Читать книгу Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Lagerlöf Selma, Marie Franzos - Страница 5

On vanha totuus, että jää on aina petollista ja ettei siihen ole vähääkään luottamista. Keskellä yötä muuttautui Vombsjön irtain jää niin, että se eräästä paikasta joutui koskettamaan rantaa. Tapahtui nyt niin, että Smirre, kettu, joka siihen aikaan asui järven itäpuolella Övedsklosterin puistossa, huomasi tuon paikan ollessaan yöllisellä metsästysretkellään. Smirre oli nähnyt villihanhet jo illalla, mutta ei ollut odottanut voivansa päästä heihin käsiksi. Hän lähti nyt heti jäälle.

Kun Smirre oli hanhia aivan lähellä, livetti hänen jalkansa niin, että kynnet vähän rapsahtivat jäähän. Hanhet heräsivät ja räpäyttivät siivillään heittäytyäkseen ilmaan. Mutta Smirre oli heitä nopeampi. Hän heittihe eteenpäin niinkuin nakattuna, tarttui muuatta hanhea siipipankkoon ja hyökkäsi takaisin rantaan päin.

Mutta tänä yönä eivät villihanhet olleet yksin jäällä, vaan heidän mukanaan oli ihminen, vaikkakin pieni. Poika oli herännyt siitä, että hanhikukko oli levittänyt siipensä. Hän oli pudonnut jäälle ja jäänyt siihen istumaan unenpöpperössä. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään kaikesta levottomuudesta, ennen kuin oli nähnyt matalajalkaisen pienen koiran juoksevan pois jään yli hanhi suussa.

Poika juoksi heti jäljestä ottaakseen hanhen tuolta koiralta. Hän kuuli kyllä hanhikukon huutavan jälkeensä: "Varo itseäsi, Peukaloinen! Varo itseäsi!" – "Mutta noin pientä koiraa ei minun toki tarvinne pelätä", ajatteli poika ja syöksyi eteenpäin.

Villihanhi, jota Smirre kettu laahasi perässään, kuuli pojan puukenkien läiskeen jäätä vasten, ja hän uskoi tuskin korviaan. "Aikooko tuo naskali ottaa minut ketulta?" hän ihmetteli. Vaikka hänen tilansa olikin niin surkea, alkoi syvällä hänen kurkussaan kaakattaa niin hauskasti, että oli melkein niinkuin hän olisi nauranut.

"Kyllä se heti paikalla kaatuu johonkin jään halkeamaan", ajatteli hanhi.

Mutta vaikka yö olikin pimeä, poika näki selvästi kaikki halkeamat ja reiät jäässä, ja hän teki rohkeita hyppäyksiä niiden yli. Se johtui siitä, että hänellä nyt oli haltijain hyvät yösilmät ja että hän voi nähdä pimeässä. Hän näki sekä järven että rannat niin selvästi kuin jos olisi ollut päivä.

Smirre kettu hyppäsi jäältä maihin, mutta juuri silloin kun hän pyrki ylös rantatörmää, huusi poika: "Pane alas hanhi, sen rakkari!" Smirre ei tiennyt, kuka huusi; se ei joutanut katsahtamaan taakseen, vaan kiihdytti yhä kulkuaan.

Kettu meni nyt suuria komeita pyökkejä kasvavaan metsään, ja poika seurasi mukana ollenkaan ajattelematta, että häntä voisi uhata mikään vaara. Sitä vastoin hän koko ajan ajatteli, kuinka ylenkatseellisesti villihanhet olivat ottaneet hänet eilen illalla vastaan, ja hän halusi kernaasti osoittaa heille, että ihminen kuitenkin on hiukan enemmän arvoinen kuin mikään muu jumalan luoma.

Kerta toisensa perästä hän huusi tuolle koiralle, saadakseen hänet päästämään irti saaliinsa. "Mikä koira sinä olet, joka et häpeä varastaa kokonaista hanhea?" hän sanoi. "Pane se hetikohta maahan, muuten saat nähdä, millaisen selkäsaunan saat. Pane se maahan, muuten minä puhun isännällesi, miten sinä käyttäydyt!"

Kun Smirre kettu huomasi, että häntä luultiin selkäsaunaa pelkääväksi koiraksi, se oli hänestä niin hassua, että hän oli vähällä päästää hanhen. Smirre oli suurryöväri, joka ei tyytynyt pyydystelemään vain rottia ja hiiriä pelloilta, vaan uskalsi tulla aina taloihin saakka varastamaan kanoja ja hanhia. Hän tiesi olevansa pelätty koko seudulla. Noin hullua ei hän ollut kuullut sitten kuin penikkana ollessaan.

Mutta poika juoksi niin, että hänestä näytti siltä kuin paksut pyökit olisivat liukuneet takaperin hänen ohitseen, ja hän läheni Smirreä. Viimein hän oli häntä niin lähellä, että sai hännästä kiinni. "Nyt minä otan sinulta sittenkin hanhen", hän huusi ja piti vastaan minkä voi. Mutta hän oli liiaksi voimaton pysäyttääkseen Smirren. Kettu tempoi häntä mukanaan niin, että kuivat pyökinlehdet tuiskusivat ympärillä.

Mutta nyt näkyi Smirre päässeen selville siitä, kuinka vaaraton se oli, joka seurasi häntä. Hän pysähtyi, pani hanhen maahan ja asettui sen päälle etujalkoineen, ettei se voisi lentää tiehensä. Hänen piti juuri puraista hanhelta kurkku poikki, mutta sitä ennen hän ei malttanut olla vähän härnäämättä poikaa. "Juokse pian kantelemaan isännälle, sillä nyt minä puraisen hanhen kuoliaaksi", hän sanoi.

Kovin poika hämmästyi nähdessään, miten terävä kuono ja kuinka käheä ja äkäinen ääni sillä koiralla oli, jota hän oli seurannut. Mutta samalla häntä myös niin suututti se, että kettu teki hänestä pilaa, ettei hän ajatellutkaan pelästyä. Hän tarttui lujemmin kiinni häntään, ponnisti jaloillaan puunjuuresta, ja juuri kun kettu aukaisi kitansa hanhen kurkun päällä, hän tempaisi minkä suinkin voi. Smirre hämmästyi siitä niin, että antoi vetää itseään pari askelta, ja villihanhi pääsi vapaaksi. Hän lensi raskaasti ylöspäin. Hänen toinen siipensä oli haavoittunut niin, että hän tuskin voi sitä käyttää, ja sitten hän ei nähnyt mitään pimeässä metsässä, vaan oli niin avuton kuin sokea. Hän ei siksi voinut antaa pojalle mitään apua, vaan pyrki ulos oksakaton aukosta ja lensi takaisin järvelle.

Mutta Smirre heittäytyi poikaa vastaan. "Jos en saa toista, niin saan kai toisen", hän sanoi, ja äänestä kuului, kuinka vihainen hän oli.

"Älä luulekaan saavasi", sanoi poika ja hän oli oikein hyvällä tuulella, kun oli pelastanut hanhen. Hän pysyttelihe yhä kiinni ketun hännässä ja pyörähti sen kanssa toiselle puolelle, kun kettu koetti saada häntä kiinni toiselta.

Siitä tuli metsässä tanssi semmoinen, että lehdet tuiskusivat. Smirre pyöri pyörimistään, mutta häntä pyöri myös ja poika piteli siitä kiinni, eikä kettu voinut päästä häneen käsiksi.

Poika oli niin iloissaan menestyksestä, että alussa vain hyppi ja teki pilkkaa ketusta, mutta Smirre oli uupumaton, niinkuin vanhat metsästäjät tavallisesti ovat, ja poika alkoi pelätä lopulta sittenkin joutuvansa kiinni.

Silloin hän keksi nuoren pyökin, joka oli kasvanut kaitaisena kuin tikku ehtiäkseen pian vapaaseen ilmaan vanhain pyökkien muodostaman oksakaton yläpuolelle. Hän päästi yht'äkkiä ketun hännän ja kiipesi pyökkiin. Smirre kettu oli niin innoissaan, että yhä jatkoi tanssiaan ja tanssi vielä hyvän aikaa häntänsä perässä. "Älä viitsi enää tanssia", sanoi poika.

Mutta Smirre ei voinut kärsiä sellaista häpeää, ettei saisi voitetuksi niin pientä naskalia, ja hän paneutui puun juurelle vartioidakseen hänet uuvuksiin.

Pojan ei ollut lainkaan hyvä istua siinä ratsain heikolla oksalla. Nuori pyökki ei vielä ulottunut korkeaan oksaholviin. Ei hän voinut päästä toiseen puuhun, eikä hän uskaltanut laskeutua maahan.

Häntä paleli niin, että hän oli vähällä kontistua ja päästää kätensä oksan ympäriltä, ja häntä nukutti kauheasti, mutta hän ei uskaltanut nukkua, koska pelkäsi putoavansa maahan.

Uskomatonta, kuinka kamalaa oli istua noin yön aikana metsässä. Hän ei ollut koskaan ennen tiennyt, mitä yö on. Oli niinkuin kaikki olisi kivettynyt eikä koskaan enää heräisi henkiin.

Niin alkoi aamu sarastaa ja poika tuli iloiseksi siitä, että kaikki muuttui taas entisensä näköiseksi, vaikka kylmyys tuntui vieläkin pistävämmältä kuin yöllä.

Kun aurinko viimein nousi, ei se ollut keltainen, vaan punainen. Pojasta näytti siltä kuin se olisi ollut vihainen, ja hän ihmetteli, minkä tähden se oli vihainen. Ehkä sen tähden, että yö oli tehnyt maailman niin kylmäksi ja kamalaksi sillä aikaa kun aurinko oli ollut poissa.

Auringon säteet ajoivat esiin suurissa kimpuissa nähdäkseen, mitä yö oli saanut aikaan, ja näkyi, kuinka kaikki esineet punastuivat, niinkuin niillä olisi ollut paha omatunto. Pilvet taivaalla, silkinsileät puiden rungot, metsäkaton pienet yhteen palmikoidut oksat, kuura, joka peitti maassa pyökkien lehdet, kaikki leimahti punaiseksi.

Mutta yhä useammat ja useammat säteet ajoivat esiin avaruuden halki, ja kohta oli kaikki yön kamaluus poissa. Lamaannus oli poissa, ja esiin tuli ihmeen paljon elämää. Musta, punaniskainen palokärki alkoi takoa nokallaan puun runkoon. Orava suikahti pesästään pähkinä hampaissa, asettui oksalle ja alkoi kuoria sitä. Kottarainen tuli lentäen, suussa juurikuitu, ja peippo visersi puun latvassa.

Silloin poika ymmärsi, että aurinko oli sanonut kaikille näille pienoisille: "Herätkää nyt ja tulkaa ulos pesistänne! Nyt minä olen täällä! Nyt ei teidän enää tarvitse mitään pelätä!"

Järveltä kuului villihanhien huuto, kun he järjestyivät lentämään. Kohta sen jälkeen tulivat kaikki neljätoista hanhea lentäen metsän yli. Poika koetti huutaa heille, mutta he lensivät niin ylhäällä, ettei hänen äänensä voinut saavuttaa heitä. He kai luulivat, että kettu oli jo aikoja sitten syönyt hänet suuhunsa. Eivät viitsineet edes tulla häntä etsimään.

Poika oli vähällä ruveta itkemään pelosta, mutta aurinko oli nyt taivaalla kullankeltaisena ja iloisena ja antoi rohkeutta koko maailmalle. "Ei maksa vaivaa, Niilo Holgerinpoika, olla mistään hädissään ja levoton niin kauan kuin minä olen olemassa", sanoi aurinko.