Читать книгу Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Lagerlöf Selma, Marie Franzos - Страница 16

Perjantaina huhtikuun 1. p: nä.

Eivät villihanhet eikä Smirre kettu olleet uskoneet, että he enää koskaan tulisivat tapaamaan toisiaan lähdettyään Skoonesta. Mutta nyt oli niin, että villihanhet tulivat tehneeksi matkan Blekingen yli, ja sinne oli myös Smirre kettu mennyt. Hän oli tähän saakka oleskellut maakunnan pohjoisessa osassa eikä ollut siellä vielä nähnyt ainoatakaan herraskartanon puistoa, ei kesyjä hanhia, ei eläintarhoja, joissa olisi ollut kauniita ja makeita kauriiden vasikoita. Hän oli hyvin tyytymätön elämäänsä.

Eräänä iltapäivänä, kun Smirre kuljeskeli autiossa metsäseudussa Mellanbygdenissä lähellä Ronnebyn jokea, joka on ylimmän ja alimman Skoonen välillä, hän näki lauman villihanhia lentävän ilmassa. Hän huomasi heti, että yksi hanhista oli valkoinen, ja tiesi oitis keiden kanssa oli joutunut tekemisiin.

Smirre alkoi heti ajaa takaa hanhia yhtä paljon hyvän aterian halusta kuin kostaakseen heille kaikesta siitä kiusasta, jota he olivat hänelle tehneet. Hän näki, että he menivät itäänpäin, kunnes tulivat Ronnebyn joelle. Sitten he muuttivat suuntaa ja seurasivat jokea etelään päin. Hän ymmärsi, että he aikoivat hakea itselleen nukkumapaikan joen rannalla, ja hän tajusi, että hän voisi saada jonkin tai pari heistä käsiinsä ilman suurta vaivaa.

Mutta kun Smirre viimein löysi sen paikan, johon hanhet olivat laskeutuneet, hän huomasi, että he olivat valinneet niin suojaisan paikan, ettei hän voinut päästä heihin käsiksi.

Ronnebyn joki ei tosin ole mikään suuri ja mahtava virta, mutta se on kuitenkin kuuluisa kauniista rannoistaan. Tuon tuostakin se tunkeutuu jyrkkien vuorenseinäin vähin, jotka kohoavat kohtisuorina vedestä ja ovat aivan kokonaan tuomien ja orapihlajien ja leppien ja pihlajien ja pajujen peitossa, eikä voi olla juuri hauskempaa kuin kauniina kesäpäivänä soutaa pitkin tuota mustaa jokea ja katsella kaikkea tuota pehmoista ja vihreää, joka on takertunut kiinni vuoren seiniin.

Mutta nyt, kun hanhet ja Smirre tulivat joelle, oli kylmä ja räppeinen kevättalvi, puut olivat paljaat, eikä siellä ollut ketään, joka vähänkin olisi ajatellut, oliko rantaäyräs ruma vai kaunis. Mutta villihanhet olivat hyvin iloissaan siitä, että he tuommoisen jyrkän vuorenrinteen alta olivat löytäneet kaitaisen rantakaistaleen, juuri niin leveän, että he siihen mahtuivat. Heidän edessään kuohui joki, joka näin lumen sulamisen aikana oli virtava ja voimakas, ja heidän takanaan oli alaspääsemätön kallioseinä, ja alasriippuvat oksat suojasivat heitä. Parempaa paikkaa he eivät olisi voineet löytää. Hanhet nukkuivat heti, mutta poika ei saanut unta silmiinsä. Niin pian kuin aurinko oli kadonnut, alkoi häntä pimeä pelottaa ja erämaa kauhistuttaa, ja hän ikävöi ihmisten luo. Kyyröttäessään siinä hanhen siiven alla hän ei voinut mitään nähdä ja kuuli huonosti, ja jos silloin tapahtuisi jotakin hanhikukolle, ei hän voisi häntä auttaa. Ritinää ja ratinaa kuului taaskin joka taholta, ja hän tuli niin levottomaksi, että hänen täytyi kömpiä pois hanhensiiven alta ja istuutua maahan hanhien viereen.

Smirre seisoi vuoren kukkulalla naama pitkänä ja katseli villihanhia. Hän sydämistyi siinä maatessaan niin, että toivoi kuolemaa villihanhille, vaikkei saisikaan itse syödä heitä. "Tämän takaa-ajon saat sinä heti jättää sikseen", hän sanoi itselleen. "Sinä et voi laskeutua alas tuommoista jyrkännettä, sinä et voi uida noin hurjassa virrassa, eikä vuoren alla ole kaitaisintakaan maakaistaletta, joka veisi heidän nukkumapaikalleen. Nämä hanhet ovat sinua viisaammat. Älä viitsi enää koskaan ajaa heitä takaa."

Mutta Smirren niinkuin muidenkin kettujen oli vaikea jättää sikseen aloitettua yritystä, ja sentähden hän paneutui pitkäkseen vuoren äärimmäiselle reunalle ja katseli lakkaamatta villihanhia. Heitä katsellessaan hän ajatteli kaikkea sitä pahaa, mitä he olivat hänelle tehneet. Niin, se oli heidän syynsä, että hänet oli karkotettu Skoonesta ja että hänen oli täytynyt muuttaa köyhään Blekingeen. Hän yllytti siinä maatessaan itseään vihaan niin, että toivoi kuolemaa ja kadotusta hanhille, vaikkei itse saisikaan syödä heitä.

Kun Smirren harmi oli kohonnut näin korkealle, hän kuuli risahduksen suuresta petäjästä, joka kasvoi häntä lähellä, ja hän näki oravan puittavan alas puusta, näädän ahdistamana. He eivät kumpainenkaan huomanneet Smirreä, ja hän istui hiljaa ja katseli ajoa, joka kulki puusta puuhun. Hän katseli oravaa, joka liikkui puissa niin keveästi kuin lentotaitoinen. Hän katseli näätää, joka ei ollut niin taitava kiipeämään kuin orava, mutta kuitenkin juoksi puiden runkoja myöten ylös ja alas niin keveästi kuin jos ne olisivat olleet tasaisia metsän polkuja. "Jos minä osaisin kiivetä puoleksikaan niin hyvin kuin nuo", kettu ajatteli, "niin eivät nuo tuolla alhaalla saisi kauankaan maata rauhassa."

Niin pian kuin orava oli saatu kiinni ja ajo päättynyt, meni Smirre näädän luo, mutta pysähtyi parin askelen päähän merkiksi siitä, ettei hän tahtonut riistää häneltä saalista. Hän tervehti näätää hyvin ystävällisesti ja toivotti hänelle onnea saaliin johdosta. Smirre asetti sanansa kauniisti, niinkuin ketut aina tekevät. Näätä sitä vastoin, jonka solakka ruumis, hieno pää, pehmoinen nahka ja vaalean ruskea kaulapilkku saavat sen näyttämään oikealta kauneuden ihmeeltä, on oikeastaan vain raaka metsäläinen, ja hän tuskin vastasi Smirren tervehdykseen. "Se minua vain ihmetyttää", sanoi Smirre, "että semmoinen metsästäjä kuin sinä tyydyt ajamaan oravia, kun on niin paljon parempaa riistaa saatavana." Tässä hän pysähtyi ja odotti vastausta, mutta kun näätä vain irvisti hänelle ihan häpeämättä ja mitään vastaamatta, hän jatkoi: "Onko mahdollista, ettet näe villihanhia, jotka ovat tuolla vuoren seinän alla? Vai etkö ole niin hyvä kiipeämään, että voisit päästä heidän luokseen?"

Tällä kertaa Smirren ei enää tarvinnut odottaa vastausta. Näätä karkasi häntä vastaan selkä koukussa ja jokainen karva pystyssä. "Oletko nähnyt villihanhia?" sähisi hän. "Missä ne ovat? Sano heti, tai minä puraisen kurkkusi poikki." – "So, so, muistahan toki, että minä olen puolta suurempi kuin sinä, ja ole hiukan kohteliaampi. Enhän minä muuta toivo kuin saadakseni näyttää sinulle villihanhet."

Samassa näätä oli matkalla jyrkännettä alas, ja kun Smirre istui ja katseli, kuinka hän keikautteli käärmemäistä ruumistaan oksalta oksalle, hän ajatteli: "Tuolla kauniilla puissa pyydystäjällä on julmin sydän koko luomakunnassa. Minä luulen, että villihanhet saavat kiittää minua verisestä heräämisestä."

Mutta juuri kun Smirre odotti saavansa kuulla hanhien kuolonkirkunan, hän näki näädän polskahtavan jokeen, niin että vesi räiskähti korkealle. Heti kuului kova siipien pamaus ja kaikki hanhet lähtivät kiireesti lentoon.

Smirre aikoi heti rientää hanhien jälkeen, mutta hän oli niin utelias tietämään, kuinka he olivat pelastuneet, että hän istui paikoillaan, kunnes näätä kiipesi takaisin. Se raukka oli märkä ja liejuinen ja pysähtyi silloin tällöin hieromaan päätään etukäpäliään vastaan. "Sitähän minä jo ajattelin, että sinä olet köntys mieheksesi ja putoat varmasti jokeen", sanoi Smirre ylenkatseellisesti.

"En minä köntystellyt. Älä sinä yhtään hauku", sanoi näätä. "Istuin jo miltei alimmalla oksalla ja mietin, kuinka saisin revityksi heitä oikein monta, kun muuan pieni naskali, joka ei ollut oravaa suurempi, hyppäsi ylös ja heitti päähäni kiven niin voimakkaasti, että hoiperruin jokeen."

Näädän ei tarvinnut kertoa enempää. Hänellä ei ollut enää kuulijaa.

Smirre oli jo kaukana, matkalla hanhien jälkeen.

Etsiessään uutta makuupaikkaa Akka oli lentänyt etelään päin. Oli vielä hiukan hämärä ja puolikuu oli korkealla taivaalla, niin että hän voi nähdä jotakuinkin. Onneksi oli, että hän tunsi hyvin nämä seudut, kun oli sattunut usein, että tuuli oli ajanut hänet Blekingeen, kun hän oli matkustanut Itämeren yli.

Hän seurasi jokea niin kauan kuin näki sen mustankiiltävänä käärmeenä mutkittelevan kuun valaisemassa maisemassa. Sillä tavalla hän tuli aina Djupaforsiin, jossa joki ensiksi piilottautui maanalaiseen ränniin ja sitten kirkkaana ja läpikuultavana kuin jos olisi lasista, syöksyy ahtaaseen rotkoon, jonka pohjaa vasten se särkyy kimmeltäviksi pisaroiksi ja pärskyväksi vaahdoksi. Valkoisen putouksen alapuolella on muutamia kiviä, joiden välitse vesi kuohuu hurjana koskena, ja siihen asettui Akka. Se oli taaskin hyvä nukkumapaikka, varsinkin näin myöhään illalla, kun ei ollut ihmisiä liikkeellä. Auringon laskun aikana hanhet eivät olisi voineet asettua siihen, sillä Djupafors ei ole missään erämaassa. Toisella puolen koskea kohoaa suuri paperimassatehdas, ja toisella puolella, joka on jyrkkä ja puiden peittämä, on Djupadalin puisto, jossa ihmisiä aina on liikkeellä kävelemässä liukkailla ja jyrkillä poluilla ja ihailemassa jalkainsa alla olevan kosken kuohuvaa kulkua.

Täälläkään ei kukaan matkamiehistä vähääkään ajatellut tulleensa kauniiseen ja maankuuluun paikkaan. Pikemminkin he vain ajattelivat, että oli kamalaa ja vaarallista maata liukkailla, märillä kivillä keskellä koskea, joka ehkä voisi paisua ja temmata heidät mukaansa. Mutta he saivat olla tyytyväisiä, kunhan olivat suojassa pedoilta.

Hanhet vaipuivat heti uneen, mutta poika ei saanut unta silmiinsä, vaan istui heidän vieressään voidakseen vartioida hanhikukkoa.

Hetken kuluttua Smirre tuli juosten joen rantaa pitkin. Hän huomasi hanhet tuolla kuohujen keskessä ja älysi kohta, ettei hän nytkään saavuttaisi heitä. Mutta ei hän tahtonut jättääkään heitä, vaan istahti rannalle ja katseli heitä. Hän oli hyvin häpeissään ja hänen mielestään alkoi hänen metsästäjänmaineensa olla mennyttä kalua.

Näin istuessaan hän näki saukon kämpivän koskesta kala suussa. Smirre meni häntä vastaan, mutta pysähtyi parin askelen päähän näyttääkseen, ettei hän tahtonut riistää häneltä saalista. "Oletpa sinäkin, kun tyydyt pyytämään kalaa, vaikka kivet ovat villihanhia täynnä", sanoi Smirre. Hän oli niin kiihtynyt, ettei saanut asetetuksi sanojaan niin hyvin kuin hänen tapansa oli. Saukko ei edes kääntänyt päätään koskelle päin. Hän oli maankulkija, kuten kaikki saukot ja oli monta kertaa kalastellut Vombsjön rannoilla, ja hän tunsi hyvin Smirre ketun. "Emme tapaa toisiamme ensi kertaa, Smirre", hän sanoi. "Tiedän kyllä, mitä peliä pidät viekoitellaksesi itsellesi lohen mullosia." – "Vai niin, sinähän oletkin Purija, näen mä", sanoi Smirre ja ilostui, sillä hän tiesi, että tämä saukko oli rohkea ja taitava uimari. "En ollenkaan ihmettele, ettet sinä tahdo nähdä villihanhia, kun et kuitenkaan kykene pääsemään heidän luokseen." Mutta saukko, jolla oli uimanahka varpaiden välissä ja jäykkä häntä, joka oli yhtä hyvä kuin airo mikään, ja turkki vedenpitävä, ei sallinut sanottavan, että oli koski, jota hän ei voisi voittaa. Hän käännähti koskeen päin ja heti kun hän oli keksinyt villihanhet, hän syöksyi jyrkkää rantaa jokeen.

Jos olisi ollut keväämpi, niin että satakielet Djupadalin puistossa olisivat olleet kotona, he olisivat jo monena yönä laulaneet Purijan taistelusta kosken kanssa. Sillä monta kertaa aallot tempaisivat saukon mukaansa ja veivät hänet koskesta alas, mutta hän taisteli joka kerta ylös suuria kiviä kohti. Hän ui akanvirrassa kivien alla ja tuli yhä likemmä hanhia. Se oli vaarallinen matka, josta satakielten kyllä olisi kannattanut laulaa.

Smirre seurasi silmillään saukon kulkua niin hyvin kuin taisi. Hän näki, että saukko varmasti läheni villihanhia ja hän oli näkevinään jo senkin, että saukko oli kiipeämässä heidän kivelleen. Mutta juuri silloin hän kirkaisi kimeästi ja äkäisesti. Smirre näki, kuinka hän retkahti taaksepäin veteen ja meni virran mukana niinkuin olisi ollut sokea kissanpoika. Heti pamahtivat taas hanhien siivet, ne lähtivät lentoon kaikki ja riensivät etsimään itselleen toista nukkumapaikkaa.

Saukko kämpi kohta maihin; hän ei sanonut mitään, hän alkoi vain nuoleksia toista etujalkaansa. Kun Smirre pilkkasi häntä siitä, ettei hän ollut onnistunut, hän huudahti: "Ei ollut mitään vikaa minun uimataidossani, Smirre. Olin ehtinyt aina hanhien luo ja olin juuri kiipeämässä heidän luokseen, kun pieni naskali tuli juosten ja löi minua jalkaan jollakin terävällä raudalla. Se koski niin kipeästi, että minun täytyi päästää irti, ja silloin vei minut koski."

Hänen ei tarvinnut kertoa enempää. Smirre oli jo matkainsa päässä hanhien jäljessä.

Vielä kerran Akan ja hänen laumansa oli täytynyt lähteä yölliselle lentoretkelle. Onneksi oli kuu vielä ylhäällä, ja sen valon avuin hänen onnistui päästä toiseen niistä makuupaikoista, jotka hän tunsi näillä seuduin. Hän seurasi taas välkkyvää jokea etelään päin. Yli Djupadalin herraskartanon ja yli Ronnebyn kaupungin mustien kattojen ja valkoisten vesiputousten hän leijaili laskeutumatta alas. Mutta vähän matkaa kaupungista eteläänpäin, meren lähistöllä, on Ronnebyn terveyslähde uima- ja kylpyhuoneineen, suurine hotelleineen ja kesähuviloineen. Kaikki nuo ovat autioina ja tyhjinä talven ajan, ja sen tietävät hyvin kaikki linnut, ja lukemattomat ovat ne lintulaumat, jotka kovilla myrskyillä hakevat suojaa suurten rakennusten parvekkeilta.

Täällä laskeutuivat villihanhet eräälle parvekkeelle ja nukkuivat heti. Poika sitä vastoin ei voinut nukkua sentähden, ettei hän tahtonut piiloutua yöksi hanhen siiven alle.

Hän istui parvekkeelle, joka oli eteläänpäin, niin että siitä oli näköala merelle. Ja kun hän ei saanut unta, hän istui ja katseli, kuinka kauniilta näytti, kun meri ja maa yhtyivät täällä Blekingessä.

Nähkääs, se on nyt niin, että meri ja maa voivat yhtyä monella eri tavalla. Monessa paikassa tulee maa meren luo alavin, mättäisin rannoin, ja meri tuo sitä vastaan lentohiekkaa, jonka se pinoaa valleiksi ja nietoksiksi. On niinkuin olisivat ne molemmat niin huonossa sovussa keskenään, että tahtovat näyttää toisilleen vain huonointa mitä heillä on. Mutta voi myöskin tapahtua, että kun maa tulee meren luo, se nostaa eteensä vuorimuurin, niinkuin meri olisi jotakin vaarallista, ja kun maa tekee niin, menee meri sitä vastaan vihaisin tyrskyin, ruoskii ja karjuu ja lyö kallioita vastaan, ja näyttää siltä kuin se tahtoisi repiä palasiksi maan.

Mutta täällä Blekingessä käy aivan toisin, kun maa ja meri tapaavat toisensa. Täällä hajoaa maa niemiksi ja saariksi, ja meri jakaantuu seliksi ja lahdiksi ja salmiksi, ja se kai aiheuttaa sen, että näyttää siltä kuin ne kohtaisivat toisensa ilossa ja yksimielisyydessä.

Ajatellaanhan ensiksi merta! Kaukana ulapalla se lepää siinä niin autiona ja tyhjänä ja suurena eikä tee mitään muuta kuin vyöryttelee harmaita aaltojaan. Kun se tulee maata lähemmäksi, se tapaa siellä ensimmäisen karin. Sen se kohta ottaa valtaansa, riistää pois kaiken vihreyden ja tekee sen yhtä alastomaksi ja harmaaksi kuin se itsekin on. Sitten se tapaa toisenkin karin. Sen käy samalla tavoin. Ja vielä yhden. Niin, senkin käy samalla tavoin. Se riisutaan ja ryöstetään, niinkuin se olisi joutunut ryövärien käsiin. Mutta sitten tulevat karit yhä tiheämmin ja meri ymmärtää varmaan, että maa lähettää häntä vastaan pienet lapsensa taivuttaakseen hänet lempeyteen. Se muuttuukin yhä ystävällisemmäksi mitä sisemmäksi se tulee, vyöryttää aaltojaan matalampina, hillitsee myrskyjään, jättää vihreyttä halkeamiin ja rakoihin ja jakautuu pieniin salmiin ja lahtiin ja muuttuu lopulta lähellä maata niin vaarattomaksi, että pienetkin veneet uskaltavat soutaa sen selällä. Se ei varmaankaan voi itsekään tuntea itseään, niin valoisaksi ja ystävälliseksi se on käynyt.

Ja ajatellaan sitten maata! Se on yksitoikkoinen ja kaltaisensa melkein kaikkialla. Se on vain alavaa peltomaata, ja peltojen välissä on jokin koivulehto tai myös pitkulainen metsäharju. Se on siinä niinkuin se ajattelisi vain kauraa ja naurista ja perunaa ja kuusia ja petäjiä. Mutta tulee meren lahti, joka viiltää syvälle sen sisään. Se ei siitä välitä, vaan reunustelee sitä koivuilla ja lepillä niinkuin se olisi vain tavallinen sisäovi. Sitten tulee toinenkin lahti pujahtaen sisään. Ei sitäkään maa huoli kursailla, se vaatettaa sen samalla tavalla kuin ensimmäisen. Mutta sitten alkavat selät laajeta ja murtautua. Ne pirstovat rikki pellot ja metsät, ja niinpä ei maa voi olla niitä huomaamatta. "Taitaapa sieltä tulla itse meri", sanoo maa ja alkaa koristautua. Se somistautuu kukilla, tekee mäkiä ja kukkuloita ja nakkelee saaria mereen. Se ei enää tahdo tietää petäjistä tai kuusista, se riisuu ne pois kuin vanhat arkivaatteet ja komeilee sitten suurissa tammipuissa ja vaahteroissa ja pähkinäpuissa ja kukkivissa lehdoissa ja käy niin koreaksi kuin herraskartanon puisto. Ja kun se kohtaa meren, se on niin muuttunut, ettei enää tunne itse itseään. Kaikkea tätä ei voi oikein nähdä ennen kuin tulee kesä, mutta poika huomasi kuitenkin, kuinka lempeä ja ystävällinen luonto oli, ja hän alkoi tuntea itsensä rauhallisemmaksi kuin aikaisemmin tänä yönä.

Silloin hän kuuli yht'äkkiä kovan ja kamalan ulvahduksen alhaalta kylpylaitoksen puistosta. Ja kun hän nousi, hän näki ketun seisovan valjussa kuutamossa parvekkeen alla olevalla aukeamalla. Sillä Smirre oli seurannut hanhia vielä kerran. Mutta kun hän oli löytänyt paikan, mihin he olivat asettuneet, hän oli ymmärtänyt, että nyt ei hän saisi heitä käsiinsä millään tavalla, ja silloin hän ei voinut olla ulvahtamatta kiukusta.

Kun kettu ulvoi tällä tavalla, heräsi vanha Akka, johtajahanhi, ja vaikkei hän voinutkaan mitään nähdä, hän oli kuitenkin tuntevinaan äänen. "Sinäkö, Smirre, siellä yötä myöten kuljeksit?" hän kysyi.

"Minä", sanoi Smirre, "minä täällä kuljeksin, ja minä tahdon nyt kysyä, mitä te hanhet ajattelette yöstä tämmöisestä, jonka minä olen teille toimittanut." – "Onko tarkoituksesi sanoa, että sinä olet lähettänyt meitä vastaan sekä näädän että saukon?" kysyi Akka. – "Hyvää urotyötä ei ole kiellettävä", sanoi Smirre. "Te olette kerran leikkineet hanhileikkiä kanssani. Nyt olen minä alkanut leikkiä kettuleikkiä teidän kanssanne, enkä ole taipuvainen lakkaamaan niin kauan kuin yksikään teistä on hengissä, vaikka minun pitäisi seurata teitä halki koko maan." – "Sinun pitäisi, Smirre, kuitenkin ajatella, onko oikein, että sinä, jolla on aseenasi sekä hampaat että kynnet, tällä tavalla ahdistelet meitä, jotka olemme aivan avuttomia", sanoi Akka. Smirrestä tuntui nyt, että Akka pelkäsi, ja hän sanoi nopeasti: "Jos sinä, Akka, heität alas tänne minulle tuon Peukaloisen, joka niin monta kertaa on minua vastustanut, niin lupaan tehdä rauhan kanssasi. Minä en sitten milloinkaan tee pahaa sinulle enkä kenellekään sinun hanhistasi." – "En voi antaa sinulle Peukaloista", sanoi Akka. "Nuorimmasta vanhimpaan annamme me kernaasti henkemme hänen tähtensä." – "Koska hän on teille niin rakas", sanoi Smirre, "niin lupaan minä, että hän on oleva ensimmäinen teistä, jolle minä kostan."

Akka ei enää vastannut, mutta kun Smirre oli päästänyt vielä pari ulvahdusta, oli kaikki hiljaa. Poika valvoi yhä, ja nyt valvottivat häntä Akan ketulle sanomat sanat. Ei koskaan hän ollut uskonut saavansa kuulla jotakin niin suurta, kuin että joku tahtoi uskaltaa elämänsä hänen tähtensä. Siitä pitäen ei enää voitu sanoa Niilo Holgerinpojalle, ettei hän ketään rakastanut.