Читать книгу Tiikerien pyydystäjä - Майн Рид - Страница 11

Sisällysluettelo

Naurettava kohtaus.

Tuon usvan keskellä, joka nousi vaahtoavasta virrasta, näkyi noiden kahden edellämainittujen sykomori-puiden latvat ainoastansa epäselvästi, mutta niiden rungot ja alimmaiset oksat olivat näkyväisempiä. Yhdellä näistä viimeksimainituista, joka ulottui viistoon veden yli, luuli katteini huomaavansa miehen haahmun, ja tarkemmin tutkittuansa tuli hän vakuutetuksi sen olevan intianin, jota tämän vaskenkarvainen iho todisti. Vieläkin tarkemmin tutkittuansa näki hän toisen sykomorin oksain välissä mustat, ebenpuun karvaiset kasvot. Nämä eivät voineet olla muut kuin neekerin kasvot.

Mitä varten hän itse siellä oli, sen tiesi don Rafael varsin hyvin; mutta mikä oli tuonut intianin ja neekerin tähän kolkkoon paikkaan ja sellaisella ajalla?

Sanaakaan lausumatta piti hän silmällä kumpaisenkin miehen liikkeitä, toivoen saavansa tähän selvitystä. Pian tulivat sekä intiani että neekeri kokonansa näkyviin, hiipiessään hiukan eteenpäin noilla veden yli ulottuvilla oksilla, ja sitten, pitäen niistä käsillään kiinni, laskeutuivat he ales, kunnes heidän jalkansa ulottuivat kuohuun, jossa asennossa he heiluivat edestakaisin, räpäköiden ja vinnistellen mitä kummallisimmalla tavalla kasvojansa.

Henkensä uhallakaan ei katteini olisi voinut käsittää tämän kummallisen menettelyn syytä. Hän luuli jonkun hänelle näkymättömän esineen heidän huomionsa vallanneen, ja hän tuli ehdottomasti luulleeksi neekerin kosivan jotakin veden neitoa, päättäen hänen vilkkaista eleistänsä ja mielittelevistä kasvonliikkeistänsä.

Neekerin suuri suu oli auki korvasta korvaan, paljastaen hänen kaksinkertaisen, valkoisen hammasrivinsä mitä suloisimpaan hymyyn, samalla kun hän taajaan kurotti päätänsä veteen, ikäänkuin hänen silmäyksiensä esine olisi piilossa tuon välkkyvän vaahtovaipan alla.

Intiani menetteli simalla tavoin, mutta vakavamman ja arvollisemman näköisenä.

Upseri tutkisteli tarkkaan vesiputousta, mutta hän ei voinut mitään nähdä, paitsi tuota välkkyvää vedenpintaa ja valkoista kuohua, kun se syöksyi ales kalliolta.

Tässä silmänräpäyksessä viittasi intiani neekerille lakkaamaan vinnistelemisestänsä; sitten päästäen toisen kätensä irti, lennätti hän itsessä toisella tuon kauhean rotkon yli.

Tämä rohkea teko herätti uutta, miltei vavistukseen vivahtavaa hämmästystä tuossa vesiputouksen alla seisovassa katselijassa. Ennenkuin hän oli ennättänyt tätä miettiä, kuuli hän ihmisäänen, joka oli vesiputouksen pauhinatakin kovempi. Tämä ääni tuli intianilta, joka, käsivarsi ojennettuna, lauloi juhlallisen rukouksen veden haltijalle. Sanoja hän ei voinut eroittaa, mutta suun liikkeistä näki don Rafael miehen laulavan keuhkojensa kaikella voimalla.

Uteliaisuus olisi kentiesi voinut pidättää katteinia katselemassa tätä kummallista kohtausta loppuun asti, mutta hänen halunsa löytämään tien Las Palmas'en kartanoon saattoi häntä toisin toimimaan. Kentiesi tulisivat nuo molemmat miehet sitäpaitsi yhtä salaperäisesti katoamaan, kuin heidän käytöksensäkin oli.

Hän huusi sen tähden tarmonsa takaa useamman kerran, herättääksensä heidän huomiotansa, mutta turhaan. Vesiputouksen huumaava pauhu esti heitä hänen ääntänsä kuulemasta, ja kentiesi tähän tuli lisäksi vielä se intokin, jolla he tointansa tekivät.

Tämän epäonnistuneen koetuksen jälkeen läsnäolonsa ilmaisemiseksi, päätti katteini mennä sinne, missä nuo oudot miehet olivat. Päätös ja toiminta oli don Rafaelille yhtä, ja vaivalloisesti kiipeiltyänsä pääsi hän kallion huipulle, siihen paikkaan, jossa sypressipuut tekivät holvin veden yli. Nuo molemmat henkilöt olivat kadonneet.

Nähdäksensä tätä paikkaa paremmin, kiipesi katteini toiseen näistä puista, ja, katsellessansa ales rotkoon, näki hän kaksi miestä tulevan rannalla olevasta pensastosta. Vaikka aurinko oli laskenut, ja hämärä äkkiä tullut, hän ne kuitenkin heti tunsi; ne olivat neekeri ja intiani.

Rantaa lähellä, jossa virta oli matala, pistäysi iso vierukiven möhkäle vedestä. Tätä kohti suuntasivat molemmat miehet askeleensa.

Intianin viittauksesta keräsi neekeri kantamuksen kuivia oksia, latoi ne möhkäleen lakealle pinnalle ja sytytti ne palamaan. Pian leimusi niistä kirkas liekki, levittäen virtaan punaista valoansa. Tulen virittyä istautui neekeri rannalle ja näkyi vavisten katselevan liekkiä sekä sen heijastusta. Intiani puolestansa heitti päästään hattunsa, hajoitti palmikkonsa ja astui, pitkä, sysimusta tukka hajallansa olkapäillä, veteen, kunnes tuli kallion syrjään. Siellä vei hän ison meriraakun, joka tähän asti oli hänen vyötäisillänsä nauhassa riippunut, huulillensa ja puhalsi siitä useita kovia, pitkäveteisiä ääniä, ikäänkuin veden haltijata herättääksensä. Sitten hän heitti raakun ja alkoi juoskennella kallion ympäri kummallisesti tanssien, joka pani veden roiskumaan korkealle hänen päänsä päälle.

Koko kohtaus oli samalla sekä omituista että valtaavaa. Neekerin kylmäverinen tyyneys, istuessaan vaitonaisena rannalla ja katsellen juhlallisen näköisenä toverinsa kummallista tepastelemista, tuo punanen loiste, joka heijastui noihin molempiin villinnäköisiin miehiin samoinkuin kuohuvaan vesiputoukseenkin, joka näytti syöksyvän ales kalliolta ikäänkuin tulivyöry, kaikki yhdessä loi näytelmän, jossa naurettavaa ja ylevätä oli kummallisella tavalla sekasin.

— Tulimmaista! huudahti katteini malttamattomalla äänellä. — Olisipa minulla hyvä halu odottamaan ja katsomaan, mitä pakanallista epäjumalaa nuo velikullat rukoilevat; mutta ei käy täällä kauemmin viipyminen. Minun täytyy jatkaa matkaani, ja saadakseni selon tiestä, on minun nuo hullutukset keskeyttäminen.

Näin sanoen kohotti katteini äänensä ja huusi keuhkojensa koko voimalla: halloo! Huutoon ei vastattu; se ei kuulunut.

— Tulimmaista! lausui hän. Minun on koettaminen jotakin toista keinoa heidän huomionsa herättämiseksi.

Yksinkertainen keino tähän tarjoutuikin itsestänsä. Hän kumartui ja otti kouransa täyteen pieniä kiviä, sekä heitti ne kumpaiseenkin mieheen.

Se vaikutti silmänräpäyksessä, sillä kivet olivat tuskin pudonneet veteen, kun intiani yhdellä pyyhkäyksellä lakasi valkean ales kalliolta, ja rotko tuli äkkiä pilkkopimeäksi. Kumpainenkin vedenpalvelija katosi pimeyteen, ja don Rafael jäi yksinänsä kuohuvalle vesiputoukselle.