetko sinä hänet? kysyi rouva Kailo uteliaana.

— En minä niin hyvin kuin kaikki kaupungin nuoret herrat. Mutta juuri herrat ylioppilaathan ovatkin häntä rekommendeeranneet, lisäsi hän pisteliäällä painolla.

— Hänen nimensä on todellakin hyvin tuntematon ja siitä päättäen lienee sen kantajakin vieras meidän yhteiselle aatteellemme. Ja suotavaa olisi, että kaikki esiintyjät olisivat saman päämäärän elähyttämiä, puhui rouva Kailo, joka ystävättärensä apteekkarinrouva Pilvenpään sanojen alta oli keksinyt epäedullisen arvostelun.

— Eikö laulajattaren päämäärä ole laulaa ja laulaa hyvin? virkkoi

Eino Kailo.

— Mutta tällaisessa tilaisuudessa, etkö ymmärrä, ovat esiintyjät valittavat myös niin sanoakseni sisällisesti.

— Näyttepä te valitsevan ulkonaisestikin, kuten nimen mukaan.

Jumaliste, mitä se nimi esiintyjän esityksiin vaikuttaa!

Äiti loi poikaansa pitkän, nuhtelevan katseen.

— On todellakin surkuteltavaa, että aina pysyt noin etäällä kaikista periaatteellisista harrastuksista. — Sinä siis myös ehdotat, että valitsisimme tuon neidin… mikä hänen nimensä taas olikaan?

— Päinvastoin. Häntä ette voi ollenkaan valita, sillä hän ei kuitenkaan suostuisi tulemaan. Mirdja Ast ei ainakaan kuulu teidän vasikoihinne.

Sekä äidin että pojan äänessä oli ärsyttävä sointu, joka ennusti riitaa. Mutta samassa kiintyi heidän huomionsa muiden keskusteluun, joka äkkiä oli käynyt hyvin äänekkääksi.

— Luulen joskus kuulleeni nimen Mirdja Ast, virkkoi eräs. Se on omituinen nimi, jota ei hevillä unhota, kun sen kerran on kuullut.

— Tytöllä taitaa muuten olla hyvin kummallinen sukutarina. Vanhemmat ovat aikoja sitten kuolleet ja hänen setänsä pitää huolta hänestä.

— Mikä hän on? kuului tuo tavallinen kömpelö seurakysymys.

— Eikö liene joku tilanomistaja. Rikas hän ainakin on.

— Hän on omistanut tehtaita.

— Ei, hän on ollut aikoinaan yliopistossa.

— Mutta viisas hän ei ole missään tapauksessa. Se on hänen huomattavin tunnusmerkkinsä.

— Hän on originaali…

Mutta yleisen hälinän aikana oli apteekkarin rouva vetänyt lehtorin rouvan mukaansa viereiseen huoneeseen.

— Etkö todellakaan ole kuullut puhuttavan Mirdja Astista, sinä, jonka oma poika… on ylioppilas? lisäsi hän epävarmemmin.

— Eino ei ole sanallakaan maininnut hänestä ennenkuin nyt tänä iltana.

— Hänestä puhutaan kuitenkin hyvin paljon kaupungilla. Ei, suoraan sanoen, hän on hyvin vaarallinen tyttö. Minä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä. Täytyyhän sinun äitinä saada tietää, mitä koko kaupunki tietää, nimittäin että poikasi on korviaan myöten rakastunut tuohon tyttöön.

— Mitä sinä sanot! huudahti lehtorin rouva, hytkähtäen ylös tuoliltaan. Ja hän ei ole mikään hyvä tyttö?…

— Voi kultaseni, hän on sanan täydellisessä merkityksessä huono tyttö. Eikä siinä kylliksi, että hän itse on niin läpeensä turmeltunut, mutta hänellä on myös suuri vaikutus muihin.

— Niin, niin, tietysti kuten kaikilla huonoilla ihmisillä. Ja hän on vielä lisäksi ylioppilas, niinkö?

— Sepä se tässä juuri onkin surullisinta. Minua aivan itkettää, kun ajattelen, että saamme ruveta pelkäämään naisylioppilaitammekin, jotka tähän asti ovat olleet nuorien miesten paras ja suojelevin seura. Jaa, jaa, siitä nyt näkee, miten vähän kirjasivistys ihmistä auttaa, jos kotisivistys puuttuu, puhumattakaan Mirdja Astista, joka ei ole saanut edes koulukasvatusta.

— Ja sinä luulet, että Eino… Mutta rakas Alma, sinä saatat minut aivan pyörälle päästäni. Minä en ymmärrä vielä mitään. Kerro kaikki, kaikki mitä tiedät.

— Aivan sattuman kautta minä tiedänkin Mirdja Astista yhtä ja toista, joka ei suinkaan ole omiaan lisäämään hänen ansioitaan. Ensinnäkin hän on jo huonoa verta. Hänen isänsä oli hyvin omituinen, seikkailija, jolla ei koskaan ollut mitään kunniallista ammattia. Lopuksi karkasi hän vielä ulkomaille jättäen täällä kiikkiin vaimonsa ja velkojansa ja sen koommin ei hän enää näyttäytynyt kotimaassaan. Varmaankin tappoi hän itsensä irstailullaan. Joka tapauksessa elää vielä jossakin maaseudulla hänen veljensä, muuan entinen maisteri, jonka päässä ruuvit kaikesta päättäen myös ovat hyvin höllällä. Hän on kalastanut itselleen jostakin tämän veljensä tyttären Mirdjan, joka lie syntynyt missä maailman äärissä lienee, kaiken lain ja kunnian ulkopuolella tietenkin. Ja nyt tuo setä muka on kasvattanut tyttöä s.o. antanut hänen kasvaa kuin minkä villin ikään. Yhden ainoan vuoden on hän käynyt koulua, ajattele yhden ainoan vuoden, eikä täyttä sitäkään. Silloin oli hän pikku tyttö ja asui serkkuni rouva Maleniuksen luona. Häneltä olen juuri kuullutkin kaiken tämän ja paljon muuta vielä. Tyttö käyttäytyi koko ajan hänen luonaan, niin kuulumattoman julkeasti, ettei sitä voi kertoakaan, sitten eräänä kauniina päivänä karkasi hänkin aivan kuin isä. Ja sille tielle hän jäi. Ukko kai rupesi sitten itse koulumestariksi. Kuuluvat matkustelleen yhdessä ulkomaillakin. Ja nyt yht'äkkiä, äläpäs huoli, niin tuo sama koulusta karannut Mirdja ilmestyy tänne, suorittaa loistavasti ylioppilastutkinnon ja hurmaa kaikki ihmiset lahjakkaisuudellaan ja pirullisella viehätystaidollaan, kaikki miehet nimittäin. Ylioppilaat ovat aivan hulluja häneen. He eivät näe enää ketään muuta, he eivät puhu enää kestään muusta. Jos jossakin tarvitaan älykkäisyyttä, valitaan Mirdja, jos tarvitaan kauneutta, valitaan Mirdja, jos tarvitaan mitä taipumuksia hyvänsä taivaan kannen alla, valitaan Mirdja, aina, aina vain hän. Kaikki sosieteen hienoimmat ja miellyttävimmät tytöt jäävät syrjäytetyiksi tuon hirveän naisen tähden. Hän on turmellut meiltä pojat.

— Mutta onko hän sitten niin hirveän turmeltunut?

— Kysyt vielä. Hän ei tunne edes hyvien tapojen ensimäisiä alkeitakaan eikä tahdo tietää niistä mitään. Hän tosiaan kuin mikäkin katutyttö. Ja ainoastaan herrojen kanssa hän seurustelee. Kuulitko minkä ylistyslaulun he nostivat hänelle täälläkin kaikki ja oma poikasi ylinnä? Se ei ole suositus nuorelle tytölle. Sitäpaitsi tiedän minä hänestä yhtä ja toista, kuten jo äsken sanon, enemmän kuin muut…

Apteekkarinrouva oli alentanut äänensä.

— Mitä sinä sanot miehestä, joka seurustelee Rolf Tannen kanssa? Hän on rappiolla, varmasti rappiolla. Mutta mitä sinä sanot tytöstä, joka viftailee Tannen kanssa? Voiko enää olla epäilyksiäkään siitä, mikä hän on! Ja Tanne on Mirdja Astin alituinen toveri. Ja paitsi kapakoista, on nähty Mirdja Astin tulevan ulos Tannen asunnosta — aamulla.

— Hyvä Jumala, voiko se olla mahdollista! Ja tämä kaikki tapahtuu meidän niin sanotussa sivistyneessä piirissämme. Mutta kenties tuo tyttö on vain lapsellinen! Eikö häntä voisi varoittaa, ottaa kovalle?…

— Kuka sen tekisi? Eivät suinkaan miehet ja naisten kanssa ei neiti Ast suvaitse seurustella. Ja hänkö olisi lapsellinen! Kaikkea muuta. Häijy ja pirullinen hän on, eikä säästä loukkauksiltaan ketään, joka häntä lähestyy kääntämismielessä. Minun tyttäreni on myöskin saanut kokea hänen hävyttömyyttään. Kerran hän nimittäin suorastaan katsoi velvollisuudekseen huomauttaa Mirdjaa hänen elämäntapojensa sopimattomuudesta. Arvaapas mitä tämä vastasi? Nauroi vasten kasvoja ja sanoi: "Tämä osoittaa vaan, etten minä sovi teidän seuraanne, ettekä te minun!" Hän on kokonaan kaiken moraalin ulkopuolella. Niin se on, joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.

— Mutta olisiko Einokin ihastunut häneen? Rouva Kailon ääni värähteli.

— Niin kerrotaan.

— Ei suinkaan hyvä Jumala ole lähettänyt meille sellaista onnettomuutta. Eino on vielä lapsi. Hänen täytyy saada silmänsä auki. Minä en voi uskoa hänestä sellaista. Mutta olen sentään iloinen, että sain tietää kaikki. Kiitos siitä! Kyllä tämä elämä voi olla hirveätä!

Molemmat rouvat tulivat taas saliin. Rouva Kailo oli ilmeisesti hermostunut. Sisäinen mielenliikutus värähteli tavantakaa hänen huulillaan ja silmien tuskallinen tutkijakatse pyrki alati tähystämään nuorta ylioppilasryhmää. Miten edesvastuun alaista olla äiti tällaisina kauheina aikoina!

Keskustelu oli taas oikealla tolallaan. Puhuttiin ohjelmasta, aatteista ja aatteellisuudesta, mutta rouva Kailo oli hyvin hajamielinen. Hänestä tuntui kuin kaikki nuo ihmiset ja nuo harrastukset olisivat äkkiä muuttuneet vieraiksi ja epäoleellisiksi hänen sisimmälleen. Hänen sielunsa tunnusti nyt vain yhden sisällön, yhden harrastuksen: pitää kiinni pojastaan, jonka paha maailma tahtoi häneltä riistää, kenties jo oli riistänytkin. Hän tunsi varmasti, että heidän välillään oli jo kauan aikaa ollut jotakin, jotakin hirveätä, vihamielistä ja vierasta. Oliko se maailma, oliko se nainen?… Kenen salaisen vihollisen sielun oli Eino kotiinsa kuljettanut? —

Rouva Kailo istui ja tuijotti Einoon. Jos Eino teki pienimmänkin äkillisen liikkeen, säpsähti hän ikäänkuin olisi pelännyt joka hetki hänen karkaavan huonoille teille yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.

Eino näytti kiusaantuvan hänen katseestaan. Hän nousi ja lähti ulos salista.

— Eino, Eino minne sinä menet? huusi rouva Kailo hätääntyneesti tullen eteiseen.

— Mikä mammaa vaivaa? kysyi Eino kummastellen.

— Mihin sinä menet?

— Minun täytyy lähteä vähän asialle, tapaamaan erästä toveria, sanoi

Eino epämääräisesti.

— Onko se niin tärkeää nyt, kun on juuri kokous?

— On se tärkeää… ja tuo kokous ei ollenkaan huvita minua.

— Huvita, huvita, aina vain huvi etusijalla. Olisi hauska tietää, mikä ja kuka sinua oikein huvittaa. Kenen luo sinä nyt menet?

— Pitääkö mamman nyt välttämättä tietää jokainen minun askeleeni! Ei mamma tunne minun tovereitani.

— Mutta minulla on oikeus tuntea heidät. Minä tahdon tietää, kenen kanssa minun poikani seurustelee, ketkä ne ovat, jotka riistävät hänet pois minulta.

Eino koputteli kiusaantuneesti ja kärsimättömästi kepillään lattiaan ikäänkuin kysyäkseen: vieläkö lisää tuota jankutusta?

Mutta äiti veti samassa pojan mukanaan sivuhuoneeseen ja huudahti hänelle äkkiarvaamatta:

— Kuule Eino, sinä et saa seurustella niin paljon neiti Astin kanssa. Se on kerrassaan sopimatonta. Tuollaiset katututtavuudet!

Eino seisoi silmänräpäyksen ajan kuin lyötynä. Sitten kuohahti hänessä hillitön viha äitiä kohtaan.

— Neiti Ast on minun toverini, jota minä en salli…

— Pitää tehdä ero hyvien ja huonojen toverien välillä.

— Te vanhan ajan ihmiset, ette te ymmärrä meitä nykyajan ihmisiä.

Meillä on eri käsitykset sopivaisuudesta…

— Mutta neiti Astista olen minä kuullut niin paljon pahaa.

— Neiti Ast on toveri, josta mies voi ylpeillä.

— Kenties jokainen yhtä paljon kuin herra Tanne, jolla on ollut kunnia päästää hänet aamulla ulos kamaristaan. Se on totta, minä en ymmärrä teidän nykyaikaista toveruuttanne. Nuori nainen, joka toveruuden varjon alla käyttäytyy miten tahansa! Mutta olkoon meillä vanhan ajan ihmisillä lupa sanoa, että sellainen on huono tyttö, meidän poikamme ei saa olla hänen toverinsa.

Äiti oli kiihdyksissä. Poika löi oven kiinni hänen nenänsä edessä ja hävisi ulos.

Äiti huokasi:

— Mitä me voimme heille, me äidit!