Читать книгу Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Lagerlöf Selma, Marie Franzos - Страница 23

Lauantaina huhtikuun 9. p: nä.

Seuraavana päivänä pässi käveli poikaa selässään kantaen ja näytteli hänelle saarta. Se oli yksi ainoa mahtava kallio. Se oli kuin yksi ainoa huone, jossa on kohtisuorat seinät ja litteä katto. Pässi vei pojan ensiksi katolle ja näytti hänelle siellä olevat laitumet, ja pojan täytyi myöntää, että saari oli kuin luotu lampaita varten. Ylhäällä vuorella ei kasvanut juuri muuta kuin ahonataa ja semmoisia pieniä, kuivia, hyvänhajuisia yrttejä, jotka ovat lampaista hyviä.

Mutta oli totta tosiaan muutakin kuin lampaanlaidunta katseltavana sillä, joka kerran oli päässyt ylös jyrkänteelle. Siinä oli ensiksikin koko meri, joka nyt oli vihreä ja auringon valaisema ja vyörytteli kirkkaita, sileitä maininkejaan. Vain muutamien niemien nenissä se ruiskahteli vaahtona ilmaan. Suoraan itäänpäin oli Gotlanti tasaisine ja pitkälle ulottuvine niemineen, ja lounaassa oli Stora Karlsö, joka oli rakennettu samalla tavalla kuin tämä Lilla Karlsö. Kun pässi meni ihan vuorikaton reunalle, niin että poika voi nähdä vuoren seinää pitkin, hän huomasi, että ne olivat ihan täynnä linnunpesiä, ja sinisessä meressä hänen allaan uiskenteli meriteeriä ja haahkoja ja taveja ja riskilöitä ja ruokkeja, jotka kauniisti ja rauhallisesti kalastelivat silakoita.

"Tämäpä vasta on oikein luvattu maa", sanoi poika. "Teillä on täällä hyvin kaunista, teillä lampailla." – "Niin, kyllähän täällä on kaunista", sanoi pässi. Oli niinkuin hän olisi tahtonut lisätä jotakin, mutta ei sanonut mitään, huokaisi vain. "Mutta jos sinä kuljeskelet täällä itseksesi, niin saat huolellisesti varoa kaikkia halkeamia, joita on vuoressa", hän jatkoi hetken kuluttua. Ja se oli hyvä varoitus, sillä monessa paikassa oli syviä ja leveitä halkeamia. "Suurin niistä on Helvetinkuilu", sanoi pässi. "Se halkeama on monta syltä syvä ja toista syltä leveä. Jos joku putoaa siihen kuiluun, niin hän on mennyttä miestä." Pojasta tuntui niinkuin pässi olisi tarkoittanut jotakin erikoista sanoessaan niin.

Sitten hän vei pojan rantaan. Hän sai nyt läheltä katsella noita jättiläisiä, jotka yöllä häntä olivat niin pelottaneet. Pässi sanoi, että semmoisen kivipatsaan nimi oli "rauk". Poika ei voinut kylläkseen katsella niitä. Jos oli milloinkaan ollut peikkoja, jotka olivat kiviksi muuttuneet, niin kyllä kai ne olisivat tämän näköisiä.

Vaikka oli kaunista alhaalla rannassa, niin oli pojasta kuitenkin hauskempaa olla vuoren harjalla. Täällä alhaalla oli kamalaa sen tähden, että he kaikkialla tapasivat kuolleita lampaita. Täällä olivat ketut pitäneet aterioitaan. He näkivät kokonaan puhtaaksi järsityitä luurankoja, mutta myöskin vain puoliksi syötyjä ruumiita, ja toisia, joita ne eivät olleet viitsineet syödä, vaan jättäneet ne siihen koskematta. Oli aivan kauheata nähdä, että pedot olivat käyneet lampaiden kimppuun vain huvin vuoksi, ainoastaan saadakseen ajaa heitä takaa ja raadella heitä.

Pässi ei pysähtynyt kuolleiden luo, vaan kulki rauhallisesti heidän ohitseen. Mutta poika ei tietysti kuitenkaan voinut olla näkemättä tätä kauheutta.

Nyt meni pässi taas vuoren harjalle, mutta kun hän oli tullut sinne, hän pysähtyi ja sanoi: "Jos joku, jolla on voimaa ja älyä, saisi nähdä tämän surkeuden, niin hän ei varmaankaan lepäisi, ennen kuin nuo ketut olisivat saaneet rangaistuksensa." – "Pitäähän kettujenkin elää", sanoi poika. – "Niin", sanoi pässi, "ne jotka eivät tapa eläimiä enemmän kuin mitä tarvitsevat elääksensä, ne eläkööt kernaasti, mutta nämä ovat pahantekijöitä." – "Pitäisihän toki talonpoikain, jotka omistavat saaren, tulla tänne teitä auttamaan", arveli poika. – "Ovat he olleet täällä montakin kertaa", vastasi pässi, "mutta ketut piiloutuvat aina luoliin ja halkeamiin, niin etteivät he saa niitä ammutuksi." – "Ette kai suinkaan voi tarkoittaa, ukki, että semmoinen pieni raukka kuin minä mahtaisin niille mitään, kun eivät talonpojatkaan ole niille mitään mahtaneet", sanoi poika. – "Joka on pieni ja viisas, hän voi asettaa monen asian oikealle tolalle", sanoi pässi.

He eivät puhuneet siitä sen enempää, poika meni ja istuutui villihanhien pariin, jotka nyt söivät ylängön laella. Vaikkei hän ollut näyttänyt sitä pässille, oli hän hyvin murheissaan lampaiden tähden ja olisi kernaasti tahtonut auttaa heitä. "Täytyy ainakin puhua Akan ja Martti hanhikukon kanssa asiasta", hän ajatteli. "Ehkä he voisivat antaa minulle jonkin hyvän neuvon."

Vähän aikaa sen jälkeen valkoinen hanhikukko otti pojan selkäänsä ja meni vuoren selännettä pitkin Helvetinkuilulle päin.

Hän käveli huolettoman näköisenä aukealla vuoren katolla eikä näyttänyt ajattelevan, kuinka valkoinen ja suuri hän oli. Hän ei etsinyt suojaa mättäiden eikä muiden korokkeiden takaa, vaan kulki suoraan eteenpäin. Oli kumma, ettei hän ollut sen varovaisempi, sillä hänelle näkyi tapahtuneen vahinko eilisessä myrskyssä. Hän ontui oikeata jalkaansa, ja vasen siipi riippui ja viisti maassa niinkuin se olisi ollut poikki.

Hän käyskenteli niinkuin mitään vaaraa ei olisi ollut olemassa, nokki heinänkorren sieltä, toisen täältä eikä katsonut mihinkään suuntaan. Poika loikoi pitkänään hanhen selässä ja tähysteli sinistä taivasta. Hän oli nyt niin tottunut ratsastamaan, että voi sekä seisoa että maata hanhen selässä.

Kun hanhikukko ja poika olivat näin huolettomia, eivät he tietystikään huomanneet, että nuo kolme kettua olivat tulleet vuoren laelle. Ja kun ketut tiesivät, että oli melkein mahdotonta päästä hanhen kimppuun aukealla maalla, eivät ne aluksi aikoneetkaan ajaa takaa hanhikukkoa. Mutta kun ei niillä ollut mitään muutakaan tekemistä, ne laskeutuivat viimein yhteen noista pitkistä halkeamista ja koettivat hiipiä hanhikukon luo. Ne tekivät sen niin varovasti, ettei hanhikukko voinut nähdä niistä vilahdustakaan. Ne eivät olleet enää kaukana, kun hanhikukko yritti päästä lentoon. Hän räpäytti siivillään, mutta ei onnistunut pääsemään ylös. Kun ketut tästä ymmärsivät, ettei hanhikukko osannut lentää, ne riensivät taas eteenpäin entistä innokkaammin. Ne eivät enää pysytelleet piilossa halkeamassa, vaan nousivat siitä ylös. Ne kiiruhtivat minkä kerkesivät mättäiden ja kallioiden suojassa ja tulivat yhä lähemmä hanhikukkoa, joka ei vieläkään huomannut, että häntä ajettiin takaa. Viimein olivat ketut niin lähellä, että voivat tehdä hyppäyksen. Kaikki kolme heittäytyivät nyt pitkin loikkauksin hanhikukon päälle.

Viime hetkessä lienee tämä kuitenkin huomannut jotakin, sillä hän juoksi pakoon, niin että ketut eivät saaneet häntä kiinni. Hanhikukko oli vain pari metriä edellä ja sen lisäksi vielä vaivainen, mutta se raukka juoksi pakoon minkä pääsi. Ja hanhethan voivat juosta niin ihmeteltävän nopeasti, että ketunkin on vaikea tavoittaa niitä. Poika istui takaperin hanhen selässä ja huusi ketuille: "Olette syöneet liian paljon lampaan lihaa, ketut! Ettehän voi saada kiinni edes hanheakaan." Hän härnäsi niitä niin, että ne aivan hullaantuivat kiukusta ja ajattelivat vain, kuinka pääsisivät eteenpäin.

Valkoinen juoksi suurta halkeamaa kohti. Kun hän tuli sen luo, hän räpäytti kerran siipiään, niin että pääsi yli. Ketut olivat silloin aivan hänen kintereillään.

Hanhikukko riensi samaa vauhtia eteenpäin vielä sittenkin, kun oli päässyt Helvetinkuilun yli. Mutta tuskin hän oli juossut pari metriä, kun poika taputti häntä kaulalle ja sanoi: "Nyt voit pysähtyä, hanhikukko."

Samassa he kuulivat takaansa muutamia hurjia kiljahduksia ja kynsien rapinaa ja raskaita mätkähdyksiä. Mutta ketuista he eivät enää nähneet jälkeäkään.

Seuraavana aamuna löysi Stora Karlsön majakanvartija palasen kaarnaa eteisensä oven alta, ja siihen oli piirretty vinoilla, särmikkäillä kirjaimilla: "Lillön ketut ovat pudonneet Helvetinkuiluun. Korjaa ne sieltä!"

Ja sen majakanvartija tekikin.