Читать книгу Tiikerien pyydystäjä - Майн Рид - Страница 5

Sisällysluettelo

Kaksi nälkäistä matkustajaa.

Rakuna rupesi ensiksi taasen puhetta jatkamaan.

— Te, sennor don Kornelio, hän lausui — te, joka tulette Valladolidista, voitte kentiesi antaa minulle uudempia tietoja, kuin mitä itse olen kuullut, Hidalgon ja hänen sotajoukkonsa retkistä.

— Enpä paljon, kuten pelkään, vastasi ylioppilas; — unhotattepa, sennor, minun olleeni vanhan hevoseni hitauden takia kaksi kuukautta matkalla. Valladolidista lähteissäni siellä yhtä vähän ajateltiin kapinaa kuin uutta vedenpaisumustakaan. Kaiken, mitä siitä tiedän, olen saanut kuulla kulkupuheiden kautta s.o. niin paljon kuin siitä on uskallettu puhua pyhää inkvisitionia pelkäämättä. Sitäpaitsi, jos saa uskoa Oajacan piispan kiertokirjettä, ei kapina tule saamaan hänen hiippakunnassansa montakaan osallista.

— Ja miksi ei? kysyi rakuunakatteini jonkinlaisella uljuudella, joka ilmaisi, ettei kapina hänessä tulisi saamaan minkäänmoista vastustajaa. — Mitä syitä piispa mainitsee?

— Mitäkö syitä? vastasi ylioppilas. — Ainoastansa sen, että piispa Bergosa y Jordan tulisi julistamaan heidät pannaan. Hän sitäpaitsi vakuuttaa, että kaikki kapinoitsijat voi tuntea sarvistansa ja pukinjaloistansa.

Sen sijaan että olisi nauranut tuon nuoren ylioppilaan herkkäuskoisuudelle, pudisteli rakuuna tyytymättömän näköisenä päätänsä.

— Niin, lausui hän ikäänkuin itseksensä, — sillä tavalla pappimme sotivat parjauksen ja viekkauden aseilla sekä panevat hurjan taikauskon avulla kreolien päät pyörälle! Vai niin, sennor Lantejas, hän jatkoi, kääntyen ylioppilaasen — te ette tahdo liittyä kapinoitsijoihin pelosta, että saisitte nuo pirulliset koristukset, joilla piispa on uhannut?

— Taivas minua semmoisista varjelkoon! — Onhan se uskonkappale. Ja kukapa sen paremmin tietäisi kuin tuo kunnianarvoinen Oajacan piispa? Sitäpaitsi, jatkoi hän, nähdessään matkatoverinsa vihasta säihkyvän silmäyksen, — minä olen rauhallista mielenlaatua ja aijon mennä hengelliseen säätyyn. Kumpaiseenko puolueesen tullenkin liittymään, koetan ainoastansa rukouksillani hankkia sille voittoa. Kirkko kammoaa verta.

Ylioppilaan lausuessa näitä sanoja loi rakuuna häneen syrjäsilmäyksen, joka näytti ilmaisevan, että oli yhdentekevä, kumpaiseenko puolueesen hän tulisi liittymään, koska ei kumpaisellakaan olisi suurta hyötyä näin surkeasta sankarista.

— Papiksi vihkimistäkö varten olette tulleet Oajacaan?

— En, vastasi Lantejas, — minulla on tänne tykönänsä toisenlaista asiaa. Olen tullut tänne isäni käskystä, jonka veli on tuon ison San Salvator-nimisen maatilan omistaja. Minun tulee muistuttaa setääni, että hän on leski, rikas sekä lapsetoin, ja että hänellä on puoli tusinaa veljenpoikia autettavana. Sellaista asiaa minulla on San Salvadoriin. Mitäpä sille voin? Arvoisa isäni rakastaa liiaksikin tämän elämän hyvyyksiä, ja minun on täytynyt tehdä noin tuhannen kilometrin matka, tiedustelemaan sukulaisemme mielialaa meitä kohtaan.

— Ja samalla ottamaan selkoa hänen omaisuutensa arvosta?

— Oh, mitä siihen tulee, tiedämme täydellisesti, minkä arvoinen se on, vaikk'ei yksikään meistä ole siellä ollut.

Tämän vastauksen jälkeen, joka tuotti enemmän kunniata hänen päällensä kuin sydämellensä, hän jatkoi:

— Noh, niin, voinpa huoleti sanoa, ettei veljenpoika koskaan ole tullut setänsä luokse niin nälkäisenä, kuin minä olen tekevä. Tuon kaikkien majojen ja kylien, joiden ohi olen kulkenut, selittämättömän tyhjyyden ja sen tarkkuuden vuoksi, jolla omistajat ovat vieneet mukanansa pienimmän kananpoikaisenkin, ei ole koko maassa ainoata suttakaan, joka olisi minua nälkäisempi.

Rakunakatteini oli yhtä pahassa pulassa. Kaksi päivää oli hän matkustanut, näkemättä elävätä sieluakaan. Hänen hevosensa oli tosin haukannut vähän ruohoa tienvierestä, mutta itsellensä ei hän ollut voinut hankkia muuta ruokaa, kuin moniaita metsähedelmiä ja marjoja.

Katteini kertoi nyt vuorostaan uudelle matkatoverillensa, että hänen isänsä, eräs espanjalainen herrasmies, oli varakuningas Iturrigarayn vangittua vetäytynyt Del Valle-nimiseen maakartanoonsa, johon katteini nyt aikoi mennä häntä tervehtimään. Hän ei tuntenut tuota mainittua maakartanoa, koska hän ei ollut siellä oleskellut, paitsi varhaisimmassa lapsuudessansa, mutta hän tiesi sen olevan jo mainitun Las Palmas-nimisen maakartanon läheisyydessä. Ollen vähemmän puhelias kuin don Kornelio, ei hän ilmaissut tälle muuta syytä matkaansa, vaikka semmoinenkin oli, ja joka oli hänestä paljoa hauskempi kuin lapsuutensa kodin jälleen näkeminen.

Aurinko läheni jo taivaanrantaa, ja molempien ratsastajain varjot kuvautuivat pitkinä pölyisellä tiellä, samalla kun nuo punaset "kardinali"-linnut sekä papukaijat olivat alkaneet iltalaulunsa.

Jano, joka noita kumpaakin matkustajaa rasitti vielä enemmän kuin nälkä, kiihtyi yhä, ja vähän väliä loi katteini malttamattomia silmäyksiä toverinsa hevoseen. Hän ei voinut olla huomaamatta tuon eläinraukan veden puutteesta yhä hiljentävän käyntiänsä.

— Sennor don Kornelio, lausui rakuna pitkän ajan vaijettuansa, — oletteko koskaan lukeneet haaksirikoista, joissa eloon jääneet raukat, välttääksensä nälkään kuolemista, ovat heittäneet arpaa, kuka joutuisi toisten syötäväksi.

— Ah, olen kylläkin, vastasi Lantejas hiukan vapisevalla äänellä; — mutta minä toivon, ettemme tule pakoitetuksi tähän vastenmieliseen hätäkeinoon.

— Tosiaankin, vastasi rakuuna vakavan näköisenä, — tunneinpa itseni niin nälkäiseksi, että voisin syödä heimolaisenikin… vaikkapa hän olisi rikaskin ja minä hänen perillisensä, kuten te setänne, San Salvadorin isännän!

— Mutta emmehän olekaan merellä, sennor, tahi venheessä, josta ei ole mitään poispääsemisen mahdollisuutta.

Ylioppilas näytti, tätä lausuessaan ja luoden silmäyksen heidän edessänsä olevaan erämaahan, saaneen uuden aatteen, ja innolla, joka ilmaisi hänen levottomuuttansa, hän jatkoi:

— Mitä minuun tulee, nelistäisin minä, jos istuisin noin vankan ja virman hevosen seljässä, kuin teidän on, suorastansa San Salvadorin maakartanoon ja lähettäisin sieltä apua jälkeenijättämälleni matkatoverille.

— Senkö neuvon minulle todellakin annatte?

— Sen, enkä voi keksiä yhtäkään parempata.

— Hyvä! sanoi rakuunakatteini. — Minä noudatan sitä, sillä, totta puhuen, minä tunnen jonkinmoista malttamattomuutta pääsemään perille.

Näin lausuen ojensi don Rafael kätensä ylioppilaalle.

— Sennor Lantejas, hän lausui, — me eroamme ystävinä. Toivokaamme, ettemme koskaan kohtaisi toisiamme vihollisina. Kukapa voi kuitenkaan tietää tulevaisuutta? Te näytätte olevan taipuvainen vastenmielisyydellä katselemaan tätä yritystä kolmesata-vuotisessa orjuudessa olleen maan vapauttamiseksi. Minä puolestani tullen kentiesi tarjoamaan käteni ja, jos vaaditaan, henkenikin, auttaakseni sitä jälleen voittamaan vapautensa. Hyvästi! Avun lähettämistä teille en tule unohtamaan.

Tätä sanoessaan puristi upseeri lämpimästi ylioppilaan kylmiä, laihoja sormia, hellitti hevosensa ohjaksia, joka ei tarvinnut kannustamista, ja katosi seuraavassa silmänräpäyksessä pölypilveen.

— Jumalan kiitos! lausui Lantejas, hengittäen jälleen vapaasti. — Luulenpa todellakin, että tuo nälkäinen ihmissyöjä olisi voinut minut niellä! Mitä siihen tulee, että minä tappelutantereella rupeaisin tätä Goliathia tahi ketään muuta vastaan taistelemaan, siitä ei ole suurta pelkoa. Eipä paholainen kaikkine sarvinensakaan saisi minua sotamieheksi, ei kapinan eduksi eikä sitä vastaankaan.

Ja ylioppilas jatkoi yksinäistä matkaansa, mielissään, että oli välttänyt luulemansa vaaran.

Juuri yön tullessa saapui hän paikkaan, jossa kaksi tahi kolme majaa oli tien varrella. Samoinkuin muut, olivat nämäkin autiot. Nämä nähdessään seisahtui kuitenkin tuo vanha hevonen ja vastusti jyrkästi edemmäksi kulkemista. Ratsastajansa, joka myöskin oli väsynyt, päätti siis viipyä majojen luona, kunnes tuo rakuunakatteinin lupaama apu ehtisi saapua.

Yhden majan edessä kasvoi kaksi pitkää tamarindi-puuta, joiden väliin oli kiinnitetty makuuverkko noin kolme metriä maasta korkealle. Se oli tilava ja näkyi kutsuvan väsynyttä matkustajaa levolle, ikäänkuin se olisi siihen juuri häntä varten asetettu.

Koska kuumuus vielä oli tukahduttava, päätti hän noudattaa tuota kutsua, ollen menemättä mihinkään majaan, riisui hevoseltansa satulan ja laski hevosensa menemään minne tahansa sekä kiipesi tamarindipuuta myöten makuuverkkoon. Oikaisten itsensä tähän, makasi hän hetken aikaa, tarkasti kuunnellen ja toivoen kuulevansa jotakin ääntä, joka kentiesi voisi ilmaista tuon odotetun avun tulemista.

Oli sysimusta yö. Koko luonto oli mennyt levolle, ja syvä hiljaisuus vallitsi ympäristössä.

Ylioppilaan yhä kuunnellessa, kuuli hän omituisia, salaperäisiä ääniä. Kuului alituista jytyä ikäänkuin kaukaisen ukkosen jyrinää tahi myrskyisen meren meuruamista. Säikähtyneenä tästä selittämättömästä äänestä, joka oli tulevalta myrskyltä varoittavan äänen kaltainen, makasi hän hetken valveillansa; mutta vihdoin väsymys hänet voitti, ja hän vaipui sikeään uneen.