Читать книгу Mirdja: Romaani - L. Onerva - Страница 9
VI
ОглавлениеSeuraava päivä oli sunnuntai. Mirdja oli väsynyt, hänen otsallaan lepäsi kuin jotakin raskasta ja mietekypsää, ja kuitenkaan ei hän vielä milloinkaan ollut tuntenut itseään niin virkeäksi ja elämänkykyiseksi kuin nyt. Joka ainoa solu hänen ruumiissaan nytkähteli ja pisti kuin sähkökosketus, jollainen hermo hänen elollisessa aistipiirissään paisui villinä ja väkevänä. Vaihtelun ja uutuuden himo, tuntemattoman elämän ikävä poltti jokaisessa jäsenessä kuin pakottava vallanvietti.
— Minä olen vain näyttelijätär, sanoi Mirdja itselleen, mutta hyvä näyttelijätär. Minulla on tunteita sekä taivaan että helvetin varalle; minulla on keinot pakottaa teidät kaikki jalkoihini!
Oliko hän paha nyt? Sitä hän ei tiennyt. Hän oli aina ollut sellainen, — ei koskaan yhtä hyvä kuin muut hänen ikäisensä nuoret tytöt. Kuin salaisella ylpeydellä ajatteli Mirdja itseään. Hän oli aina ollut näin turmeltunut ja toisenlainen kuin muut. — Jo lapsena ajatteli hän usein pahoja ajatuksia ja tunsi tunteita, jotka eivät olisi sopineet nuoren sielun ohjelmaan. Hän luki huonoja kirjoja ja hänen mielikuvituksensa lensi rohkeasti korkeimpienkin aitausten yli. — Ja hän muisti, että aina silloin, kun hänen mielensä kuohu oli ollut vaarallisin, oli hänen suurin ilonsa ollut leikkiä lasta: katsoa ihmisiin suurin ja kirkkahin silmin, viattomasti ja totisesti, ja vetää lapsi-rakkaiden ohikulkevain huulilta ihailun huudahduksia. Sillä Mirdja osasi laittaa silmänsä monenlaisiksi, sellaisiksi, että ne nauroivat pinnallaan kuin keltaiset harakankukat kedolla tai että ne päilyvät syvinä ja liikkumattomina kuin mustat metsälammet tai räiskähtelivät epätasaisina säkeninä kuin raketit yöllisellä taivaalla. Ja silmillään leikitteli Mirdja, kuten muut lapset leikkivät irtonaisten lasipallojen ja kiiltolelujen välkähdyksillä, mutta arasti ja salataitavasti hän kujeili, lipuen aina pois tarkastajan käsistä kuin valhe, kuin varjo ikään. Vasta kun hämärät hiipivät ja yksinäisyys yöpyi ympärille lempeänä ja ymmärtävänä vaitiolona, vasta silloin uskalsi Mirdja avoimesti ja mielin määrin leikkiä itsensä kanssa. Silloin uskalsi hän antaa mielikuvilleen elämän. Hän lausui pahat ajatuksensa ääneen ja salli eleitten näytellä pahoja tunteitaan. Ja hän nautti, nautti kuunnella oman äänensä hiveleviä toisintoja; sairaalla himolla nieli hän omat sanansa… Itse oli hän näyttelijätär ja itse oli hän oma yleisönsä. Peilistä seurasi hän liikkeittensä ja väriensä sopusuhtaisuutta ja niinpä hermonautinto ja tunneherkkyys sulivat yhteen omituiseksi aistilliseksi henkevyydeksi, joka olisi ollut kuin täydellisesti onnellistuttava päihtymys, ellei se niin kipeästi olisi huutanut tunnustusta, tunnustusta…
Tämä oli kaikki Mirdjan sisällistä sielun mysteriaa ja se ulottui niin pitkälle taaksepäin ajassa kuin Mirdja muisti. — Mutta nyt oli Mirdja jo vanha, paljon vanhempi kuin muut hänen ikäisensä tytöt. Ja kehitys ei ollut seisonut paikallaan. Pahat ajatukset olivat käyneet vielä pahemmiksi, vaaralliset tunteet vielä vaarallisemmiksi ja huuto vielä kipeämmäksi hänen rinnassaan…
Nytkin tunsi Mirdja kummallista kuumetta sielussaan. Hulluina ja rajupäisinä hyppivät kaikki pahat ajatukset kuvittelun kourissa: ne vaativat todellisuutta. Hänen olisi tehnyt mieli jotakin oikein hurjaa, kauheata, uhkarohkeaa… tehdä pahaa ja nauttia. Oh, mitä kaikkea hän osaisikin! Pettää, pettää nuo typerät ihmiset kaikki… Hän olisi heille kuin koetus, kuin kiusaus… Hän pitäisi kymmenen rakastajaa yht'aikaa ja kuluttaisi yöt rikollisissa bakkanaalia-juhlissa kuumien soihtujen, sairaiden tuoksujen hirvittävän ihanassa hekumassa. Ja hän suutelisi heitä kaikkia, hymyilisi heille petoksensa suureksi, järkkymättömäksi, ainukaiseksi totuudeksi… Niin hän myrkyttäisi heidät syleilyllään ja uuvuttaisi verkkoihin katseensa kaarilangoilla… Sitten… hän antaisi heidän mennä, — tai ei — keskellä kylmää ja kirkasta aamupäivää heittäisi hän heidät ulos orgiahetaleissaan kalpeina ja näivettyneinä, ja sitten he saisivat kiertää pitkin maailman katuja kuin naurettavat narrit… mutta Mirdjalla olisi heidän sielunsa… Sillä hänelle oli annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän oli luotu sitomaan sieluja. — Sen oli Rolfkin tunnustanut…
— Oh, miksi minä en saa leikitellä uhmaa kuoleman ja hekuman välillä? Mirdjan koko olemus rukoili ja huusi sairasta nautintoa, kiihkeää, villiä aistien päihtymystä ja hengen keveää herkullista leikittelyä; hänen vehkeily-älynsä vaati käyttöalaa…
Mirdja kitui siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta tehdä niin paljon syntiä kuin hän olisi tahtonut; mutta hän kitui vielä enemmän tietoisuudesta, ettei hän tilaisuuden tarjoutuessakaan olisi voinut toteuttaa mielikuviensa ihania rikoksia. Ne olisivat vaatineet paljon julmuutta ja Mirdja tiesi olevansa pohjaltaan hyvä. Oi kuinka kalpea ja voimaton oli hyvyys! Ja Mirdja rakasti nautintoa ja voimaa…
Mirdja raukka!
Ja sitten olisivat hänen syntinsä vaatineet alkuaikojen hillitöntä, purkautuvaa intohimoa. Mutta Mirdja tiesi, että jos elämän kuumat orgiat olisivat häntä nyt juuri kutsuneet, olisi hän tuijottanut niihin liikkumattoman kylmänä ja korkeana kuin pohjantähti… Miksi ajatella aina, punnita aina? Sellaisilla taipumuksilla ajatella ja punnita!…
Mirdja raukka!
Mirdja painoi kuumaa päätään ikkunaruutua vastaan ja hänen rinnastaan nousi hiljainen huokaus kuin rukous… Ihana mahdat olla, elämä, rikkaiden riemujesi ja suurten surujesi soitossa, kiihkeässä tyhjyyden kammossasi! Ihana elämän kirvelevä kirjoitus ihmisen sydämessä!
Mutta se oli sunnuntaipäivä ja tuhansissa kirkoissa laulettiin: "Ylentäkää sydämenne Jumalan tykö" — ja harras seurakunta vastasi: "me ylennämme sydämemme"…
Mirdja raukka!
Madrigal-novelleja
