Читать книгу Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Lagerlöf Selma, Marie Franzos - Страница 15

Torstaina maaliskuun 31. p: nä.

Seuraavana päivänä villihanhet tahtoivat matkustaa pohjoiseen päin Smoolannissa olevan Allbon kihlakunnan kautta. He lähettivät sinne Yhden ja Kahden tiedustelulle, mutta tultuaan takaisin nämä kertoivat, että kaikki vesi oli jäässä ja kaikki maa lumen peitossa. "Jäädään sitten siihen missä ollaan!" sanoivat villihanhet. "Emme voi matkustaa maan yli, jossa ei ole vettä eikä ruokaa." – "Jos jäämme tähän, missä nyt olemme, joudumme ehkä odottamaan kokonaisen kuun kierroksen", sanoi silloin Akka. "On parempi mennä itäänpäin Blekingen kautta ja koettaa, emmekö sitten voisi kulkea Smoolannin yli Mören kihlakunnan kautta, joka on lähellä meren rannikkoa ja jossa on aikainen kevät."

Sillä tavalla poika tuli seuraavana päivänä kulkeneeksi koko Blekingen yli. Oli sangen huono ilma, mutta oli valoisaa. Hän oli taas oikealla tuulellaan eikä voinut ymmärtää, mikä hänen oli ollut eilen illalla. Nyt hän ei suinkaan tahtonut luopua matkastaan ja erämaan elämästä.

Levisi paksu sadesumu Blekingen ylle. Poika ei voinut nähdä, miltä täällä näytti. "Mahtaneeko tämä olla hyvä vai huono maa, jonka yli minä ratsastan?" hän ajatteli ja koetti kaivaa esille muistostaan, mitä oli lukenut koulussa tästä maasta. Mutta samalla hän ajatteli, ettei tuo taitaisi maksaa vaivaa, koska hän ei koskaan ollut viitsinyt lukea läksyjään.

Samassa poika näki koko koulun edessään. Lapset istuivat pienten pulpettiensa ääressä ja viittasivat käsillään, opettaja istui katederissa ja näytti tyytymättömältä, ja itse Niilo seisoi kartan ääressä ja hänen piti vastata jotakin Blekingestä, mutta hänellä ei ollut sanaakaan sanottavana. Opettajan kasvot synkkenivät synkkenemistään joka hetki, ja poika tiesi, että opettaja ei ollut mistään niin tarkka kuin siitä, että he taitaisivat maantieteensä. Nyt hän tulikin alas katederista ja tempaisi karttakepin pojan kädestä ja lähetti hänet takaisin paikalleen. "Tämä ei tule päättymään hyvin", oli poika ajatellut. Mutta opettaja oli mennyt ikkunan luo, seisonut siinä hetken aikaa ja katsellut ulos, ja sitten hän oli viheltänyt vähän aikaa. Sitten hän oli noussut katederiin ja sanonut kertovansa heille jotakin Blekingestä. Ja se mitä hän silloin oli kertonut oli ollut niin hauskaa, että poika oli kuunnellut. Kun hän nyt oikein ajatteli, niin hän muistikin joka sanan.

"Smoolanti on korkea talo, jonka katolla kasvaa kuusia", sanoi opettaja, "ja sen edessä on leveät kolmiaskelmaiset portaat, joita sanotaan Blekingeksi.

"Ne portaat ovat aikamoiset. Ne ulottuvat kahdeksan peninkulmaa pitkin Smoolantitalon etusivua, ja se joka tahtoo kulkea näitä rappuja alas aina Itämeren rantaan, hän saa vaeltaa neljä peninkulmaa.

"On siitä aika paljon aikaa kulunut, kun nämä raput rakennettiin. On kulunut päiviä ja vuosia siitä, kun ensimmäiset portaat hakattiin harmaasta kivestä ja asetettiin maahan tasaisina ja sileinä mukavaksi kulkutieksi Smoolannin ja Itämeren välille.

"Kun portaat ovat noin vanhat, voi hyvin ymmärtää, etteivät ne enää ole sen näköiset kuin silloin, kun ne olivat uudet. En tiedä, miten paljon ne semmoisesta siihen aikaan välittivät, mutta sen kokoisia portaita tuskin voitiin millään luudalla pitää puhtaina. Parin vuoden kuluttua alkoi niiden päälle kasvaa sammalta ja jäkälää, syksyllä ajoi tuuli niiden päälle kuivia lehtiä ja rupaa, ja keväällä rapisi niiden päälle irtautuneita kiviä ja soraa. Ja kun kaikki tämä sai jäädä paikoilleen, niin kokoontui lopuksi niin paljon multaa portaille, ettei niihin juurtunut ainoastaan kasveja ja heiniä, vaan myös pensaita ja suuria puita.

"Mutta samalla oli syntynyt suuri eroavaisuus kolmen askelman välillä. Ylin, joka on lähinnä Smoolantia, on suurimmaksi osaksi laihan maan ja kivien peittämää, eikä siellä tahdo juuri muita puita kasvaa kuin koivuja, tuomia ja kuusia, jotka kestävät kylmää tuolla ylhäällä ja ovat vähään tyytyväisiä. Kaikista parhaiten ymmärtää, kuinka karua ja köyhää tuolla ylhäällä on, kun näkee, kuinka pienet ne peltotilkut ovat, jotka on raivattu metsämaasta, ja kuinka pieniä tupia rahvas rakentaa itselleen ja kuinka pitkälti on kirkkojen väliä.

"Keskimmäisellä askelmalla on taas parempaa maata, eikä se ole niin kovan kylmän kahleissa; sen näkee heti siitä, että puut ovat pitemmät ja kuuluvat jalompien laatuihin. Siellä kasvaa vaahteroita ja tammia ja lehmuksia ja riippakoivuja ja pähkinäpuita, mutta ei juuri ollenkaan havupuita. Ja vielä paremmin huomaa sen siitä, että siellä on hyvin paljon viljeltyä maata, kuin myös siitä, että ihmiset ovat rakentaneet itselleen kauniita suuria taloja. Keskimmäisellä askelmalla on monta kirkkoa, ja niiden ympärillä on suuria kyliä, ja tämä askelma näyttää kaikin puolin paremmalta ja komeammalta kuin ylempi.

"Mutta alin askelma on kuitenkin paras. Se on hyvän ja runsaan mullan peitossa, ja kun se on meren hengessä, ei siihen tunnu vähääkään Smoolannin kylmä. Täällä alhaalla viihtyvät pyökit ja kastanjat ja saksanpähkinät, ja ne kasvavat niin suuriksi, että ulottuvat yli kirkon kattojen. Täällä ovat myös suurimmat vainiot, mutta täällä ei kansa elä ainoastaan metsänviljelyksestä ja maanviljelyksestä, vaan harjoittaa myös kalastusta ja kauppaa ja merenkulkua. Sentähden on täällä myös vauraimmat asunnot ja kauneimmat kirkot, ja kirkonkylät ovat kasvaneet kauppaloiksi ja kaupungeiksi.

"Mutta ei ole vielä sanottu kaikkea, mitä voidaan sanoa näistä kolmesta askelmasta. Sillä on muistettava, että kun suuren Smoolannin talon katolla sataa tai kun siellä ylhäällä lumi sulaa, täytyy veden tietysti päästä jonnekin, ja silloin siitä tietysti osa syöksyy noita suuria portaita myöten alas. Alussa se kyllä juoksi niiden koko leveydellä, mutta sitten syntyi halkeamia, ja niin on vesi nyt vähitellen tottunut juoksemaan sen yli itse uurtamissaan uomissa. Ja vesi on vettä minne sen paneekin. Se ei koskaan lepää. Yhdessä paikassa se kaivaa ja hioo ja vie pois ja toista paikkaa se täyttää. Nuo uomat se on kaivanut laaksoiksi, laakson seinät se on täyttänyt maalla, ja sitten ovat pensaat ja köynnökset ja puut takertuneet niihin kiinni niin taajasti ja runsaasti, että ne melkein peittävät vesivirran, joka kulkee syvyydessä. Mutta kun virrat tulevat askelmien välisille laskeumille, niiden täytyy päistikkaa heittäytyä alas, ja siitä joutuu vesi sellaiseen kuohuvaan vauhtiin, että se saa voimaa pyörittää myllynrattaita ja koneita, ja niin on kasvanut semmoisiakin joka kosken ympärille.

"Mutta ei ole vieläkään sanottu kaikkea tästä kolmen askelman maasta. On sanottava sekin, että tuolla ylhäällä Smoolannissa, siinä suuressa talossa, asui kerran jättiläinen, joka oli elänyt vanhaksi. Ja häntä suututti, että hänen vanhoilla päivillään oli pakko kulkea noita pitkiä portaita voidakseen onkia merestä lohia. Hänestä näytti paljoa sopivammalta, että lohi tulisi hänen luokseen sinne missä hän asui.

"Sentähden hän meni suuren talonsa katolle heittääkseen suuria kiviä Itämereen. Hän heitti niin voimakkaasti, että kivet lensivät yli koko Blekingen ja putosivat mereen. Ja kun kivet polskahtivat mereen, pelästyi lohi niin, että nousi merestä ja pakeni Blekingen virtoihin, karkasi koskista, heittäytyi pitkin potkauksin ylös putouksista eikä pysähtynyt ennen kuin oli kaukana Smoolannissa jätti-äijän luona.

"Ja kuinka totta tämä on, näkyy niistä monista saarista ja kareista, joita näkee pitkin Blekingen rannikkoa ja jotka eivät ole mitään muuta kuin niitä monia ja suuria kiviä, joita jättiläinen heitteli.

"Sen huomaa siitäkin, että lohi yhä vieläkin nousee Blekingen virtoihin ja koskien ja suvannoiden kautta kiipeää aina Smoolantiin saakka.

"Mutta tuo jättiläinen ansaitsee paljon kiitosta ja kunniaa blekingeläisiltä siksi, että lohenpyynti virroissa ja kivenhakkaus saaristossa antaa työtä monelle heistä vielä tänäkin päivänä."