Читать книгу Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Lagerlöf Selma, Marie Franzos - Страница 18

Sunnuntaina huhtikuun 3. p: nä.

Seuraavana aamuna villihanhet lensivät meren saarelle syömään. He yhtyivät siellä muutamiin harmaihin hanhiin, ja nämä hämmästyivät nähdessään heidät, sillä he tiesivät hyvin, että heidän heimolaisensa villihanhet mieluimmin kulkevat sisämaan yli. He olivat uteliaita ja kyselivät kaikkea eivätkä tyytyneet vähempään kuin että villihanhet kertoivat siitä vainosta, jota olivat saaneet kärsiä Smirre ketun taholta. Kun he olivat lopettaneet, sanoi muuan harmaa hanhi, joka näkyi olevan yhtä vanha kuin itse Akka: "Oli suuri onnettomuus teille, että kettu karkotettiin pois omasta maastaan. Hän tulee varmaankin pitämään sanansa ja seuraamaan teitä aina Lappiin saakka. Jos minä olisin teidän sijassanne, en kulkisi pohjoista kohti Smoolannin kautta, vaan ulkotietä Öölantiin, niin että hän kokonaan haihtuu teidän jäljiltänne. Haihduttaaksenne hänet oikein pois on teidän viivyttävä pari päivää Öölannin eteläisessä niemessä. Siellä on riittävästi ruokaa ja riittävästi seuraa. En luule teidän katuvan, jos lennätte sinne."

Se oli todellakin viisas neuvo ja villihanhet päättivät seurata sitä. Niin pian kuin he olivat syöneet mahansa oikein täyteen, he alkoivat matkansa Öölantiin. Ei kukaan heistä ollut siellä ennen käynyt, mutta harmaa hanhi neuvoi heille hyviä tienviittoja. Heidän oli vain mentävä suoraan etelään, kunnes he tapaisivat suuren muuttolintutien, joka kulki Blekingen rannikon ulkopuolella. Kaikki linnut, jotka olivat talvehtineet lännen merissä ja joilla oli kesäasuntonsa Suomessa ja Venäjällä, lensivät sitä tietä, ja ne kävivät kaikki Öölannissa lepäämässä. Tienneuvojia ei tulisi puuttumaan.

Se päivä oli aivan tyven ja lämmin niinkuin kesäpäivä, ja sää oli siis mitä parhain merimatkan tekemistä varten. Ainoa arveluttava seikka oli se, että ilma ei ollut aivan kirkas, vaan että taivas oli harmaa ja pilvessä. Siellä täällä oli suuria pilvijoukkoja, jotka riippuivat aina veden pintaan saakka ja peittivät näköalan.

Kun matkamiehet tulivat saariston ulkopuolelle, levisi meri siinä niin tasaisena ja kirkkaana, että kun poika sattui katsahtamaan alas, hänestä näytti, että vesi oli kadonnut. Hänen allaan ei ollut enää mitään maata. Hänellä ei ollut ympärillään muuta kuin pilviä ja taivasta. Hänen päänsä meni aivan pyörälle ja hän puristautui hanhen selkään suuremman pelon valtaamana kuin silloin, kun hän istui siinä ensimmäistä kertaa. Oli niinkuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä paikoillaan: hänen täytyi pudota jollekin taholle.

Hänen tuli vielä pahempi olla, kun he tulivat suurelle lintutielle, josta harmaa hanhi oli puhunut. Sieltä tuli todellakin lauma lauman perästä ja kaikki lensivät aivan samaan suuntaan. Ne ikään kuin seurasivat viitoitettua väylää. Sieltä tuli sorsia ja harmaita hanhia, meriteeriä ja riskilöitä ja kuikkia ja alleja ja koskeloita ja uikkuja ja rantaharakoita ja mustatelkkiä. Mutta kun poika kumartui siihen suuntaan, missä meren olisi pitänyt olla, hän näki koko lintujonon kuvastuvan veteen. Mutta hän oli totta totisesti niin pyörällä päästään, ettei ymmärtänyt mitä näkemänsä oli, vaan hänestä tuntui, että kokonainen lintulauma tuli lentäen vatsa ylöspäin. Hän ei sitä kuitenkaan niin kovin ihmetellyt, sillä hän ei tiennyt itsekään, mikä oli ylöspäin ja mikä oli alaspäin.

Linnut olivat uuvuksissa ja halukkaita joutumaan perille. Ei heistä ainoakaan huutanut eikä sanonut hauskaa sanaa, ja se aiheutti, että kaikki tuntui niin merkillisen epätodelliselta.

"Ajatteles, jos me olemme matkustaneet pois maailmasta", hän sanoi itselleen. "Ajatteles, jos me olemme matkalla taivaaseen."

Hän ei nähnyt muuta kuin pilviä ja lintuja ympärillään. Hänestä alkoi näyttää mahdolliselta, että he kulkivat taivasta kohti. Hän ilostui ja aprikoi, mitä saisi nähdä tuolla ylhäällä. Huimaus katosi samassa. Hän ilostui niin ihmeesti siitä, että oli menossa taivaaseen ja että oli jättämässä maan.

Samassa hän kuuli pari laukausta pamahtavan ja näki pari pientä valkoista savupatsasta nousevan ilmaan.

Heti linnut tulivat levottomiksi. "Ampujia! Ampujia! Ampujia veneissä!" he huusivat. "Lentäkää ylös! Lentäkää pois!" Silloin poika vihdoinkin näki, että he yhäkin kulkivat merenpintaa pitkin ja että he eivät ollenkaan olleet taivaassa. Pitkässä rivissä oli pieniä veneitä, täynnä ampujia, jotka ampuivat laukauksia toinen toisensa perästä. Edellimmäiset lintulaumat eivät olleet huomanneet heitä ajoissa. He olivat kulkeneet liian alhaalla. Useita mustia ruumiita putoili mereen, ja joka kerta kun ruumis putosi, päästivät eläimet surkeita valitushuutoja.

Oli outoa sen, joka äsken oli luullut olevansa taivaassa, herätä semmoiseen kauhuun ja surkeuteen. Akka ampui korkeutta kohti niin suoraan kuin vain pääsi, ja sitten painoi lauma menemään nopeinta vauhtiaan. Villihanhet pääsivät eheinä pakoon, mutta poika ei tahtonut voida tointua hämmästyksestään. Ajatella, että oli niitä, jotka voivat ampua semmoisia kuin Akka ja Yksi ja Kaksi ja hanhikukko ja kaikki muut. Ihmisillä ei ollut aavistustakaan siitä mitä tekivät.

Sitten kuljettiin taas eteenpäin tyynessä ilmassa, ja oli hiljaista niinkuin äsken, paitsi että muutamat uupuneet linnut vain silloin tällöin huusivat: "Emmekö ole kohta perillä? Oletteko varmat siitä, että menemme oikeaan suuntaan?" Tähän vastasivat ne, jotka lensivät etunenässä: "Me menemme suoraan Öölantiin, suoraan Öölantiin."

Heinäsorsat olivat uuvuksissa ja kuikat lensivät heidän ohitseen. "Älkää pitäkö niin kiirettä!" huusivat sorsat. "Te syötte meiltä kaiken ruoan." – "Sitä riittää sekä teille että meille!" vastasivat kuikat.

Ennen kuin he vielä olivat ehtineet niin pitkälle, että näkivät Öölannin, tuli heitä vastaan heikko tuuli. Se toi tullessaan jotakin, joka oli kuin äärettömän valkoista savua, aivan kuin jossakin olisi ollut suuri tulipalo.

Kun linnut näkivät ensimmäisten valkoisten savupilvien pullahtelevan vastaan, he hätääntyivät ja lisäsivät vauhtiaan. Mutta se, mikä oli kuin savua, tulvi esiin yhä sakeampana ja kietoi heidät viimein aivan kokonaan. Ei mitään hajua tuntunut, eikä savu ollut mustaa ja kuivaa, vaan valkeaa ja kosteata. Poika ymmärsi pian, että se ei ollut muuta kuin sumua.

Kun sumu sakeni niin, ettei voinut nähdä hanhen pituutta eteensä, alkoivat linnut käyttäytyä kuin hassut. Kaikki nämä, jotka ennen olivat kulkeneet niin hyvässä järjestyksessä, alkoivat leikkiä sumussa. He lensivät edestakaisin houkutellakseen toisiaan eksyksiin. "Varokaa itseänne!" huusivat he. "Te kuljette vain kierroksessa! Kääntykää kaikin mokomin! Ette tule Öölantiin tuolla tavalla."

Kaikki tiesivät vallan hyvin, missä saari oli, mutta he tekivät parastaan eksyttääkseen toisiaan. "Katsos noita alleja!" kuului sumun läpi. "He menevät takaisin Pohjanmereen." – "Varokaa itseänne, harmaat hanhet!" huusi joku toiselta taholta. "Jos jatkatte noin, joudutte Ryygeniin."

Ei ollut, niinkuin sanottu, mitään pelkoa siitä, että vieraat linnut antaisivat eksyttää itseään hulluun suuntaan. Mutta villihanhilla oli vaikeuksia. Pilantekijät huomasivat, että nämä eivät olleet varmat tiestä, ja ne tekivät kaiken voitavansa johtaakseen heidät harhaan.

"Mihin te aiotte, ystävät?" huusi muuan joutsen. Hän tuli aivan Akan luo ja näytti totiselta ja osanottavalta.

"Me olemme matkalla Öölantiin, mutta emme ole olleet täällä koskaan ennen", sanoi Akka. Hänestä näytti, että tähän lintuun saattoi luottaa.

"Jopa nyt on hullusti", sanoi joutsen. "Nehän ovat houkutelleet teidät aivan väärään. Tehän olette matkalla Blekingeen. Tulkaa nyt kanssani, niin näytän teidät oikeaan."

Ja niin hän tempasi heidät mukaansa ja kun hän oli vienyt heidät niin kauas lintutiestä, etteivät he mitään huutoja kuulleet, hän katosi usvaan.

Nyt he lentelivät jonkin aikaa aivan umpimähkään. Tuskin heidän oli taas onnistunut löytää muut linnut, kun sorsa tuli heidän luokseen. "On parasta, että laskeudutte veteen siksi kunnes sumu menee tiehensä", sanoi sorsa. "Näkyyhän, ettette ole tottuneet tulemaan toimeen matkoilla."

Vain vähän puuttui, että niiden veitikkain ei onnistunut panna Akan päätä pyörälle. Mikäli poika voi ymmärtää, he lensivät pitkän aikaa kehässä.

"Varokaa itseänne! Ettekö näe, että lennätte ylös ja alas?" huusi kuikka kiitäessään ohitse. Poika puristihe vaistomaisesti hanhikukon kaulaan. Sitähän hän oli jo kauan sitten pelännyt.

Ei kukaan tiedä, milloin he olisivat tulleet perille, ellei jostakin kaukaa olisi kuulunut kumeasti jyrähtävä laukaus.

Silloin Akka ojensi kaulansa suoraksi, paukautti kovasti siivillään ja painoi eteenpäin täyttä vauhtia. Nyt oli hänellä jotakin, jonka mukaan kulkea. Olihan harmaa hanhi äsken juuri sanonut, ettei hänen tulisi laskeutua Öölannin saaren eteläisimpään kärkeen, sentähden että niemen nenässä oli kanuuna, jolla ihmisillä oli tapana ampua sumua. Nyt hän tiesi suunnan, ja nyt ei mikään maailmassa enää voisi vietellä häntä harhaan.