Читать книгу Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Lagerlöf Selma, Marie Franzos - Страница 8

Torstaina maaliskuun 24. p: nä.

Kaksi vuorokautta olivat hanhet saaneet olla rauhassa Smirre ketulta. Mutta kun he torstaiaamuna tulivat vainioille, hän oli heitä väijymässä ja ahdisteli heitä pellolta toiselle, niin etteivät he saaneet lainkaan ruokarauhaa. Kun Akka huomasi, ettei hän aikonut jättää heitä rauhaan, hän teki reippaan päätöksen ja kohosi ilmaan ja lensi parvensa seuraamana useita peninkulmia pois, yli Färin kihlakunnan tasankojen ja Linderödsoosin katajamäkien. He eivät laskeutuneet maahan ennen kuin Vitskövlen seudulla.

He eivät olleet kaukana Itämerestä, ja pellolla, johon hanhet olivat laskeutuneet, oli maa hiedan sekaista, niinkuin se tavallisesti on meren rannalla. Näytti siltä kuin näillä seuduin olisi ennen ollut liikkuvaa lentohiekkaa, jota oli pitänyt sitoa, sillä useilla tahoilla näkyi istutettuja petäjämetsiä.

Kun hanhet olivat syöneet vähän aikaa, tuli muutamia lapsia käyden pellon pientarella. Se hanhi, joka seisoi vartioimassa, heittihe heti lentoon läiskyvin siivin, jotta koko parvi kuulisi vaaran uhkaavan. Kaikki muut hanhet lähtivät lentoon, mutta valkoinen käveli rauhallisesti maassa. Nähdessään toisten pakenevan hän nosti päätään ja huusi heidän jälkeensä: "Eihän teidän tarvitse lentää noita pakoon. Nehän ovat vain lapsia."

Poika istui juuri mättäällä metsän reunassa ja murenteli rikki männyn kerkkää saadakseen käsiinsä siemeniä. Lapset olivat häntä niin lähellä, ettei hän uskaltanut juosta pellon yli valkoisen luo. Hän piilottautui nopeasti suuren kuivan ohdakelehden alle ja päästi samassa varoitushuudon.

Mutta onnettomuudeksi oli nyt hanhikukko saanut päähänsä, että hänen täytyi joka tilaisuudessa villihanhille näyttää olevansa heitä rohkeampi, eikä hän nyt tahtonut ottaa varoitusta varteen. Pojan sanomattomaksi kauhuksi hän yhä vain käveli pellolla eikä edes katsonut, minne lapset menivät.

Lapset kääntyivät kuitenkin tieltä, oikaisivat pellon yli ja lähestyivät hanhikukkoa. Kun tämä vihdoinkin nosti päänsä, he olivat häntä ihan lähellä, ja nyt hän hämmästyi ja sekaantui niin, että unohti osaavansa lentää ja lähti pakenemaan juosten. Lapset seurasivat perässä, ajoivat hänet ojaan ja ottivat hänet siinä kiinni. Muuan suuri poika pisti hänet kainaloonsa ja kantoi hänet pois.

Kaiken tämän Peukaloinen näki piilotellessaan ohdakkeen lehden alla, ja ensi innossaan hän aikoi juosta lasten perään ja ottaa heiltä hanhen. Mutta sitten hän muisti, kuinka pieni ja voimaton hän oli, ja hän heittihe sen sijaan mättäälle pitkäkseen ja itki.

Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi häntä: "Peukaloinen, tule ja auta minua! Peukaloinen, tule ja auta minua!" Mutta tämän kuullessaan poika alkoi nauraa epätoivoissaan. Hänpä vasta oli mies ketään auttamaan, hän. Ei, nyt hän ymmärsi heti, että hanhikukko oli mennyttä kalua.

Hän ei ollut tiennyt ennen kuin nyt vasta, kuinka paljon hän rakasti hanhikukkoa. Suru siitä, että hän nyt oli kadottanut ystävänsä, oli niin suuri, että se sai hänet voittamaan suuren velttoutensa ja välinpitämättömyytensä, ja hän hyppäsi yht'äkkiä ylös ja alkoi juosta lasten jälkeen. "Enhän minä voi auttaa hanhikukkoa", hän ajatteli, "mutta minä tahdon ainakin nähdä, mitä ne sille tekevät."

Lapset olivat hyvän matkaa edellä, mutta pojan oli helppo pitää heitä silmällä, kunnes tuli notkopaikkaan, jossa kevätpuronen kohisi. Se ei ollut suuren suuri eikä mahtava, mutta kuitenkin hänen täytyi kotvan aikaa juosta sen reunaa pitkin, ennen kuin hän löysi paikan, josta pääsi hyppäämään yli.

Kun hän tuli ylös notkosta, olivat lapset kadonneet. Hän voi kuitenkin nähdä heidän askelensa kaitaisella polulla, joka vei metsään, ja hän alkoi kulkea sitä.

Mutta pian hän tuli tienristeykseen, ja tässä lienevät lapset eronneet, sillä siitä lähti jälkiä kahdelle taholle. Nyt poika taas joutui surusta epätoivoon.

Mutta samassa hän näki kanervamättäällä pienen valkoisen höyhenen. Hän ymmärsi heti, että hanhi oli heittänyt sen tiepuoleen näyttääkseen hänelle, mihin suuntaan häntä oli kannettu, ja poika jatkoi kulkuaan. Hän seurasi sitten lapsia halki koko metsän. Martti hanhikukkoa hän ei nähnyt, mutta missä hän vain olisi voinut erehtyä tiestä, siinä oli valkoinen höyhen johtamassa häntä oikeaan.

Poika kulki urhoollisesti, vaikka nuo höyhenet veivät häntä yhä vaarallisemmille teille. Ne veivät hänet pois metsästä, jossa hänellä kuitenkin oli ollut hiukan suojaa, yli muutamain peltojen ja viimein läpi herraskartanon puistokujan. Käytävän päässä näkyi punaisesta tiilestä tehtyjä päätyjä ja torneja; ne oli koristettu valkoisilla reunoilla ja koristeilla, ja poika ymmärsi, että se oli herraskartano. "Varmaankin ovat lapset kantaneet hanhen herraskartanoon", hän ajatteli, "ja myyneet sen sinne. Ja jos niin on, niin minä kai saatan kääntyä takaisin, sillä silloin on Martti hanhikukko jo teurastettu. Voi minua raukkaa, millaisia ystäviä minulla on: milloin tahansa ne saattavat joutua teurastettaviksi ja syötäviksi!" Mutta hän ei voinut tyytyä saamatta täyttä selkoa, ja hän juoksi eteenpäin yhä innokkaammin. Oli toki onni, ettei häntä vastaan tullut ainoatakaan ihmistä. Hän sai juosta suoraan eteenpäin tarvitsematta piiloutua.

Herraskartano, johon hän tuli, oli komea vanhanaikainen rakennus, ja siinä oli neljä huoneriviä, jotka ympäröivät linnanpihaa. Voi kyllä ymmärtää, että poika rakasti hanhikukkoa, sillä hän juoksi aina suurelle pihalle saakka, vaikkei hän mitään pelännyt niin kuin ihmisten käsiin joutumista. Mutta kun hän tuli syvän porttiholvin luo, joka vei linnanpihalle, hän pysähtyi. Edemmäksi hän ei sittenkään uskaltanut, ja hän koetti kiireimmiten miettiä, mitä hänen nyt olisi tehtävä saadakseen selkoa siitä, kuinka hanhikukon oli käynyt.

Mutta ennen kuin poika oli ehtinyt tehdä mitään päätöstä, hän kuuli askelia takanaan, ja kun hän kääntyi, hän näki ison joukon ihmisiä tulevan käytävää pitkin. Hän pujahti nopeasti vesitynnyrin taakse, joka sattui olemaan porttiholvin luona, ja piiloutui.

Tulijoita oli parisenkymmentä kansanopiston oppilasta, jotka olivat retkeilemässä. Heillä oli opettaja mukanaan, ja kun he olivat tulleet porttiholvin alle, pyysi opettaja heitä odottamaan sillä aikaa kun hän menisi kysymään, saisivatko he katsella vanhaa Vitskövlen linnaa.

Oppilailla oli kuuma ja jano, niinkuin he olisivat tehneet pitkän matkan. Yhtä heistä janotti niin, että hän meni vesitynnyrin luo ja kumartui juomaan. Hänen kaulassaan riippui peltinen kasvisäiliö, ja se oli kai tiellä, koska hän nakkasi sen maahan. Silloin sen kansi aukeni, niin että voi nähdä, että siinä oli muutamia kevään kukkia.

Kasvisäiliö putosi ihan pojan eteen, ja hän älysi heti, että tässä oli mainio tilaisuus päästä linnaan ja saada tietää, minne hanhikukko oli joutunut. Hänestä tuntui, ettei hän koskaan ennen ollut tehnyt mitään niin uhkarohkeaa, mutta ei ollut aikaa epäilyihin ja neuvotteluihin. Hän pujahti pian kasvisäiliöön ja piiloutui niin hyvin kuin taisi vuokkojen ja leskenlehtien alle.

Tuskin hän oli piilossa, kun oppilas otti maasta kasvisäiliönsä, ripusti sen olalleen ja paiskasi kannen kiinni.

Opettaja palasi nyt takaisin ja sanoi oppilaille, että he olivat saaneet luvan mennä linnaan. Aluksi hän ei kuitenkaan vienyt heitä linnan pihaa edemmäksi. Hän pysähtyi siihen ja alkoi puhua heille tästä vanhasta rakennuksesta.

Hän muistutti oppilaitaan siitä, että ensimmäiset ihmiset, joita oli asunut tässä maassa, olivat saaneet asua kallioluolissa ja maakuopissa, nahkateltoissa ja risumajoissa ja että oli kulunut pitkä aika ennen kuin he olivat oppineet rakentamaan huoneita puiden rungosta. Ja sitten, kuinka kauan he olivatkaan saaneet tehdä työtä ja ahertaa, ennen kuin he yksihuoneisesta puupirtistä olivat kehittyneet rakentamaan linnaa, jossa oli sata huonetta, niinkuin Vitskövlessä.

Kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten rakensivat rikkaat ja mahtavat itselleen tämmöisiä linnoja, jatkoi hän sitten. Näkyi kyllä, että Vitskövle oli rakennettu aikana, jolloin sota ja ryövärit tekivät elämän turvattomaksi Skoonessa. Sen ympärillä oli vedellä täytetty vallihauta, jonka yli ennen vanhaan johti nostosilta. Porttiholvin päällä oli vielä tänäkin päivänä vahtitorni, linnan sivuja pitkin kulki vartiokäytäviä ja kulmissa oli lujia torneja, joiden seinät olivat metrin paksuisia. Ei tämä linna kuitenkaan ollut rakennettu kaikkein hurjimpana sota-aikana, vaan oli Jens Bracke, joka sen rakensi, pitänyt huolta siitä, että siitä tuli komea ja siro talo. Jos he saisivat nähdä suuren ja lujatekoisen Glimmingenin kivilinnan, joka oli rakennettu vain miespolvea aikaisemmin, he pian huomaisivat, että Jens Holgerinpoika Ufstrand, joka oli sen rakentaja, ei ollut välittänyt muusta kuin sen suureksi ja lujaksi rakentamisesta, vähääkään välittämättä kauneudesta tai mukavuudesta. Mutta jos he taas näkisivät semmoisia linnoja kuin Marsvinsholm ja Snogeholm ja Övedskloster, jotka olivat syntyneet joitakin vuosisatoja myöhemmin kuin Vitskövle, niin he huomaisivat, että ajat silloin olivat käyneet rauhallisemmiksi, sillä ne herrat, jotka olivat rakentaneet nämä paikat, eivät olleet varustaneet niitä linnoituksilla, vaan olivat yksinomaan koettaneet saada itselleen suuria ja komeita asuntoja.

Opettaja puhui pitkään ja perusteellisesti, ja alussa oli poika sangen kärsimätön piilossaan. Mutta sitten hän tuli ajatelleeksi jotakin, jota hän ei ollut ennen ymmärtänyt: että näet ensimmäisillä ihmisillä, jotka olivat tässä maassa asuneet, ei ollut paljon parempi olla kuin hänelläkään. Ei ollut heillä asuinsijoja eikä ollut heillä muuta ruokaa kuin mitä voivat löytää metsästä ja järvistä, eikä heidän ollut paljoa helpompi suoriutua karhuista ja villihäristä ja suurista nälkäisistä susilaumoista kuin hänen pelastua kettujen ja kärppien kynsistä. Mutta he olivat siitä kuitenkin suoriutuneet, koska ihmiset ovat semmoisia, että he voivat tulla toimeen kaikenlaisissa oloissa. Eikä hänen siis pitänyt unohtaa, että hänkin oli ihminen, hänkin, vaikka olikin pieni.

Lopuksi opettaja ja oppilaat menivät linnaan ja nyt poika taas tuli ajatelleeksi hanhea ja toivoi saavansa tilaisuuden hiipiä kasvisäiliöstä. Mutta oppilas kantoi sitä olallaan ja pojan täytyi seurata kaikkien huoneiden läpi.

Siitä tuli pitkä kävely. Opettaja pysähtyi vähän väliä selittämään ja opettamaan.

Eräässä huoneessa oli vanha takka, ja opettaja pysähtyi sen eteen puhuakseen erilaisista tulisijoista, joita ihmiset olivat käyttäneet. Ensimmäinen tulisija oli ollut keskellä tuvan lattiaa sijaitseva kivipaasi ja katossa oleva savureikä, joka päästi sisään sekä sadetta että tuulta, toinen oli ollut suuri muurattu savutorveton uuni, ja se oli kyllä tehnyt tuvan lämpimäksi, mutta päästänyt savua ja häkää. Siihen aikaan kun Vitskövle rakennettiin olivat ihmiset juuri alkaneet käyttää avotakkoja, joissa oli avara savutorvi, mutta jotka myöskin antoivat enimmän lämpimän mennä savun mukana ilmaan.

Opettajan tätä kertoessa alkoi poika ajatella, ettei hänen tilansa aina tarvitsisi olla niin huono kuin se nyt oli. Kyllä hän voisi valmistaa itselleen tuvan johonkin yksinäiseen paikkaan, eikä hänen olisi mahdotonta saada käsiinsä muutamia tulitikkuja tulentekoa varten, ja työkaluja ja aseita hän tekisi itse itselleen. Olisi oikein hauskaa panna toimeen kaikkea omin päin ja itse ajatella kaikkea.

Seuraavassa huoneessa opettaja pysähtyi vanhan sängyn eteen, jonka yllä oli korkea katos ja ympärillä komeat uutimet. Ja hän alkoi heti puhua entisaikain sängyistä ja makuupaikoista, mutta nyt poika taas muisti hanhen, jonka siiven alla hän oli nukkunut joka yö, ja hänelle tuli niin paha mieli, että hän oli valmis aukaisemaan kasvisäiliön kannen ja juoksemaan tiehensä.

Opettaja ei pitänyt kiirettä. Tullessaan huoneeseen, jossa oli kullatusta nahasta tehdyt seinäverhot, hän puhui siitä, kuinka ihmiset alkuajoista lähtien olivat peittäneet seinänsä, ja tullessaan vanhan perhemuotokuvan luo hän kertoi vaatteiden monista vaiheista, ja juhlasaleissa hän kertoi entisaikain elintavoista. Pojan mielestä oli elämä ollut hirveän epämukavaa ja vaikeaa ja tukalaa ennen vanhaan. Oli oikein lohdullista sitä kuunnella. Hän kyllä osaisi järjestää olonsa paremmin kuin vanhat olivat osanneet. Ensin kai hän menisi Lappiin, niin että saisi nähdä maan ja tuumia, mihin olisi paras asettua. Sitten hän voisi ruveta tekemään työtä ja hankkimaan semmoista, jota ihminen tarvitsee elääkseen.

Lopuksi opettaja puhui myös hiukan niistä monista kunnon miehistä ja naisista, jotka olivat asuneet linnassa, vanhojen Brahe- ja Barnekov-sukujen jäsenistä, Kristian Barnekovista, joka oli antanut kuninkaalle hevosensa keskellä pakoa, Margareta Aschebergista, joka oli ollut naimisissa Kjell Barnekovin kanssa ja leskenä hallinnut kartanoa ja koko seutua 53 vuotta, pankinomistaja Hagermannista, joka oli ollut torpanpoika Vitskövlestä ja tullut niin rikkaaksi, että oli ostanut koko kartanon, ja Stjärnsvärdeistä, jotka olivat hankkineet Skoonen kansalle paremmat aurat, niin että voitiin luopua vanhoista puu-aurain kummituksista, joita kuusi härkää tuskin oli saanut hievahtamaan.

Kaikkea tätä poika kuunteli maaten pitkällään kasvisäiliössä, ja hän teki lupauksia. Jos hän vain löytäisi hanhikukon, niin ei hän enää viitsisi surra onnettomuuttaan, vaan koettaisi elää sitä elämää, joka oli tullut hänen osakseen. Ihmisten oli ollut vaikea elää kaikkina aikoina, hän kuuli opettajan kertovan. Hänellä, peukaloisella, oli tuskin sen pahempi kuin monella muullakaan.

Lopuksi opettaja meni takaisin linnanpihalle, ja siellä hän puhui oppilailleen, kuinka pitkällinen työ ihmiskunnalla oli ollut hankkiessaan itselleen työkaluja ja aseita, huonekaluja ja koristeita. Hän sanoi, että semmoinen vanha linna kuin Vitskövle oli kuin peninkulmapatsas tiellä. Siitä voi nähdä, kuinka pitkälle ihmiset olivat ehtineet kolmesataa viisikymmentä vuotta sitten, ja sitten sopi itse päätellä, oliko sen jälkeen menty eteen- vai taaksepäin.

Mutta tästä puheesta ei poika paljoakaan kuullut, sillä oppilasta, joka häntä kantoi, oli taas alkanut janottaa ja hän pujahti keittiöön pyytääkseen vettä juodakseen. Poika koetti tietysti etsiä silmillään hanhikukkoa. Kannessa oli rako, jonka läpi voi katsoa. Innoissaan hän silloin painoi kantta niin kovasti, että se rämähti auki. Kasvisäiliöiden kannethan aina aukeilevat, eikä oppilas ajatellut asiaa sen enempää, painoi vain kannen takaisin kiinni, mutta silloin keittäjätär kysyi, oliko hänellä käärme säiliössään.

"Ei, minulla on vain muutamia kasveja", vastasi oppilas. – "Kyllä siinä oli jotakin, joka liikahti", sanoi keittäjätär. Oppilas avasi silloin kannen näyttääkseen keittäjättärelle, että hän oli erehtynyt. "Katsokaa nyt itse – ."

Mutta edemmäksi hän ei ehtinyt, sillä nyt poika ei enää uskaltanut viipyä kauemmin paikallaan, vaan oli yhdellä hyppäyksellä lattialla ja syöksyi ulos. Piiat ja oppilaat ehtivät tuskin nähdä, mikä oikein juoksi, mutta he riensivät kuitenkin perässä.

Opettaja seisoi vielä puhumassa, kun kova huuto keskeytti hänet. "Ottakaa se kiinni, ottakaa se kiinni!" huusivat ne, jotka tulivat keittiöstä, ja kaikki nuoret miehet hyökkäsivät Peukaloisen jälkeen, joka livisti tiehensä nopeammin kuin rotta. He koettivat ehtiä ennen häntä portille, mutta ei ollut helppo saada kiinni semmoista, joka oli niin pieni, ja hän pääsi onnellisesti ulos.

Nyt ei poika uskaltanut juosta suoraan avonaista käytävää myöten, vaan kääntyi toiselle taholle. Ei hän juuri tiennyt minnepäin juoksi. Hän oli puutarhassa ja hän tuli takapihalle ja hän juoksi ohi monen suuren rakennuksen. Koko ajan ihmiset ajoivat häntä takaa huutaen ja nauraen. Hänestä näytti, että ne tulivat häntä lähemmäksi, ja hän alkoi katsella paikkaa, johon voisi piiloutua. Hän juoksi juuri pienen työmiehen tuvan ohi, kun kuuli hanhen kaakatusta ja näki valkoisen höyhenen rappusilla. Siellä, siellä se nyt oli hanhikukko! Hän oli ollut väärillä jäljillä. Eikä poika enää ajatellut piikoja eikä oppilaita, jotka häntä ajoivat, vaan kiipesi rappusia myöten eteiseen. Edemmäksi hän ei voinut päästä, sillä tuvan ovi oli kiinni. Hän kuuli, kuinka hanhikukko huusi ja valitti siellä sisällä, mutta hän ei ymmärtänyt, kuinka saisi oven auki. Hänen takaa-ajajansa tulivat yhä lähemmäksi ja sisällä tuvassa huusi hanhi yhä surkeammin. Tässä äärimmäisessä hädässään poika viimein rohkaisi mielensä ja kolkutti oveen minkä suinkin jaksoi.

Lapsi tuli ja avasi oven, ja poika näki huoneeseen. Keskellä lattiaa istui nainen ja piteli kiinni hanhikukkoa leikatakseen hänen kynähöyhenensä. Ne olivat hänen lapsiaan, jotka olivat löytäneet hanhikukon, eikä hän tahtonut tehdä sille mitään pahaa. Hän aikoi päästää linnun omien hanhiensa joukkoon, kunhan vain oli saanut leikatuksi sen siivet, niin ettei se pääsisi lentämään tiehensä. Mutta suurempaa onnettomuutta tuskin voisi tapahtua hanhikukolle, ja hän huusi ja vaikeroi minkä jaksoi.

Ja onni oli, ettei nainen ollut alkanut leikkuutaan aikaisemmin. Nyt oli vain kaksi kynää katkaistu, kun ovi aukeni ja pieni peukaloinen seisoi kynnyksellä. Mutta semmoista miestä ei vaimo ollut koskaan nähnyt. Hän ei voinut muuta luulla kuin että se oli itse Hyvä-Haltija, ja hän pudotti sakset, löi kämmeniään yhteen ja unohti pitää kiinni hanhikukkoa.

Niin pian kuin hanhikukko tunsi olevansa vapaa, hän juoksi ovelle. Hän ei joutanut pysähtymään, mutta ohi mennessään hän tarttui poikaa kaulukseen ja otti hänet mukaansa. Ja portailla hän levitti siipensä ja lensi ilmaan. Hän teki samalla kauniin kaaren kaulallaan ja asetti pojan sileäuntuvaiseen selkäänsä.

Ja niin noustiin ilmaan, ja koko Vitskövle seisoi ja töllisteli heidän jälkeensä.