Читать книгу Mirdja: Romaani - L. Onerva - Страница 7

Sisällysluettelo

Rolf istui pimeässä ja poltteli paperossia, kun Mirdja astui sisään hengästyneenä ja koputtamatta.

— No, sepä hyvä, että tulit. Aioin juuri lähteä ulos. Kuten tiedät, on minun mahdotonta viettää näitä pitkiä syysiltoja yksin kotona. Mutta mikä sinua vaivaa?

— Mikä onnellinen sattuma, että olit kotona! Minulla on sinulle jotakin tärkeää kerrottavaa. Minun on niin paha olla, minä olen ollut niin paha… Minun täytyy kertoa sinulle kaikki.

Ja Mirdja kuvasi kaikki alusta loppuun: lyhyen lemmenhuumansa, pitkän epäilynsä ja havaintokautensa, odottamattoman lopun ja oman julmuutensa.

— Sano Rolf, mitä luulet sen kaiken oleva? Onko se rakkautta? Pitääkö minun etsiä käsiini Eino?… Mutta minä en voi pyytää anteeksi, en edes katua, tai peruuttaa sanojani… Hän oli naurettava ja hullu…

Tai luuletko, että hän on tappanut itsensä? Luuletko?

— En, sanoi Rolf naurahtaen lyhyeen. Se oli vain penikkataudin pyörrytystä.

— Rakastanko minä häntä?

— Sinun pikkuinen ilkeytesi häntä kohtaan ei sitä ainakaan kiellä…

— Sinä siis luulet, että rakastan?…

— Miksi pyydät minulta vastausta noin vaikeassa yksityiskohtaisessa asiassa? Sinähän tiedät, että minulla on omat piintyneet ajatukseni tämän maailman menosta, ja voi olla sangen vaarallista, että istutan sinuun kaikenlaisia ennakkouskoja ennenkuin itse olet kokenut elämää. Mutta jos nyt kerran tahdot välttämättä tietää, mitä minä luulen…

— Puhu Rolf, puhu!

— Silloin minä sanon: et sinä rakasta häntä. Sinä olet vain vielä tottumaton kuulemaan rakkaudentunnustuksia ja siksi sellainen sinua huumaa näin alussa. Sinä tulet tottumaan kyllä, sen minä ennustan sinulle, sinä tulet kuulemaan niitä koko elämäsi ajan. Minä tiedän sen, sillä minä tunnen miehet. Tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja tuota keveänä keinuvaa pehmeää hekumaa sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu bajadeeriksi. Ja sentään on sinulla miehen voimakas-lentoinen ja rikas henki, jota ei koskaan voi hallita, kuten niitä ikuisesti naisellisia. Sinua ei voi ottaa ja jättää. Sinä tulet olemaan hyvin vaarallinen itsellesi ja muille, hyvin vaarallinen. Mutta älä usko minua, usko ainoastaan elämää! Ihanana, kirjavana seisoo se edessäsi. Ja koko ajan tulet sinä unelmoimaan ruhtinasta, mutta löytämään vain alamaisia, matoja, jotka sinun jaloissasi ryömivät, kuten hän äsken, ja miks'ei, kuten minä, kuten me kaikki…

Mirdja kuunteli kuin omaa kuumaa, ylpeää sydäntään. Niin, niin sinä tunnet minut: ruhtinasta minä unelmoin!

— Mutta eikö rakkaus sitten olekaan muuta kuin ylpeä unelma, kuin valhe, kuin haihtuva mielijohde?

— Koe itse, koe itse! Niin kauan kuin ohitse rakkauden kuljet, katsoo se sinuun kuin totuus, mutta heti kun pysähdyt, muuttuu se valheeksi… Mutta miksi minä puhun; minulla on omat piintyneet ajatukseni elämän menosta. Älä usko minua, elä ja koe itse!

— Eikö sitten löydykään elämän-kestävää rakkautta?

— Jos olisit mies, vastaisin sinulle vanhan ranskalaisen laulun sanoilla:

"Plaisir d'amour ne dure qu'un moment,

Chagrin d'amour dure toute la vie."

Sen, jonka saa, sen jättää ja unhottaa; jota ei saa, sitä suree ikänsä kaiken.

Siinä on don Juan tarina, vanha kuin elämä itse ja kenties ei suinkaan sielusi vastaisuudelle aivan vieras. Mutta muista: don Juan saa käsiinsä kaiken, paitsi unelmaansa, rakastamansa saa hän omikseen, ei rakkautta…

— Oletko sinä kokenut kaiken tämän?

— Jotain siitä jo näin vanhana tietää. Silloin kun sinut ensiksi tapasin, olin jo sivuuttanut nuo n.s. nuoren miehen rakkauden-ilot, ne unelmattomat ja hetken-kestävät, mutta sittemmin olen saanut takaisin unelmani, sen saavuttamattoman ja elämän-kestävän — sinun kauttasi, Mirdja.

— Minun kauttani…?

— Sitä, jota ei saa, suree ikänsä kaiken. Kauniin uskon olet minulle takaisin antanut, saavuttamattomuudellasi…

— Mutta jollei se olisikaan totta tuo minun saavuttamattomuuteni?

Jos sinä saisit minut itsellesi, omaksesi, kuten mies saa naisen…

Entä sitten? Sinä jättäisit minut ja unhottaisit…?

Rolf liikahti kärsimättömästi ja melkein kiivaasti hän vastasi:

— Minähän puhun unelmasta, etkö sinä ymmärrä, vain unelmasta, joka ei koskaan voi eikä saa olla muuta, kuuletko, ei saa olla! Minä olen saanut tässä maailmassa enemmän kuin tarpeekseni todellisuus-arvoista, ne eivät ole minulle enää mitään arvoja. Mutta unten kultaisia niisiä minä tarvitsen, enkä minä kuulu niihin, jotka toivoisivat itselleen taikasauvaa voidakseen muuttaa ne kourankestäviksi köysiksi, — ellen hirttonuoraa mahdollisesti kaipaa. Ja äsken, en minä puhunut meistä, en itsestäni enkä sinusta, ystävä. Jos sinä kerran miehen valitset, valitset sinä korkean ja voimakkaan, — ja minä — minä olen tällainen saakelinmoinen, jota sinä monta kertaa olet auttanut kotiin käsipuolesta. Luuletko, etten tiedä sitä, etten aina ole tiennyt sitä, luuletko, ettei minussa ole miehen ylpeyttä niin paljon, etten koskaan ota naista, ellen voi olla häntä korkeampi, jumalallisempi, sillä juuri sitä ja ainoastaan sitä vaatii miehen ja naisen rakkaus.

Syntyi pitkä äänettömyys. — Sitten sanoi Mirdja hiljaa kuin itselleen puhuen:

— Ja kuitenkin on sinussa enemmän voimaa, enemmän miestä kuin Einossa. Hänen sielunsa on liian heikko minulle; hänen rakkautensa on nahjusmaista, vetistelevää taikka mielipuolista. Se hallitsee häntä eikä hän sitä, ja miehen tulee hallita itseään ja naistaan. Niin, miehen tulee hallita naistaan…

Ja Mirdjan sielu toisti yhä uudestaan selvää ja kovaa ajatusta: nyt minä sen ymmärrän, minä en voisi häntä rakastaa…

— Onko sinun vielä paha olla?

— Ei, sinä lohdutat minua aina, sinä ymmärrät minut paremmin kuin minä itse.

— Mutta mehän istumme pilkkosen pimeässä. Emmekö lähde ulos vähän vielä puhelemaan? Minun tekee mieleni irroittua itsestäni, tahi toisin sanoen, jutella edelleen roskaa. Tämä pimeä on siinä suhteessa kyllä erinomainen vapauttaja, mutta — on muutakin varmempaa…

He lähtivät ja pian istuivat he ravintolassa, sähkövalossa ja musiikissa.

— Naiset eivät yleensä voi ymmärtää, miksi me miehet istumme kapakassa ja miksi me juomme. Heillä ei ole aavistusta siitä, miten ihanaa on nähdä sieluja paljaina edessään, puhui Rolf.

— Minusta tuntuu, sanoi Mirdja, kuin ei missään voisi istua niin kahden kuin tällaisessa suuressa hälinässä. Ei seiniä, ei määräävää taustaa, ei mitään muuta kuin sinä ja minä, me kaksi ihmistä ja suuri elämä tuolla ympärillä, kaukana ja sentään niin tiukasti lähellä.

— Oikeastaan tahtoisinkin minä nukkua pois kaikki päivät, nukkua päivät ja valvoa yöt! Silloin me vasta voimme elää, me uneksijat. Me tarvitsemme niin ihmeellisiä asioita elääksemme, me uneksijat! Me tarvitsemme ponnahtaa ylös mielikuvituksen siivillä, rakentaa ilmalinnoja, nähdä niiden syttyvän ja sammuvan usmaisissa äärettömyyksissä, aavistaa maailmoja ihanampia kuin mikään silmä on nähnyt, — ah, mitä kaikkea me tarvitsemmekaan voidaksemme elää tässä probleemien raskauttamassa maailmassa! Mitä rumempi ja värittömämpi on meitä ympäröivä todellisuus, sitä kiinteämmin tuijottavat sielujemme silmät mielikuviemme kaunomaailmoihin. Ne haihtuvat tosin taas, mutta keveinä ja kimmeltävinä; me emme tapa niitä: emme tee niistä leipää emmekä koeta niitä toteuttaa. Se on niitä varten, jotka eivät osaa uneksia…

— Mutta joilla on kyky tehdä työtä.

— Tylsämielisten kyky! Kyllästymätön kyky hankkia itselleen loppumattomia pettymyksiä!

— Eikö uneksija sitten voi lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat, eikö hänkin voi pettyä?

— Epäilemättä, juuri uneksija on luotu lankeamaan lennostaan. Maljasi!… Ja sinun suostumuksellasi, Mirdja, pidän minä nyt puheeni loppuun. Se on yhä vaan heistä, joita minä uneksijoiksi kutsun. — Kaikki ovat he arkahermoisia kuin mimosat ja monimutkainen on heidän sielun-elämänsä. Tuhatta tuntematonta vivahdusta se sisällään kätkee, tuhatta hourun-outoa raffineerausta, joista ei tusina-ihminen tiedä mitään. Kasvihuone-taimia he ovat, luodut aukeamaan keinotekoisessa kosteassa lämmössä, eksoottisten kukkien päihdyttävässä läheisyydessä, solakoiden palmujen suojassa, johon ei milloinkaan mikään raaka viima ole päässyt tunkeutumaan. Täällä meidän koleassa ilmanalassamme tarvitsevat he alati peitettä ja varakattoa, ja siksi he kulkevatkin läpi pitkien talvien Mefiston punainen narrinkaapu hartioilla ja kaikki-ivaavan epäilijän nihilisti-naamari kasvoillaan. Mutta silloin kun me tahdomme sen nostaa, sanomme me: kippis! Ja silloin me, jotka muuten olemme ne maan pienimmät, olemme voimakkaita kuin kirkas tulenliekki, joka puhdistaen iskee noiden tympeiden ihmisten sinisen veren läpi. Sillä hekin iskevät meihin aina, aina, ja heidän valheensa kalahtelevat meidän päämme päälle kuin sapelin iskut. Mutta me olemme kaikki lyöneet poikki yhteiskunnan hirvittävän Medusapään ja meillä on kaikilla oma Pegasuksemme, joka rajuna kiitää yli Medusan ruumiin. Tällaisina hetkinä se juuri kiitää! Ja mitä painaa koko ijäisyys tällaisen hetken rinnalla! Eikö se anna voimaa kestämään elämän harmautta ja kurjuutta, näkemään nälkää ja käymään repaleissa ja kantamaan ilolla hulttion ja heittiön nimeä! Tuon loiskansan vuoksiko, joka miljoonina samanlaisina eksemplaareina ryömii samanlaisiin koteloihin, senkö vuoksi kannattaisi uhrata tällaiset hetket!

— Sinä et ole tyhmä mies, Rolf, sanoi Mirdja. Voit lyödä kortit sekaisin, jos tahdot, ja huikaista paradoksaalisilla sanaleikeillä… Ja sitten on sinussa jotakin välitöntä, mukaansa tempaavaa paatosta välistä… Se pulppuaa esiin kuin runo…

— Kuin kiusatun katkeruus…

— Miksi et huuda ulos tuota kaikkea? Miksi et ole ruvennut sanomalehtimieheksi, niin pyörittelisit kynäsi kärjellä koko yhteiskuntaa kuin vieterivauvaa vain…?

— Ja sinä, miksi et ole ruvennut jonkun ruhtinaan tai diplomaatin rakastajattareksi jollakin sopivalla historiallisella aikakaudella, niin pyörittelisit koko tätä pientä maapalloa pikkusormesi ympäri! — Mutta ruveta yhteiskunnan palvelukseen ja pyöritellä sitten! Oh, se on sangen vaarallista peliä. Yhteiskunta on kuin mukaansa vetävä pyörre, kuin kiusaaja, kuin: "tämän kaiken annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja rukoilet minua." — Ja luuletko, että mitätön sanomalehtimies jaksaa sanoa: "mene pois minun tyköäni perkele!" Ei, hän on vain laumarakki, joka nuolee käskijänsä kättä, karkaa kiinni, kun usutetaan ja haukkuu niin, että ääni on käheänä. Järjestetty rakkisysteemi on sanomalehdistömme.

— Minä ajattelin jotakin aivan muuta. Ajattelin yksilöä, joka säkenöivien sana- ja ajatusleikittelyjen häikäilemättömässä asekäyttelyssä saisi tilaisuuden nauttia itsestään. Haavoittaa, ärsyttää, masentaa ja voittaa kiihtynyt vastustaja tyyneydellä ja ennenkaikkia halveksinnalla ja pysyä itse haavoittumattomana, se olisi sentään omanvoiman-tunnon ihanaa, itsekästä nautintoa.

— Se olisi ideaali. Mutta tiedätkö, mikä on yleinen laki, ja yleiset lait ovat aina epämiellyttäviä ja raakoja! Emme me vielä ole niin kehittyneitä, että voisimme pysyä tuollaisten yksilöllisten erikoishienouksien kannalla. Mutta omanvoimantunnosta ei tosiaankaan silti ole puutetta, ikävä kyllä! Päinvastoin luulee jokainen olevansa sankari, kun hän vain oikein osaa temmeltää poroporvarillisessa innostuksessa, mauttomissa typeryyksissä ja turhuuksissa kuin klovni ikään. Ajattele tätä: olla klovni ja tuntea itsensä sankariksi! Tai ehkä he kaikki ovatkin marttyyreja, jotka ovat alkaneet ihannoivina ja uljaina, mutta kumartuneet ylivoiman alle. Se on inhimillistä! Minä en tahdo sanoa heistä pahaa. Minä paljastan pääni kaiken inhimillisen edessä. Me useimmat kuolemme voitettuina… ja kun minä ajattelen itseäni…! Valehtelemista ja näyttelemistä se yhteiskunta sittenkin ensi sijassa vaatii virkamiehiltään, ja piru vieköön, kyllä minä osaisin sitä! Minä puhun totta nyt ja ensimmäinen totuus on se, että minä aina valehtelen ja toinen on se, että minä olen erinomainen näyttelijä, mutta jos minun pitäisi sanoa kaksi sanaa näyttämöltä, tekisin fiaskon. Sepä se! — Mutta sinä "pikku Mirdja", sinä et hutiloi mimiikeissä. Muistojen malja!

— Mistä se johtuu, että me kaikki valehtelemme ja näyttelemme, silloinkin kun emme tahdo sitä? sanoi Mirdja ajatuksissaan.

— Kysy pikemmin: miksi ovat ihmiset lisäksi niin perin typeriä, että he uskovat omiin valheisiinsa. Ja minä vastaan silloin: siksi että kasvatus on naisen käsissä. Pois pitäisi kasvatustoimi otettaman naiselta, joka paitsi typeryyttään ei voi lapselle antaa mitään muuta kuin sen ainoan suuren ominaisuuden, jonka hän itse omaa: petollisuuden ja petollisen maailmakatsomuksen. Valheessa hän lapsensa tuutii, valheessa rukoilee hänen kanssaan, valheessa häntä kurittaa ja kiittää, valheella vyöttää ja ympäröi. Kysy vielä, miksi yhteiskunta on suuri valhe! Tai etsipä esiin yksikin nainen, joka ei uskoisi ainoaasen autuaaksi tekevään yhteiskuntaan ja koko sen narripeliin: konvenanssin korkeaan siveyteen, pappien jumalaiseen oikeaoppisuuteen ja kaikkiin mahdollisiin juhlamenoihin, asteikkoihin, traditsioneihin ja ennakkoluuloihin, mitä ikinä maailman alusta pitäen on kehityksen tielle karissut. Ja ne säilyvät niin kauan kuin naiset saavat kasvatusvaltikasta pitää. Sinä Mirdja, sinä olet poikkeus heidän joukossaan, sinä varhaiskypsä ajatus-olento, joka uskallat katsoa totuutta silmiin. Mutta kiitä siitä kohtaloa, kun se on säästänyt sinut naisen vaikutukselta.

— Jos siitä kannattaa kiittää, sanoi Mirdja surullisesti. Minulta puuttuu jotakin, jotakin aivan olennaista ihmiselle, sen olen aina tuntenut. Minä en tiedä millaiselta tuntuu, kun omistaa äidin ja isän… Ja sen tietää yksin jokainen luontokappalekin, mutta minä, minä en ole milloinkaan heitä nähnyt… Millaiselta tuntuu, kun on äiti…? Sinä olet orpo kuten minä, mutta sinä muistat vanhempasi, niin olet sanonut… Oi Rolf, kerro minulle jotakin äidistäsi!

Rolf muuttui äkkiä hyvin vakavaksi.

— Se on surullista, sanoi hän hiljaa. — Minun äitini oli hyvin onneton.

— Oliko hän sinulle lempeä?

— Oli, hyvin lempeä…

— Miksi oli hän onneton?

— Se oli kohtalo…

He vaikenivat molemmat.

— Minä olen aikonut kertoa sinulle joskus, millaiset he olivat, minun isäni ja äitini, jatkoi Rolf, ja voinhan sen tehdä juuri nyt. He olivat kuin minä, näetkös… Se on isän perintöä tämäkin! — Hän kohotti lasiaan. — Minä olen kyllä siitä sinulle jotakin maininnut. Ja äidistäni on minulla vain yksi vallitseva kuva, yksi muisto, sellaisena kuin hän oli kuollessaan. Jo eläissään oli hän kuoleman kuva, kalpea, kärsivä ja äänetön, kuten useimmat salaiset amatööri-sairaanhoitajattaret, joita ei suinkaan tässä elämässä ole vähän niitäkään…

He vaikenivat jälleen.

— Millaiset mahtoivat olla minulla isä ja äiti! virkahti Mirdja pehmeästi. Jossakin luulen kuulleeni kuin äänen varjon, kuin kuiskahduksen, ettei isäni olisi ollut aivan viisas kuollessaan. Jospa hän eläisi, että minä voisin jakaa hänen hulluutensa! Usein juuri kun tunnen olevani setääni niin äärettömän lähellä, säpsähdän äkkiä kuin aavistusta: toisenlainen oli minun isäni. Parempi ja viisaampi ei hän tosin voinut olla… mutta hänhän olikin vain hullu…

He olivat käyneet vakaviksi.

— Miten paljon roskaa olen puhunut sinulle taas tänäkin iltana, naurahti vihdoin Rolf. Minä nautin siitä, että joku minua kuuntelee.

— Paljon viisasta sinun puheessasi piilee ja usein on niissä minulle jotakin uutta, mutta usein, hyvin usein, tiedätkö, keksit sanoa juuri sen, mitä minä tunnen, puhui Mirdja.

— Kaikki viisaus maailmassa on hyvin vanhaa ja sentään eivät ihmiset viisastu. Lue Salomonin saarnoja ja sananlaskuja!

— Onneksi eivät ihmiset elä viisauksiensa mukaan ja se on sentään suurin viisaus.

He nauroivat.

— Minun seurani ei ole sinulle terveellistä, sanoi Rolf; minä olen vain vanha roisto.

— No, minä olen sitten vähän nuorempi roisto; tekeekö se mitään?

— Kenties.

He vaikenivat taas.

He olivat jo tulleet ulos ravintolasta ja kulkivat äänettöminä pitkin katua. Mirdja koetti kuvitella mielessään, millaisilla silmillä häneen Rolfin äiti katsoisi ja — hänen oma äitinsä… Ja millaiselta mahtoi tuntua niistä, joilla oli hyvä ja hellä äiti, mutta joka ei ymmärtänyt lapsensa sielua…

— Tiedätkö, että minusta puhutaan paljon pahaa? kysyi Rolf, heidän jo ollessaan Mirdjan kotiportilla.

— Tiedän…

— Tiedätkö, että sinusta itsestäsi puhutaan pahaa minun tähteni?

— Tiedän.

— Ne ovat naiset, jotka puhuvat.

— Mitä se minua liikuttaa; minulla ei ole äitiä, joka kärsii…

— Sinä olet ihmeellinen nainen…

He hyvästelivät ja Mirdja nousi hitaasti ylös portaita huoneeseensa.