Читать книгу Peukaloisen retket villihanhien seurassa - Lagerlöf Selma, Marie Franzos - Страница 19

EDELLINEN OSA
XI
ÖÖLANNIN ETELÄISIN NIEMI

Оглавление

Sunnuntaina huhtikuun 3. – keskiviikkona 6. p: nä.

Öölannin eteläisimmällä puolella on vanha kuninkaan kartano nimeltään Ottenby. Se on aika suuri maatila, se ulottuu näet läpi saaren rannasta rantaan, ja se on merkillinen siitä, että se aina on ollut suurten eläinlaumain pesäpaikkana. Kuudennellatoista sataluvulla, kun kuninkaiden oli tapana matkustaa Öölantiin metsästämään, ei koko maatila ollut muuta kuin suuri hirvipuisto. Seitsemännellätoista sataluvulla oli täällä siitoslaitos, jossa kasvatettiin jalorotuisia hevosia, ja lammastarha, jossa elätettiin useita satoja lampaita. Meidän päivinämme ei siellä ole jalorotuisia hevosia eikä lampaita. Sen sijaan siellä elää suuria hevoslaumoja, joita käytetään Ruotsin ratsuväessä.

Tuskin on koko maassa tilaa, joka olisi parempi eläinten olinpaikka kuin tämä. Pitkin itäistä rannikkoa on vanha lammasniitty, joka on neljännespeninkulman pituinen, suurin niitty koko Ruotsissa, jossa eläimet voivat syödä ja leikkiä ja piehtaroida yhtä vapaasti kuin erämaassa. Ja siellä on kuuluisa Ottenbyn lehto satavuotisine tammineen, jotka suojaavat auringolta ja ankaralta Öölannin tuulelta. Eikä pidä unohtaa pitkää Ottenbyn muuria, joka kulkee saaren läpi ja erottaa Ottenbyn muusta saaresta, niin että eläimet voivat tietää, kuinka kauas vanha kuninkaan kartano ulottuu ja varoa menemästä muulle maalle, jossa heillä ei ole oikeutta olla.

Mutta ei siinä kyllin, että Ottenbyssä on paljon kesyjä eläimiä. Voisi melkein luulla, että villeilläkin eläimillä on tunne siitä, että vanhalla kruununtilalla sekä villien että kesyjen on oikeus saada suojaa ja että ne sentähden niin suurissa laumoissa uskaltavat tänne. Paitsi sitä, että siellä on vielä jäljellä vanhaa kaurissukua ja että jänikset ja sorsat ja peltopyyt mielellään asuvat siellä, on se keväällä ja syksykesällä monen tuhannen muuttolinnun lepopaikka. Varsinkin laskeutuvat muuttolinnut syömään ja lepäämään lammasniityn alla olevalle itäiselle rannalle.

Kun villihanhet ja Niilo Holgerinpoika vihdoin viimeinkin olivat osuneet Öölantiin, he laskeutuivat niinkuin kaikki muutkin rantaan lammasniityn alle. Sumu lepäsi sankkana saaren yllä niinkuin äsken meren yllä. Mutta poika hämmästyi kuitenkin sitä lintujen paljoutta, jonka hän näki vain sillä pienellä ranta-alueella, minkä yli voi katsoa.

Se oli pitkä hietaranta, jossa oli kiviä ja vesilätäköitä ja läjittäin merestä maalle heitettyä meriruohoa. Jos poika olisi saanut valita, niin hän ei koskaan olisi ajatellut laskeutua siihen, mutta linnuista varmaankin se oli oikea paratiisi. Sorsia ja harmaita hanhia käyskenteli syömässä niityllä, rannalla juoksenteli rantasipejä ja muita rantalintuja. Kuikat olivat meressä ja kalastelivat, mutta eniten elämää oli vähän matkaa rannikosta olevilla kaislariutoilla. Siellä oli lintuja vieri vieressään ja kaikki poimivat matosia, joita lienee ollut äärettömät määrät, koska ei koskaan huomattu, että olisi syntynyt mitään valitusta ruoan puutteen tähden.

Kaikkein useimmat aikoivat matkustaa edelleen ja olivat laskeutuneet maahan ainoastaan levähtääkseen, ja niin pian kuin jonkin lauman johtaja arveli, että toverit olivat virvoittautuneet tarpeeksi, hän sanoi: "Jos olette valmiit, niin lähdetään kai taas." – "Ei, odota! Me emme ole vielä syöneet kylliksemme, emme vielä hetikään", sanoi seurajoukko.

"Ette kai luule, että minä annan teidän syödä niin kylliksenne, ettette pääse paikaltanne liikahtamaan?" sanoi johtaja ja läiskäytti siipiään ja lähti menemään. Mutta tapahtui useammin kuin kerran, että hänen täytyi kääntyä takaisin, kun ei saanut toisia seuraamaan mukana.

Ulommaisten kaislariuttojen takana lepäsi joutsenlauma. He eivät välittäneet mennä maihin, vaan levähtivät keinuen veden pinnalla. Silloin tällöin he pistivät kaulansa veteen ja ottivat ruokaa meren pohjasta. Saatuaan jotakin oikein hyvää he päästivät huutoja niinkuin torven toitahduksia.

Kun poika kuuli, että matalikolla oli joutsenia, hän riensi kaislariutoille. Hän ei ollut koskaan ennen nähnyt villijoutsenia läheltä. Hänen onnistuikin päästä aivan heidän luokseen.

Poika ei ollut ainoa, joka oli kuullut joutsenien äänen. Sekä villihanhia että harmaahanhia ja sorsia ja kuikkia uiskenteli riuttojen välissä ja asettui piiriin joutsenlauman ympärille heihin tuijottamaan. Joutsenet pullistivat höyheniään ja kohottivat kaulojaan korkealle ilmaan. Välistä joku heistä ui hanhen tai kuikan tai telkän luo ja sanoi jotakin. Ja silloin näytti siltä kuin puhuteltu tuskin olisi uskaltanut nostaa nokkaansa vastatakseen.

Mutta sitten oli siinä muuan pikkukuikka, musta koiranleuka, joka ei enää jaksanut nähdä kaikkea tätä juhlallisuutta. Hän sukelsi yht'äkkiä vedenpinnan alle. Samassa kirkaisi yksi joutsenista ja ui pakoon niin nopeasti, että vesi takana kuohui. Sitten se pysähtyi ja alkoi uudelleen näyttää majesteettiselta. Mutta sitten kirkaisi toinen samalla tavalla kuin ensimmäinen ja sitten kirkaisi kolmas.

Nyt ei pikkukuikka enää jaksanut pysyä veden alla, vaan näyttäytyi sen pinnalla ja oli pieni ja musta ja pahankurisen näköinen. Joutsenet hyökkäsivät häntä kohti, mutta nähdessään, millainen pieni raukka se oli, he kääntyivät samassa, niinkuin olisivat olleet mielestään liian hyviä ruvetakseen tuommoisen kanssa rettelöimään. Mutta pikkukuikka sukelsi uudelleen ja nipisti heitä jalkoihin. Se koski varmaankin kipeästi ja pahinta oli, etteivät joutsenet voineet ylläpitää arvokkuuttaan. Yht'äkkiä he tekivät päätöksensä. He alkoivat piestä ilmaa siivillään, niin että kumisi, liukuivat pitkän aikaa niinkuin juosten veden pinnalla, saivat vihdoin ilmaa siipiinsä ja kohosivat lentoon.

Heidän lähdettyään syntyi suuri kaipuu ja ne, jotka äsken olivat nauraneet pikkukuikan tempuille, toruivat nyt häntä hänen hävyttömyydestään.

Poika kulki nyt taas maalle päin. Siellä hän asettui katselemaan viklojen karkeloita. Ne seisoivat pitkässä rivissä rannalla, ne olivat kuin hyvin, hyvin pieniä kurkia, niillä oli samanlaiset pienet ruumiit kuin näillä, korkeat jalat, pitkät kaulat ja keveät, keijuvat liikkeet, mutta ne eivät olleet harmaita, vaan ruskeita. Ne seisoivat pitkässä rivissä rannalla, jossa aallot niitä huuhtelivat. Niin pian kuin aalto tulvahti rantaan, juoksi koko rivi taaksepäin. Mutta kun aalto imeytyi takaisin, seurasivat he mukana. Ja sitä iloaan he pitivät tuntikausia.

Kauneimmat kaikista linnuista olivat ristisorsat. He olivat kyllä sukua tavallisille sorsille, sillä heillä oli samoin kuin niilläkin raskas matala ruumis, leveä nokka ja uimajalat, mutta he olivat paljon komeammin koristetut. Höyhenpuku oli valkoinen, mutta kaulan ympärillä oli heillä keltainen ja musta nauha, siipipeili kimalteli vihreänä, punaisena ja mustana, siipien kärjet olivat mustat ja pää oli mustanvihreä ja välkkyi kuin silkki.

Niin pian kuin joku heistä näyttäytyi rannalla, sanoivat muut linnut: "Katsokaapa tuota. Kylläpä se osaa ryysytellä itseään." – "Jos ne eivät olisi niin koreita, ei niiden tarvitsisi kaivaa pesiään maahan, vaan ne voisivat maata näkyvissä niinkuin muutkin", sanoi ruskea heinäsorsa. "Koettakoon kuinka paljon tahansa, niin se ei voi tulla koskaan miltään näyttämään, semmoinen nenä kuin sillä on", sanoi harmaahanhi. Ja se olikin totta. Ristisorsilla oli iso kuhmu nenän juuressa, se pilasi niiden ulkonäön.

Rannan ulkopuolella lentelivät lokit ja tiirat edestakaisin vettä pitkin ja kalastivat. "Mitä kaloja te pyydätte?" kysyi muuan villihanhi. "Kituspiikkejä. Öölannin kituspiikkiä. Se on paras kala maailmassa. Tahdotko maistaa?" sanoi muuan lokki, ja lensi hanhea vastaan suu täynnä noita pieniä kaloja ja tahtoi antaa niitä hänelle. "Hyi kaikkiakin! Luuletko sinä, että minä tahdon syödä tuommoista moskaa?" sanoi villihanhi.

Seuraavana aamuna oli yhtä sumuista. Villihanhet käyskentelivät niityllä ja söivät, mutta poika oli mennyt rantaan kokoamaan raakkuja. Niitä oli siellä viljalti, ja kun hän ajatteli, että hän huomenna ehkä olisi semmoisessa paikassa, jossa ei voisi saada minkäänlaista ruokaa, niin hän päätti koettaa tehdä pienen pussin, jonka voisi täyttää raakuilla. Hän löysi niityltä vanhaa saraheinää, joka oli sitkeää ja lujaa, ja siitä hän alkoi palmikoida itselleen konttia. Siitä riitti hänelle työtä moneksi tunniksi, mutta hän olikin oikein tyytyväinen, kun kontti oli valmis.

Puolenpäivän aikaan kaikki villihanhet tulivat juosten ja kysyivät, oliko hän nähnyt valkoista hanhikukkoa. "En, en minä ole ollut hänen kanssaan", sanoi poika. – "Hän oli meidän kanssamme vielä aivan äsken", sanoi Akka, "mutta nyt emme enää tiedä, missä hän on."

Poika hypähti pystyyn ja pelästyi kovasti. Hän kysyi, oliko näkynyt kettua tai kotkaa, vai oliko joku ihminen huomattu läheisyydessä. Mutta ei kukaan ollut huomannut mitään vaarallista. Hanhikukko oli ehkä vain eksynyt sumussa.

Mutta pojasta oli yhtä suuri onnettomuus, olipa hanhikukko kadonnut tavalla millä tahansa, ja hän lähti heti etsimään häntä. Sumu suojeli häntä niin, että hän voi juosta kenenkään huomaamatta mihin tahtoi, mutta se esti myöskin häntä näkemästä. Hän juoksi eteläänpäin rannikkoa pitkin aina majakalle ja usvakanuunan luo saakka saaren äärimmäiseen niemeen. Kaikkialla vilisi lintuja, mutta valkoista hanhikukkoa ei vain näkynyt. Hän uskaltautui aina Ottenbyn kartanoon saakka, ja hän tutki jok'ainoan vanhan onton tammen Ottenbyn lehdossa, mutta ei löytänyt jälkeäkään hanhikukosta.

Hän etsi siksi kunnes alkoi hämärtää. Silloin hänen täytyi palata itäiselle rannalle. Hän astui raskain askelin ja oli kauhean synkkänä. Mihin hän joutuisikaan, jos ei hanhikukkoa löytyisi? Ilman häntä hän ei mitenkään voisi tulla toimeen.

Mutta kun hän asteli lammasniittyä myöten, niin mikä se oli tuo suuri valkoinen, joka tuli häntä vastaan sumun keskitse. Kas, sehän oli hanhikukko! Hän oli aivan vahingoittumaton ja hyvin iloissaan siitä, että oli osunut toisten luo. Sumu oli pannut hänen päänsä niin pyörälle, sanoi hän, että hän oli kiertänyt koko päivän tuota suurta niittyä. Poika kietaisi iloissaan kätensä hänen kaulaansa ja pyysi häntä olemaan varuillaan eikä menemään muiden näkyvistä. Ja hanhikukko lupasi, ettei hän enää koskaan tekisi niin. Ei koskaan!

Mutta seuraavana päivänä, kun poika käveli rannalla ja etsi raakkuja, tulivat hanhet juosten ja kysyivät, oliko hän nähnyt hanhikukkoa.

Ei, hän ei ollut nähnyt. No niin, silloin oli hanhikukko taaskin poissa! Hän oli varmaankin eksynyt sumussa niinkuin edellisenäkin päivänä.

Poika juoksi pois suuresti hädissään ja alkoi etsiä. Hän löysi paikan, jossa Ottenbyn muuri oli sortunut, niin että hän kykeni kiipeämään sen yli. Sitten hän kierteli sekä alhaalla rannalla, joka vähitellen leveni ja tuli niin suureksi, että siellä oli sijaa sekä pelloille että niityille ja talonpoikaistaloille – että käyskenteli ylhäällä tasaisella ylängöllä, joka muodosti saaren keskustan, jossa ei ollut muita rakennuksia kuin tuulimyllyjä ja jossa kasvipeite oli niin ohut, että valkoinen kalkkivuori paistoi sen alta.

Mutta hanhikukkoa hän ei löytänyt, ja kun alkoi illastaa ja pojan täytyi palata rantaan, ei hän voinut muuta luulla, kuin että matkatoveri oli hävinnyt. Hän oli niin alakuloinen, ettei tiennyt mihin ryhtyisi.

Hän oli jo päässyt muurin yli, kun kuuli kiven rapisevan vieressään. Kääntyessään katsomaan mitä se oli, hän luuli erottavansa jotakin, joka liikkui aivan muurin vieressä olevassa rauniossa. Hän hiipi lähemmäksi ja näki silloin valkoisen hanhikukon tulevan vaivalloisesti vaeltaen ylös kivirauniota, suussaan useita pitkiä juurikaistaleita. Hanhikukko ei nähnyt poikaa eikä tämäkään huutanut hänelle, vaan ajatteli, että oli syytä ottaa selkoa siitä, mitä varten hanhikukko tällä tavalla katosi kerta toisensa perästä.

Pian hän saikin tietää syyn. Ylhäällä rauniolla makasi nuori harmaa hanhi, joka huusi ilosta hanhikukon tullessa. Poika hiipi lähemmäksi, niin että kuuli mitä he sanoivat, ja hän sai tietää, että harmaan hanhen toinen siipi oli vahingoittunut niin, ettei hän voinut lentää ja että hänen laumansa oli lentänyt tiehensä ja jättänyt hänet yksin. Hän oli ollut nälkään kuolemaisillaan, kun valkoinen hanhikukko edellisenä päivänä oli kuullut hänen huutonsa ja mennyt hänen luokseen. Aina siitä pitäen hän oli kantanut hänelle ruokaa. Molemmat he olivat toivoneet, että hän paranisi, ennen kuin hanhikukko jättäisi saaren, mutta harmaa hanhi ei kyennyt vieläkään lentämään tai kävelemään. Hän oli siitä hyvin huolissaan, mutta hanhikukko lohdutti häntä sanoen, etteivät he lähtisi täältä vielä moneen päivään. Ja viimein hän sanoi sairaalle hyvää yötä ja lupasi tulla seuraavana päivänä takaisin.

Poika antoi hanhikukon mennä, ja niin pian kuin tämä oli poissa, hän hiipi vuorostaan kivirauniolle. Hän oli suuttunut siitä, että häntä oli narrattu, ja nyt hän aikoi näyttää tuolle harmaalle hanhelle, että hanhikukko oli hänen omaisuuttaan. Tämän täytyisi viedä hänet Lappiin, eikä voisi tulla kysymykseenkään, että se saisi jäädä tuota harmaata hoitamaan, mutta kun hän nyt tarkasteli lähempää tuota nuorta hanhea, niin hän ymmärsi sekä sen, miksi hanhikukko oli kantanut hänelle ruokaa kahtena päivänä, että senkin, miksi hän ei ollut tahtonut ilmoittaa häntä auttaneensa. Harmaalla oli mitä kaunein pieni pää, höyhenpuku oli kuin pehmoista silkkiä, ja silmät olivat lempeät ja rukoilevat.

Kun hän näki pojan, hän tahtoi juosta tiehensä. Mutta vasen siipi oli sijoiltaan ja laahusti maata pitkin, niin että se esti kaikki hänen liikkeensä.

"Ei sinun tarvitse minua pelätä", poika sanoi eikä näyttänyt ollenkaan niin vihaiselta kuin miltä oli aikonut näyttää. "Minä olen Peukaloinen, Martti hanhikukon matkatoveri", hän jatkoi. Ja sitten hän jäi seisomaan eikä tiennyt mitä sanoa.

Eläimissä voi olla välistä jotakin, joka aiheuttaa, että ihmetellen kysymme itseltämme, mitä olentoja ne oikeastaan ovat. Meitä melkein pelottaa, että kun eivät vain olisi muuttuneita ihmisiä. Jotakin semmoista oli harmaassa hanhessa. Niin pian kuin Peukaloinen sanoi, kuka hän oli, taivutti hanhi kaulaansa ja kumarsi päätään hyvin viehättävästi hänen edessään ja sanoi äänellä, joka oli niin kaunis, että poika tuskin saattoi uskoa häntä hanheksi: "Olen hyvin iloinen, että olet tullut minua auttamaan. Valkoinen hanhikukko on sanonut minulle, ettei ole toista niin viisasta ja hyvää kuin sinä."

Hän sanoi sen niin arvokkaalla tavalla, että poikaa oikein ujostutti. "Tuo ei nyt voine olla mikään hanhi", hän ajatteli. "Se on varmaankin loihdittu prinsessa."

Hän tahtoi hirveän mielellään auttaa häntä ja pisti pienet kätensä höyhenien alle ja tunnusteli siipiluuta. Luu ei ollut poikki, mutta nivelessä oli jotakin hullusti. Hän sai pistetyksi sormensa tyhjään nivelreikään. "Ole varuillasi nyt", hän sanoi ja puristi lujasti siipiluuta ja sovitti sen siihen, missä sen oli oltava. Hän teki sen oikein reippaasti ja hyvin siihen nähden ettei ollut ennen semmoista koettanut, mutta se lienee koskenut kovin kipeästi, sillä hanhiparka päästi pitkän surkean parahduksen ja sitten se vaipui kivirauniolle kivien keskeen antamatta itsestään vähintäkään elonmerkkiä.

Poika pelästyi kauheasti. Hän oli vain tahtonut auttaa toista, ja nyt tämä kuoli. Poika loikkasi kivirauniolta ja juoksi tiehensä. Hänestä tuntui siltä, kuin hän olisi tappanut ihmisen.

Seuraavana aamuna oli ilma kirkas ja sumuton, ja Akka sanoi, että nyt olisi jatkettava matkaa. Kaikki muut olivat taipuvaisia lähtemään, mutta valkoinen hanhikukko teki vastaväitteitä. Poika ymmärsi kyllä, ettei hanhikukko tahtonut jättää harmaata hanhea. Mutta Akka ei ollut kuulevinaankaan, vaan lähti.

Poika hyppäsi valkoisen hanhen selkään, ja tämä seurasi laumaa, vaikka hitaasti ja vastahakoisesti. Poika oli vain hyvillään siitä, että pääsi pois saarelta. Hänellä oli omantunnon vaivoja harmaan hanhen tähden, eikä hän tahtonut sanoa hanhikukolle, kuinka oli käynyt, kun hän oli koettanut sitä parantaa. Olisi kai parasta, ettei Martti hanhikukko koskaan saisi sitä tietää, hän ajatteli. Samalla hän ihmetteli kuitenkin, että valkoisella oli sydäntä jättää harmaa hanhi.

Mutta yht'äkkiä hanhikukko kääntyi. Kun hän ajatteli nuorta hanhineitoa, niin hän ei voinutkaan lähteä. Käyköön Lapinmatkan kuinka tahansa. Hän ei voinut seurata muita, kun tiesi että se raukka makasi siellä yksin ja sairaana ja kuolisi nälkään.

Muutamia kertoja siipiä räpäytettyään hän oli kiviraunion luona. Mutta hanhineitoa ei ollutkaan kivien välissä. "Hieno-Höyhen, Hieno-Höyhen! Missä olet?" kysyi hanhikukko.

"Kettu on kyllä ollut täällä ja ottanut hänet", ajatteli poika. Mutta samassa hän kuuli kauniin äänen vastaavan hanhikukolle: "Olen täällä, hanhikukko, olen täällä. Olen vain kylpenyt aamukylpyni." Ja ylös vedestä tuli pieni harmaahanhi aivan terveenä ja ehjänä ja kertoi, että Peukaloinen oli vetänyt hänen siipensä sijoilleen ja että kaikki oli vallan mainiosti ja että hän oli valmis seuraamaan heitä.

Vesipisarat kimmeltelivät kuin helmet hänen silkinhohtavissa höyhenissään, ja Peukaloinen ajatteli taas, että se oli kuin olikin oikea pieni prinsessa.

Peukaloisen retket villihanhien seurassa

Подняться наверх