Читать книгу Mirdja: Romaani - L. Onerva - Страница 13

Sisällysluettelo

Suuri sali hehkuu komeita kruunuja, kirjavia tulia. Heleä- ja tummapaloisia silmiä liukuu ohitse. Paljon silmiä, janoisia, pyytäviä, puhuvia silmiä, gasellin arkoja katseita, kotkan kovia silmän-iskuja, kyyn verenvetäviä pistoja. — Paljon sieluja, enemmän vielä sielujen varjoja, kalpeita, harmaita naamiaissieluja, yökuluneita kutistuneita kumarasieluja… Mutta kaikki loistavat ja palavat nyt.

Mirdja tanssii, tanssii… kaikkien kanssa ja kaikki tanssivat hänen kanssaan. Mutta Yrjö Särkkä tanssii ainoastaan Mirdjan kanssa.

Mirdja on loistavista loistavin, silmiltään ja sielultaan palavin, kevein ja syvin kaikista.

Yrjö Särkkä on myrsky- ja kiihkokauden huuhtomatonta kultaa. Hän tahtoo olla jalokivien mustakourainen kaivosmies. — Kuonaa, katinhelyä! sanoo hän sille suurelle salille, paitsi hän, tuo yksi.

— Sinun ruumiisi kosketus on pehmeämpi, sinun sielusi tuli kuumempi ja kummempi kuin kenenkään, kuiskaa hän sille yhdelle.

— Entä en olisikaan kova enkä pehmeä, en kuuma enkä kylmä, kenties vain pimeää ja tyhjää.

— Et pimeä ainakaan, sillä sinä säteilet ja loistat, mutta jos virvatuli lienet…

— Jos sinä minun elämäni tulen tuntisit, et luokseni tulisi. Se on vaarallinen.

— Oh, minä tunsin sen jo ennenkuin minä näin sen, niinkuin minä sinut tunsin ennenkuin minä sinut näin.

— Toiset eivät tunne vielä nähtyäänkään.

— Sinun tulesi polton minä tunsin jo vuosia ennen sinun tuloasi. Ja ne vuodet olivat kuin yksi ainoa suuri kaipaus, kuin hillitön, kiivas, loppumaton himo sitä polttoa kohti.

— Mutta minun elämäni tuli on hävityksen tuli.

— Anna sen hävittää, niin sinä itsesi arvoinen olet.

— Mutta se kulkee sammuvain sielujen ja veristen sydänten yli.

— Anna sen kulkea. Sinullehan on pelko tuntematonta.

— Kunpa olisi tuntematonta myös sääli!

— Siksi vertaisenasi pidä minua, Mirdja, ettet säälistä minua kierrä.

— Vaikka sortuisit.

— Vaikka sortuisin.

— Jospa olisit yhtä kaunis voimassasi kuin olet kaunis ylpeydessäsi!

— Minun rakkauteni on oleva voimani.

— Rakkaus on heikkous, se takaa vain tappion.

— Mistä me taistelemme?

— Ylivallasta.

— Ja jos minä häviän?

— Niin katson minä alas ja käsken pois.

— Mutta palkkani, jos voitan?

— Rakkauteni.

— Oletko usein sillä ennen palkinnut?

— Sen annan vain voimakkaammalleni ja tähän asti olen itse ollut voimakkain.

— Oletko ollut onnellinen, voittajatar?

— Minun toivoton rukoukseni on kuulunut: Jumalani, suo minun kärsiä tappio, katsoa ylös ja rakastaa.

— Onko se totta?

— En ole koskaan vielä sanonut enkä tehnyt mitään, joka ei jo seuraavana hetkenä olisi valhetta.

— Olisitko juonten punoilija?

Mirdja teki valkeilla käsivarsillaan kauniin, kietovan liikkeen, heittäen keveällä vallattomuudella:

— "Es ist so süss zu scherzen mit Liedern und mit Herzen!"

Valssin säveleet soivat taas surullisesti, kuumasti ja vetävästi.

Yrjö kumartaa kevyesti Mirdjalle. Hänen suonissaan tykyttää ja leimuaa. Hänestä tuntuu kuin pitäisi hän käsissään elämänsä suurta punaista sydäntä, ja suuri riemu keinuu, kuohuu ja karkeloi sen suuren surun rinnoilla. — Mitä olivat nuo keveästi heitetyt ajatusläikähtelyt? Sattumaa, tanssimusiikkia, hulluutta, tyhjyyttä. Ennen kaikkea vain sanoja, sanoja. Mutta sittenkin…

Ja ääneti puhuu Yrjön sielu sille, jonka hän ainoakseen on valinnut:

— Jos sinä olisit yksinkertainen, helppo, läpinäkyvä, ehjä, ylevä ja pyhä, et olisi niin mieltäkiinnittävä. Mutta kun olet monimutkainen, selittämätön, omiin verkkoihisi kietoutunut, ristiriitainen, luonnoton, harvinainen, kenties mielipuoli ja rikollinen, niin saatat ihmiset hulluiksi ihanalla epäsoinnullasi…

Ja Mirdjan sielu vastaa:

— Minä olen täynnä itsetietoisia, itserakkaita ivan perkeleitä. Minä tiedän saavuttavani tunnustusta. Minun ylpeyteni vaatii sitä…

— Pirunkorento, pirunkorento, kuiskaa Yrjö.

— Minä olen levottomuutta, tuskaa ja onnettomuutta… Jätä minut, jos lipussasi on rauha!

— Ei, kaikkien sota kaikkia vastaan!

Yrjö katsoo Mirdjaan. Hänen silmänsä palaa, hänen sielunsa palaa.

Mirdja hymyilee takaisin ja nauttii.

* * * * *

Mirdja ja Yrjö kohtaavat toisensa joka ilta silloin kun tähdet syttyvät, ja erkanevat, kun ne vaalenevat aamun sarastukseen. Ajatusten rakettikarkeloa pimeässä, sielujen hiljaista, ihanaa aaltoamista untuva-pehmeässä yössä, tunteiden alituista avaruus-soittoa on heidän elämisensä.

Sitten tuli se viimeinen ilta.

He olivat kävelleet pitkän kierroksen ulkona. Huhtikuun kevättuoksuista routaa olivat polkeneet. Heidän mielensä oli pehmeä ja surullinen kuten usein keväällä ihmisten. Nyt he istuivat hämäränpimeässä Mirdjan luona. Pimeässä ja äänettömyydessä.

— Siunattu yö joka rikkoo aidat ja nostaa naamiot, joka vapauttaa sielut ja yhdistää sydämet, sanoi Yrjö.

— Siunattu päivä, joka taas kahleet irroittaa.

— Sinun lävitsesi ei koskaan voi nähdä kuten muiden ihmisten, sinä paha, oikullinen, selittämätön Mirdja. Päivän-kova ja yön-pehmeä olet ollut minua kohtaan. Kumma sinä olet, ihme sinä olet, arvoitus sinä olet, Mirdja. Minä en voi lakata sitä toistamasta. — Niin kutsuva ja niin poistyöntävä, niin viettelevä ja niin välinpitämätön yht'aikaa! En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun, Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäys-huumaasi, sinun ihanan taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se tahtosi yhteisen iloliekin ääressä palaa. Sinä olet nainen etkä ole nainen. Turmeltunut olet ja viaton.

Mirdja katsoi eteensä pimeässä ja hymyili omituista hymyä kuin itselleen ja vaikeni.

— Sinä et kenties ymmärrä minua. Tämä minun puheeni sinulle on pyhä pakko. Minun täytyy sanoa sinulle kaikki, mitä olen ajatellut. Minä en jaksa enää ajatusteni yksinpainoa kestää. Tai kenties en kestä enää sinun läsnäoloasi, sinä sfinksi. Katso, minä tiedän, minä tunnen, että sinä olet outo, eksootinen ja kuuma kukka, hekumallinen ja hermostunut, mutta miksi minä löydän sinussa vain sen vaalean ja viileän? Miksi minun kosketukseni muuttaa sinut kovaksi kuin kristalli, kylmäksi kuin jääkukka? Minä en ymmärrä sinua. Jos rakastat minua, miksi et puhkea minulle olemuksesi sisimmäksi, siksi punapaloiseksi yöliljaksi, jonka tiedän sinussa kasvavan? Kenelle, kenelle se aukee, ellei sille, jota rakastat! Tai sitten — — Ellet rakastakaan minua — — — Minä en jaksa sinua ymmärtää. Ristiriitaisuutesi on räikeä ja ilkkuva. Ellet rakastakaan minua, miksi olet sellainen kuin olet, miksi kiedot minut käsivarsillasi, miksi vangitset minut silmilläsi, miksi huumaat minut suuteloillasi, mikset anna minun mennä, kuule, ellet rakasta? — Mutta sinähän rakastat, muuten olisit kuin ne keveät ja kurjat, muuten olisit — epäsiveellinen nainen.

Mirdjan silmässä leimahti kuin salama. Kuuma yölilja avasi hetkeksi teränsä, mutta se hehkui vihaa, vihaa, elinaikaista vihaa kuolettavasta loukkauksesta. — Hiljaa, ylpeästi kohottautui kuin vieraan naisen pää. Sen ilme oli kova ja korkea kuin käskijän.

— Mene, sanoi hän hiljaa ja painavasti, koska minä olen sinulle ainoastaan epäsiveellinen nainen.

— Jumalani, epäjumalani, Mirdjani, sinä korkein, kaunein ja puhtain kuolevaisista, sinä kauneuden uni naisten joukossa, sinä tiedät, mitä olet minulle…

— Minä en rakasta sinua… minä olen vain epäsiveellinen nainen.

— Jumalani, miten kuolettavasti olen loukannut sinua, voitko antaa anteeksi! Ei, et voi, minä tiedän sen. Sinua rukoillaan yhtä turhaan kuin käsketään. Minä olen lausunut kuolemantuomion meidän suhteellemme.

Minä en jaksanut sinua ymmärtää, minä aloin ahdistaa sinua poroporvarillisten valintamahdollisuuksien sisälle. Ja sinä hetkenä minä kuolin sinun sielussasi, minä näin sen ja minä olin tukehtua tuskaani. Ja nyt minun täytyy mennä, minä tunnen sen.

— Niin, sanoi Mirdja hiljaa, tavattoman surullisesti, — jotakin on särkynyt ainaiseksi. Se oli vain uni, joka poltti siipensä.

— Minun elämäni kaunein, ihanin uni! — Muistatko sitä iltaa, jolloin leikimme suurilla sanoilla? Sinä olit minua voimakkaampi. Minä en jaksanut sinua kestää. Minun on aika lähteä. Meidän välillämme on kuoleman viikate.

* * * * *

Yrjö Särkkä kulkee yksin pitkin routaista huhtikuun tannerta, kulkee koko yön, ja hänen sairas, lemmensärkevä sielunsa nyyhkyttää tuskaista jäähyväislauluaan Mirdjalle:

— Sinun valkeat käsivartesi kietoivat minut paulaansa kuin väkevän virran vaahtiset pyörteet, ja minä jään tuijottamaan niihin ja tahtoisin syöstä niiden jälkeen vaikka henkeni kaupalla. Mutta sinä itse etenet ja etenet kuin virran vierivä vesi, ja minä tiedän, että yhtä vähän kuin se, tulette sinä ja sinun rakkautesi koskaan takaisin. Mutta minä kivetyn äänettömäksi rantakalliollani. En tahdo huutaa sinua turhaan takaisin. Enemmän kuin kuolemaa pelkään nähdä silmissäsi kylmää halveksimaa tai sameaa sääliä. Minä tahdon ajatella niitä veden vierivinä valoina, virran väkevinä välkkeinä. Minä tahdon mieluummin muistaa niitä viheräsilkkisinä, vetävinä vedenneitosilminä, vaikkakin ne ovat minut unohtaneet.

Mutta Mirdja istuu pimeässä ja itkee. Hän oli sittenkin voimakkaampi, tuo mies, joka voitettuna ja itselyömänä siirtyi. Hän sanoi totuuden, sen totuuden, jota Mirdjan oma sielu hiljaisina hetkinä on hänelle hokenut, jota muut ovat ajatelleet, tietystikin, mutta jota kukaan ei ole uskaltanut lausua ääneen. Nyt se vihdoin oli siinä tuo sana, ilmielävänä! Mutta rakastaa sellaista voittajaa, joka ottaa hänet syliinsä sanalla: epäsiveellinen nainen! Ei koskaan! Filisteri parka Mirdja. Mutta Yrjö ei sittenkään uskonut omien sanojensa totuutta siksi, että hän rakasti Mirdjaa. Mikä miehen sielun ääretön typeryys, mikä rakkauden raukkamainen uljuus! Ei, ei! Mikä ymmärtämys, mikä herkkä aisti, mikä voima siinä, että hän kuitenkin lähti! Ja hän ei palaa milloinkaan. Hän on ylpeä. Hän oli sittenkin mies. Mutta ei Mirdjalle.

Mirdjan sielu nyyhkyttää: minä rakastan, minä rakastan sinua! Ja hänen tunteensa repelevät hänen sydäntään kuin petolinnut. Mutta jos sinä palaisit, minä vihaisin, minä halveksisin sinua. Minä rakastan, rakastan nyt!

Auttamattomasti viimeinen ilta.