Читать книгу Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Lagerlöf Selma, Marie Franzos - Страница 22

EDELLINEN OSA
XIII
LILLA KARLSÖN SAARI
Lampaat

Оглавление

Poika oli vähän aikaa istunut ja katsonut alas mereen. Yht'äkkiä hänestä tuntui kuin meri olisi alkanut kohista kovemmin kuin äsken. Hän katsahti ylös. Suoraan hänen edessään ainoastaan parin metrin päässä kohosi jyrkkä kallio. Sen juurella murskautuivat laineet korkealle kohoavaksi vaahdoksi. Aivan hänen edessään oli ryhmyinen ja alaston kallioseinä ja sitä kohti lensivät villihanhet. Poika ei voinut muuta ymmärtää kuin että heidän täytyi murskautua sitä vasten, ja hän luuli viimeisten hetkiensä tulleen.

Tuskin hän ehti kummastella, ettei Akka ajoissa ollut huomannut tätä vaaraa, kun he jo olivat perillä. Silloin hän huomasi myöskin, että heidän eteensä aukeni luolan puolipyöreä suu. Siihen lensivät hanhet, ja seuraavassa silmänräpäyksessä he olivat turvassa.

Ensimmäinen asia, jota jokainen ajatteli, ennen kuin asettui rauhaan riemuitsemaan omasta pelastuksestaan, oli se, olivatko matkatoveritkin pelastuneet. Siellä olivat Akka, Yksi, Kolme, Neljä, Viisi, Kuusi, kaikki kuusi nuorta hanhea, hanhikukko, Hieno-Höyhen ja Peukaloinen, mutta Kaksi Nuoljalainen, ensimmäinen vasemman sivustan hanhi oli kadonnut, eikä kukaan tiennyt mitään hänen kohtalostaan.

Kun villihanhet huomasivat, että ainoastaan Kaksi oli haihtunut laumasta, he eivät olleet milläänkään. Kaksi oli vanha ja viisas. Hän tunsi heidän tapansa ja tiensä ja hän osaisi kyllä heidän luokseen.

Sitten villihanhet alkoivat tarkastella vuoren luolaa. Tuli niin paljon valoa sisään aukosta, että he voivat nähdä, että luola oli sekä syvä että avara. He olivat iloissaan löydettyään niin hyvän yösijan, kun yksi heistä huomasi muutamia loistavia vihreitä pisteitä välkähtelevän eräästä pimeästä nurkasta. "Ne ovat silmiä!" huusi Akka silloin. "Täällä sisällä on suuria eläimiä." He hyökkäsivät käytävää kohti, mutta Peukaloinen, joka näki pimeässä paremmin kuin villihanhet, huusi heille: "Ei tarvitse paeta. Siellä on vain muutamia lampaita, jotka makaavat luolan seinämällä."

Kun villihanhien silmät olivat tottuneet luolan heikkoon valoon, näkivät hekin lampaat. Täysikasvuisia saattoi olla yhtä monta kuin heitäkin, sitäpaitsi oli siellä muutamia vuonia. Suuri pitkä- ja käyräsarvinen pässi näkyi olevan lauman ensimmäinen. Villihanhet menivät häntä kohti yhtä mittaa niiaten. "Hyviksi yhtymisiksi erämaassa!" tervehtivät he, mutta pässi makasi liikkumatonna eikä vastannut tervehdykseen.

Villihanhet luulivat silloin, että lampaat olivat tyytymättömiä siitä, että he olivat tulleet heidän luolaansa. "Teille ei ehkä ole oikein mieleen, että me olemme tulleet taloonne", sanoi Akka. "Mutta me emme voineet sille mitään, sillä tuuli ajoi meidät tänne. Olemme lentäneet myrskyssä koko päivän, ja kyllä olisi hyvä, jos saisimme jäädä tänne yöksi." Kului melkoisesti aikaa, ennen kuin yksikään lammas vastasi sanallakaan, mutta sensijaan kuului selvästi, että pari heistä huokasi syvään. Akka tiesi kyllä, että lampaat aina ovat ujoja ja kummallisia, mutta näillä ei näkynyt olevan ensinkään käsitystä siitä, kuinka heidän tuli käyttäytyä. Vihdoin sanoi vanha emolammas, jolla oli pitkulaiset ja surulliset kasvot ja valittava ääni: "Ei meistä kukaan kiellä teitä jäämästä, mutta tämä on surun ja murheen paikka, emmekä me voi ottaa vastaan vieraita niinkuin ennen muinoin." – "Ei teidän tarvitse siitä hätäillä", sanoi Akka. "Jos tietäisitte, mitä me olemme saaneet kokea tänään, te kyllä ymmärtäisitte, että olemme hyvillämme, kunhan vain saamme turvallisen yösijankin."

Kun Akka sen sanoi, nousi vanha emolammas. "Minä luulen, että teidän olisi parempi lennellä kovimmassa myrskyssä kuin jäädä tänne. Mutta ei teidän nyt kuitenkaan pidä lähteä täältä, ennen kuin olemme saaneet tarjota teille mitä hyvää talossa on tarjottavana."

Hän näytti heille maassa kuopan, joka oli vettä täynnä. Sen vieressä oli suuteita ja pehkuja ja niitä hän pyysi heidän pitämään hyvänään. "Meillä on ollut ankara lumitalvi täällä saarella tänä vuonna", hän sanoi. "Talonpojat, joiden omat me olemme, toivat meille heiniä ja kauranolkia, ettemme kuolisi nälkään. Ja nuo pehkut siinä on kaikki, mitä on jäljellä."

Hanhet hyökkäsivät ruoan kimppuun. He olivat mielestään yhtyneet hyvään paikkaan ja olivat parhaalla tuulellaan. He huomasivat kyllä, että lampaat olivat huolestuneen näköisiä, mutta he tiesivät, että lampaat aina ovat arkoja, eivätkä uskoneet, että mitään todellista vaaraa oli olemassa. Niin pian kuin he olivat syöneet, he aikoivat käydä levolle. Mutta silloin nousi suuri pässi ja tuli heidän luokseen. Hanhet ajattelivat, etteivät he milloinkaan olleet nähneet lammasta, jolla oli niin pitkät ja paksut sarvet. Muutenkin hän oli merkillisen näköinen. Hänellä oli suuri kupera otsa, viisaat silmät ja hyvä ryhti, ikään kuin olisi ollut jalo ja rohkea eläin.

"En voi ottaa vastuulleni sitä, että annan teidän nukkua täällä ilmoittamatta, kuinka vaarallista täällä on", hän sanoi. "Me emme voi enää ottaa vastaan yövieraita."

Nyt vasta Akka alkoi ymmärtää, että tässä oli tosi kysymyksessä. "Me kyllä menemme tiehemme, koska te välttämättä tahdotte", hän sanoi. "Mutta ettekö ensin tahtoisi puhua meille, mikä teitä oikein kiusaa? Meillä ei ole tietoa mistään. Emme edes tiedä, mihin olemme tulleet." – "Tämä on Lilla Karlsön saari", sanoi pässi. "Se on Gotlannin ulkopuolella eikä täällä asu muita kuin lampaita ja merilintuja." – "Olette ehkä villilampaita?" sanoi Akka. – "Eipä juuri paljonkaan puutu", sanoi pässi. "Meillä ei ole juuri mitään tekemistä ihmisten kanssa. On olemassa vanha sopimus meidän ja eräiden sisä-Gotlannin talonpoikain välillä, että niiden tulee toimittaa meille rehua, jos tulee lumitalvi, ja korvaukseksi siitä he saavat viedä meistä pois ne, jotka ovat täällä liikaa. Saari on niin pieni, ettei se voi elättää meitä kuin pienen määrän. Mutta muuten me hoidamme itse itsemme läpi vuoden emmekä asu huoneissa, joissa on ovet ja ikkunat, vaan oleilemme tämmöisissä luolissa."

"Jäättekö te tänne talveksi?" kysyi Akka kummastellen. "Jäämme", vastasi pässi. "Meillä on hyvä laidun täällä vuorella koko vuoden." – "Minusta kuulostaa siltä kuin teillä olisi parempi elämä kuin muilla lampailla", sanoi Akka. "Mutta mikä se nyt on se onnettomuus, joka on teitä kohdannut?" – "Oli kova pakkanen viime talvena. Meri jäätyi, ja silloin tuli tänne jäätä myöten kolme kettua, ja ne jäivät tänne. Muuten ei koko saarella ole ainoatakaan hengenvaarallista eläintä." – "Vai uskaltavat ketut käydä semmoistenkin kimppuun kuin te?" – "Eivät ne toki päivällä uskalla, silloin voin minä kyllä puolustaa itseäni ja joukkoani", sanoi pässi ja pudisti sarviaan. "Mutta ne hiipivät meidän päällemme yöllä, kun nukumme luolissa. Me koetamme kyllä pysyä valveilla, mutta täytyyhän sentään nukkuakin ja silloin ne käyvät kimppuumme. Ne ovat jo tappaneet jok'ainoan lampaan muista luolista, ja niissä oli laumoja, jotka olivat yhtä suuria kuin minun laumani."

"Ei ole hauskaa puhua siitä, että olemme näin avuttomia", sanoi nyt vanha emolammas. "Mutta me emme voi suoriutua sen paremmin kuin jos olisimme kesyjä lampaita." – "Luuletteko, että ne tulevat tänne tänä yönä?" sanoi Akka. – "Tuskin voi muutakaan odottaa", vastasi vanhus. "Ne olivat täällä viime yönäkin ja varastivat meiltä vuonan. Kyllä kai ne tulevat takaisin niin kauan kuin meistä yksikin on elossa. Niin ne ovat tehneet muuallakin." – "Mutta jos ne saavat tuolla tavalla jatkaa, niin tehän kuolette sukupuuttoon?" – "Niin, ei kestä kauan, ennen kuin kaikki lampaat ovat hävinneet Lilla Karlsön saarelta", sanoi emolammas.

Akka seisoi siinä kahden vaiheilla. Ei ollut hauskaa lähteä myrskyyn eikä ollut hyvä jäädä taloonkaan, johon odotettiin semmoisia vieraita. Tuumittuaan vähän aikaa hän kääntyi Peukaloisen puoleen. "Haluaisitkohan sinä auttaa meitä niinkuin olet tehnyt niin monta kertaa ennenkin?" hän sanoi. – "Kyllä", sanoi poika. Ja hän halusikin mielellään. "Onhan sääli, ettet saa nukkua", sanoi villihanhi, "mutta minä tahtoisin kysyä, jaksaisitko sinä valvoa siksi kunnes ketut tulevat, ja herättää meidät, niin että saamme lentää pakoon." Poika ei tullut tästä oikein hyvilleen, mutta mikä muu tahansa oli parempi kuin lähteä myrskyyn vielä kerran, niin että hän lupasi pysytellä valveilla.

Hän meni luolan suulle ja kämpi kiven taakse ollakseen suojassa myrskyltä ja istuutui valvomaan.

Kun poika oli istunut vähän aikaa, alkoi myrsky heiketä. Taivas kirkastui ja kuun valo alkoi kimallella aalloilla. Poika meni aukon suulle ja katsoi ulos. Luola oli sangen ylhäällä vuoren rinteellä. Sinne vei kauhean jyrkkä ja kaitainen polku. Sitä myöten kai ketut tulisivat, jos tulisivat.

Ei hän kuitenkaan nähnyt kettuja, mutta sen sijaan jotakin, josta hän ensi hetkessä kovin pelästyi. Rantakaistaleella vuoren alla seisoi suuria jättiläisiä, vai mitä nuo lienevät olleet kivipeikkoja, tai ehkä ne olivat ihan ihmisiä. Ensin hän luuli näkevänsä unta, mutta nyt hän oli varma siitä, ettei hän ollut nukkunut. Hän näki nuo suuret miehet niin selvästi, ettei se voinut olla mikään näköhäiriö. Muutamat seisoivat aivan rannalla, toiset ihan vuoren alla, niinkuin ne olisivat aikoneet kiivetä sitä ylös. Muutamilla oli paksu suuri pää, ja toisilla ei ollut päätä ollenkaan. Muutamat olivat yksikätisiä, ja toisilla oli kyttyrä sekä edessä että takana. Ei hän koskaan ollut nähnyt noin kummaa näkyä.

Poika pelotteli itseään noilla peikoilla, niin että melkein unohti kettujen tähystämisen. Mutta nyt hän kuuli kynnen raapaisevan kiveen. Hän näki kolmen ketun tulevan jyrkännettä ylös, ja niin pian kuin hän tiesi, että oli tekemisissä jonkin todellisen kanssa, hän rauhoittui taas eikä ollenkaan pelännyt. Hänen mieleensä tuli, että oli sääli herättää hanhet ja jättää lampaat oman onnensa nojaan. Hän arveli, että piti järjestää asiat jollakin toisella tavalla.

Hän juoksi nopeasti luolaan, pudisti suurta pässiä sarvista niin, että se heräsi, ja hyppäsi samalla hänen selkäänsä. "Nouse nyt, ukki, niin koetetaan pelottaa kettuja hiukan!" sanoi poika.

Hän oli koettanut olla niin hiljaa kuin suinkin, mutta ketut lienevät kuulleet jotakin kolinaa. Tultuaan luolan suulle ne pysähtyivät neuvottelemaan. "Se oli varmasti joku heistä, joka liikahti", sanoi yksi. "Mahtaisikohan heistä joku olla hereillä." – "Eikö mitä, mene sinä vain!" sanoi toinen. "Eivät ne missään tapauksessa voi tehdä meille mitään."

Kun ne olivat tulleet sisemmälle luolaan, ne pysähtyivät vainuamaan. "Minkä otamme tänä iltana?" kuiskasi ensimmäinen. "Tänään otamme itsensä pässin", sanoi viimeinen. "Sitten on meidän helppo suoriutua muista."

Poika istui vanhan pässin selässä ja näki, kuinka ketut hiipivät eteenpäin. "Pukkaa nyt suoraan eteenpäin!" kuiskasi poika. Pässi pukkasi, ja ensimmäinen kettu lensi suin päin aukkoa kohti. "Pukkaa nyt vasemmalle!" sanoi poika ja käänsi pässin suuren pään oikeaan suuntaan. Pässi teki hirveän puskun, joka sattui toista kettua kylkeen. Tämä pyörähti useita kertoja ympäri, ennen kuin tuli jaloilleen ja pääsi pakenemaan. Poika olisi kernaasti antanut iskun vielä kolmannellekin, mutta se oli jo korjannut luunsa.

"Luulen, että ne ovat saaneet tarpeekseen tänä yönä", sanoi poika.

"Niin minäkin luulen", sanoi pässi. "Paneudu nyt selkääni ja pujahda villojeni väliin! Olet ansainnut hyvän ja lämpimän makuupaikan myrskyssä matkustettuasi."

Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Подняться наверх