Читать книгу Tiikerien pyydystäjä - Майн Рид - Страница 6

Sisällysluettelo

Musta ja punanen.

Samana ehtoona, noin tunti auringonlaskun edellä, tuli kaksi miestä kävellen erään pienen, maakunnassa juoksevan virran varrella, lähellä sitä majaryhmää, johon ylioppilas oli pysähtynyt, ja noiden majojen sekä Las Palmas-nimisen maakartanon puolivälillä.

Toinen näistä miehistä oli intiani, jota todisti hänen vaskenruskea ihonsa ja omituinen pukunsa, jona oli harmaa, mustajuovainen villapaita; lyhyvillä hihoilla, joista näkyi pari vankkoja, jänteviä, mitä tummimman vasken karvaisia käsivarsia. Hänen paitansa oli kiedottu vyötäisille paksulla nahkavyöllä, ja paidan alapuolelta näkyi punaisenruskeat, lampaannahasta tehdyt roimahousut, jotka ulottuivat ainoastansa polviin saakka. Tästä jalkoihin asti, joita verhosi punasenruskeat kengät, olivat intianin sääret paljaina. Päässään oli hänellä kaislahattu, jonka alta roikkui kaksi pitkää, mustaa palmikkoa, yksi kummallekin poskelle, ja ulottuivat aina kyynärvarsiin saakka. Toisella olallansa kantoi intiani lyhyttä, paksua, jokseenkin ruostunutta pyssyä, samalla kun pitkä machetè (puoleksi sapeli, puoleksi veitsi) oli pistetty vyönsä alle.

Hänen toverinsa oli neekeri, jonka vaatteet tuskin olivat muuta kuin repaleita. Muutoin ei hänessä ollut mitään huomattavaa, paitsi hämmästyneen herkkäuskoisuuden näkö, kun hän kuunteli, mitä intianilla oli sanomista. Vähän väliä näyttivät hänen kasvonsa huonosti salattua pelkoa.

Punanen mies, jonka kantapäillä tuo musta seurasi, meni pitkin rantaa sellaiselle kohdalle, missä se oli metsätöin ja matala. Hän piti vartaloansa hiukan eteenpäin kumarruksissa ja silmänsä maahan luotuina. Äkkiä hän pysähtyi.

— Katsokaapas! lausui hän, kääntyen neekeriin ja osoittaen maahan. —

Sanoinhan teille puolessa tunnissa löytäväni niiden jäljet. Kas tuossa!

Intianin ääni ilmoitti voittoriemua; mutta eipä tähän iloon laisinkaan hänen toverinsa yhtynyt, joka pelästyneen näköisenä maata tähysteli. Mitä hän siinä näki, olikin omiansa levottomuuden herättämiseksi. Pehmeään saveen oli painunut kymmenittäin eri suuria, tuon verenhimoisen jaguarin, espanjalaisen Amerikan tiikerin, jälkiä.

— Ei ole kulunut puolta tuntiakaan siitä, kun ne täällä ovat olleet, jatkoi intiani. — Katsokaas, huudahti hän, osoittaen virtaa. — Ne ovat olleet tässä juomassa tuskin kymmenen minuuttia sitten; vesi on vieläkin sameriaista!

— Menkäämme täältä, esitteli neekeri, jonka musta naama oli tuhkanharmaa pelosta. Eihän meidän täällä pysähtymisestämme ole mitään hyötyä. Näettekös, tässä on monta ja eri suuriakin jälkiä! Jumala meitä armahtakoon! Tästä lienee koko tiikerilauma kulkenut.

— Oh, te liioittelette, lausui intiani ivallisesti nauraen. —

Lukekaamme ne, hän jatkoi, kumartuen katselemaan jälkiä, — yks, kaks,

kolme, neljä… yksi koiras, yksi naaras ja sen kaksi pentua. Peijakas!

Mikä näky tiikerin pyydystäjälle!

— Niin, kyllä niin, myönsi neekeri epäröiden.

— Mutta, jatkoi toinen, — emme voi niitä tänään etsiä. Meillä on tärkeämpiäkin asioita toimitettavana.

— Eiköhän olisi parempi, jos jättäisimme sen, josta olette puhuneet, huomiseksi, ja että nyt palajaisimme kartanoon? Olen tosin kovin utelias näkemään niitä ihmeitä, joita olette luvanneet minulle näyttää, mutta…

— Kuinka, huudahti intiani.— Lykätäkkö huomiseen? Mahdotointa. Uutta tilaisuutta ei tule ennen kuukauden kuluttua, ja silloin me olemme kaukana täältä. Ei, ei, Claro, hän jatkoi, — sen täytyy tänään, vieläpä tällä hetkelläkin, tapahtua. Istahtakaamme siis.

Ja noudattaen teolla sanojansa, laskeutui intiani nurmelle, jolloin neekerinkin, vaikka ei olisi tahtonutkaan, täytyi noudattaa hänen esimerkkiänsä. Mutta tuo muutos heidän asemassaan ei ehkäissyt Claron pelkoa, ja hän katseli hätäisenä ympärillensä joka haaralle, ikäänkuin hän olisi odottanut jaguarein milloin tahansa hyökkäävän heidän kimppuunsa.

Intiani huomasi hänen levottomuutensa ja koetti häntä tyynnyttää.

— Teillä, toverini, ei ole mitään pelkäämistä, hän sanoi. Tiikereillä on koko virta juotavana, eikä ole luultava, että ne tänne palajaisivat.

— Mutta ne voivat olla nälissään, vastasi Claro, — ja minä olen kuullut niiden pitävän enemmän mustista miehistä, kuten minäkin olen, kuin valkosesta tahi intianista.

— Ha, ha, ha! nauroi hänen toverinsa. Älkää itseänne sillä imarrelko. Eipä ole, miesparka, koko valtiossa ainoatakaan tiikeriä, joka olisi kylliksi typerä pitämään sitkeätä sekä mustaa luurankoa, kuten teitä, nuoren varsan tahi vasikan lihaa parempana, jota ne voivat saada, milloin vaan haluavat. Ha, ha, ha! Jospa jaguarit vaan kuulisivat teidän sananne, nauraisivat ne itsensä kuoliaaksi.

Se seikka, että intiani puhui näin tyynesti jaguareista, on helposti selvitettävissä, sillä juuri näiden petojen pyydystämisestä hän elikin. Hän oli, näet, tiikerin surmaaja, erityinen luokka miehiä, joiden ainoana työnä on näiden petojen vainoaminen ja tappaminen, jotka kuumassa ilman vyöhykkeessä olevissa Amerikan osissa tuhoavat suurten maatiluksien hevosia ja nautoja. Näiden petojen joukosta tekee jaguari suuremmat tuhot, ja koska tätä eläintä, kuten jo mainittiin, espanjalaisessa Amerikassa nimitetään tiikeriksi, on äskenmainittu miesluokka saanut tiikerin pyydystäjän nimen. Moni suuremmista tiluksista pitää palveluksessaan yhden tahi useamman näitä pyydystäjiä, ja se intiani, jonka lukijoillemme olemme esitelleet, oli Del Valle-nimisen kartanon tiikerin pyydystäjä.

— Ah! huudahti hän raivoisan voittoriemun äänellä. — Ei tiikerit eivätkä ihmisetkään rankaisematta pilkkaa Costalia. Mitä näihin tiikereihin tulee, jatkoi hän hetken vaijettuansa — olkoot ne tänä yönä rauhassa. Ei mitään menetetä vaikka aamuunkin odotamme. Minä voin pian päästä niiden jäljille taasen, ja se tiikeri, jonka tyyssijan minä tiedän, on kuoleman oma. Tänä yönä meillä on muutakin tehtävää. Nyt syntyy uusi kuu ja silloin näyttäikse veden neito hajatukkinensa koskipaikoissa ja erämaiden järvien pienalla.

— Veden neitoko hajatukkinensa?

— Niin, hän, joka kullankaivajoille osoittaa runsaimmat kultasuonet ja sukeltajoille helmet, jotka kimaltelevat näkinkengissä suurten merien pohjalla.

— Mutta kuka teille tuota on sanonut? kysyi Claro epäilevän näköisenä.

— Esi-isäni… Zapotekit, vastasi Costal juhlallisella äänellä; — ja eivätkö he sitä tietäisi? He ovat oppineet nämät asiat Tlalok'ilta ja Matlakuets'ilta… ne olivat yhtäsuuria jumalia kuin valko-ihoisten Kristuskin. Miksi hän…

— Älä puhu niin kovaa! keskeytti häntä Claro, äänellä, joka ilmaisi peljästymistä. — Ristittyjen papeilla on korvat kaikkialla. He voisivat sanoa sitä Jumalan pilkkaamiseksi ja… peijakas vieköön! inkvistioni on yhtä vaarallinen musta- kuin valko-ihoisillekin!

Inkvisitioni-sana näkyi valtavasti vaikuttaneen intianiin, sillä hän hiljensi äänensä jatkaessaan:

— Esi-isäni ovat meille sanoneet, ettei veden neito milloinkaan näyttäikse yhdelle. Pitää olla kaksi… kaksi rohkeaksi tunnettua miestä, sillä jumalaiset usein suuttuvat, jos niitä herätetään, ja silloin on niiden viha hirmuinen. Koska täytyy olla kaksi miestä, tarvitsen minä välttämättömästi toisenkin. Tahdotteko tulla toverikseni?

— Hym! äännähti Claro. — Voinpa kerskata, etten pelkää ihmistä, vaikk'en voi sanoa samaa tiikeristä. Mitä teidän veden neitoonne tulee, näkyy se olevan ihko paholainen…

— Ihminen, tiikeri tahi paholainen lausui Costal, — kaikki ovat yhtä. Kuka niistä piittaa, jos on rohkea sydän… varsinkin kun rohkeuden palkintona on kylläksi kultaa tekemään köyhästä intianista ylhäisen herran?

— Ja neekeristäkin?

— Totta kait.

— Mutta, jatkoi Claro surullisella äänellä, — kulta ei meitä kumpaakaan hyödyttäisi. Neekeri tahi intiani, kumpikin olemme orjia, ja isäntämme sen pian meiltä ottaisi.

— Totta kyllä, mitä sanotte; mutta, Claro, ettekö ole kuulleet erään pohjoisissa olevan papin saarnanneen kaikkien rotujen vapauttamisesta ja kaikkein yhdenvertaisuudesta!

— En, vastasi neekeri — siitä en ole kuullut niitäkään.

— Noh, kuulkaa sitten, että se päivä on käsissä, jona intiani tulee yhdenvertaiseksi valkoihoisen kanssa, kreoli espanjalaisen kanssa, ja jolloin intiani, semmoinen kuin minäkin olen, voi tulla kumpaisenkin herraksi.

Zapotekein jälkeläinen lausui nämä sanat voitosta riemuitsevan äänellä.

— Niin, hän jatkoi, — meidän entinen mahtavuutemme päivä on jälleen koittava. Siinäpä syy, miksi niin haluan kultaa kerätä. Tähän asti en ole huolinut sitä etsiä, koska se, kuten sanotte, pian orjaparan käsistä riistettäisi. Nyt, kun pääsen vapaaksi, ovat olosuhteet muuttuneet, ja minä tarvitsen kultaa esi-isiemme komeuden uudistamiseksi.

Claro ei voinut olla heittämättä kummastelevaa silmäystä toveriinsa. Tuo raaka arvollisuus, joka näyttäytyi tiikerin pyydystäjän kasvoissa, häntä hämmästytti samoinkuin se korskea tapa, jolla tämä, La Palman kartanon palvelija, puhui kansansa entisen loiston uudistamisesta.

Hänen silmäyksensä samoinkuin sen merkityskin eivät jääneet intianilta huomaamatta.

— Kuulkaapa, Claro-ystäväni, hän jatkoi, tehden käsivarrellansa ilmassa kiekuran, — niin pitkältä kuin ratsastaja voi ehtiä auringon nousun ja laskun välillä… pohjoisista etelään, idästä länteen… ei ole maatilkkaakaan, jota minun esi-isäni, nuo muinoisen Zapotekan hallitsijat, eivät olisi omistaneet. Ennenkuin valkoihoisten miesten laivat tulivat meidän rantamillemme, olivat he koko tämän maan hallitsijoina… merestä mereen. Tuhansia sotilaita seurasivat heidän lippuansa ja kokoontuivat linnunsulalla koristetun sotavaakunansa ympärille. Meressä olivat helmisimpsukka-luodot heidän, ja maalla kultakaivokset. Tuo keltainen metalli kiilsi heidän vaatteissansa sekä aseissansa tahi vieläpä koristi heidän jalassansa olevata sandaaliakin. Heillä oli sitä niin runsaasti, että tuskin tiesivät, mitä sillä tekisivät.

Intiani olisi voinut jatkaa sangen kauan toverinsa keskeyttämättä Tämä oli mykkänä hämmästyksestä samoinkuin jonkinlaisesta vaistomaisesta kunnioituksesta, jonka kumppaninsa sanat hänessä herätti. Luultavasti ei neekeri milloinkaan ollut kuullut voimallisen ja sivistyneen kansan tässä maassa ennen espanjalaisten tuloa asuneen. Kaikissa tapauksissa ei hän milloinkaan ollut aavistanut sen miehen, joka tämän tiedon hänelle oli antanut, tämän puoleksi pakanallisen, puoleksi kristityn tiikerin pyydystäjän, olevan Tehuantepekin muinoisten hallitsijaan jälkeläisiä.

Costal, annettuansa nämä tiedot heimolaistensa muinoisesta loistosta, joissa tiedonannoissa, huolimatta hänen kerskailevasta lausuntotavastansa, kuitenkin oli paljon totta, vaipui sitten ihko äänettömäksi.