Читать книгу Tiikerien pyydystäjä - Майн Рид - Страница 3

Sisällysluettelo

Tukala matka.

Eräänä edelläpuolenpäivänä lokakuussa v. 1810 näkyi yksinäinen mies samoilevan noiden äärettömien lakeuksien poikki, jotka ulottuvat Vera Crutz'in valtion rajoilta Oajacan valtion läpi. Mies oli ratsain ja aseilla varustettu: mutta sekä hänen hevosenpa että aseensa eivät juuri olleet soveliata jotakin vihollista kohdatessa, päälliseksi sellaisessa maassa, jossa mielet juuri silloin olivat kuohuksissa ja jossa voi joka silmänräpäys odottaa tapaavansa jonkun valtiollisen vastustajan tahi jonkun noita rosvon viran ottaneita, joita Mejikossa tulvaili ja jotka ryöstivät kaikilta ilman eroituksetta sekä piittaamatta, mihin puolueesen nämä kuuluivat.

Tuon matkailijan ainoana aseena oli vanha, käyrä sapeli, mutta näyttipä epäiltävältä, voisiko sitä vetää ulos rautatupestansa, joka oli niin ruostunut, kuin jos se vuosikausia olisi maannut virran pohjassa. Hevonen, jolla matkailija ratsasti, näkyi muinoin olleen härkätaistelijan oma, jos sai päättää niistä monista arvista, joita sen oli rinnassa ja kupeissa; vaan mitä hyviä ominaisuuksia sillä muinoin lienee ollutkin, oli se nyt kurjimpia koneja, kuin nähdä voi. Vaikka ratsastajansa kuinka olisi sitä kannustanut, oli, näet, mahdotonta saada sitä parempaan kulkuun kuin hitaasen käyntiin, ja tätä vitkallista kulkua se teki, nähtävästi malttamattoman omistajansa suureksi kiusaksi.

Miehen pukuna oli jonkinlainen valkoisesta puuvilla-kankaasta tehty nuttu ynnä öljymarjan karvaisesta nukkaverasta ommellut roimahousut. Jalassaan oli hänellä vuohennahkaiset, lyhytvartiset saappaat, jotka muka olivat olevinaan kartuaninahasta, ja palmupuun kuiduista tehty, leveäreunainen hattu peitti hänen päätänsä. Olematta oikeastaan kuluneita, näyttivät hänen vaatteensa kuitenkin jo kauan olleen käytettyinä. Niiden leikkauksessa ja kutomisessa oli kuitenkin jotakin, joka ilmaisi niiden omistajan kuuluvan korkeampaan kuin talonpoikaissäätyyn.

Hän oli nuori, vähän yli kahdenkymmenen vuoden vaiheella, oleva mies. Kasvonsa ilmaisivat lempeyttä, jota milt'ei olisi voinut pitää typeryytenä, jos ei tätä viimeksimainittua luuloa olisi vastustanut pari vilkasta, vaikka hiukan kuopurallaan olevata silmää.

Seutu, jota tuo nuori mies matkusti, oli omiansa herättämään pelkoa, varsinkin yksinänsä olevassa ihmisessä. Joka haaralle levisi ääretön, hedelmätöin lakeus, jonka ruskealla pinnalla kasvoi harvassa kaktuskasveja ja joiden siimeksessä näkyi lyhyellä, kellertävällä nurmella peitettyjä täpliä. Seutu oli sanomattoman yksitoikkoinen ja synkkä. Nuo erillään olevat majat, joita pitkien välimatkojen päässä tien vieressä, näkyi, olivat näiden asujamet hyljänneet. Tämä seikka ynnä kuuman ilmanalan polttava aurinko, vesitilkankin puute sekä kuoleman hiljaisuus, joka näillä autioilla aroilla vallitsi, herätti alakuloisen tunteen, milt'eipä pelkoakin tuossa nuoressa ratsastajassa.

Siten jatkoi hän monta tuntia vitkallista matkaansa. Päivällisen aika lähestyi, ja auringonsäteet, jotka lankesivat kohtisuoraan pilvettömältä taivaalta, synnyttivät miltei sietämätöntä kuumuutta. Tuuli; joka tähän saakka oli ilmaa viilistänyt, oli lakannut, puiden näivettyneet lehdet riippuivat värähtämättä oksissa, ja hevonen, joka yhä vaivaloisesti ryömi eteenpäin, näytti tulevan yhtä liikkumattomaksi kuin lehdetkin.

Janon vaivaamana ja väsyneenä matkasta, jonka oli kulkenut, laskeusi tuo nuori matkustaja vihdoinkin hevosen seljästä ja heitti ohjakset hevosensa kaulalle. Hänen ei tarvinnut peljätä elukan väärinkäyttävän sille täten annettua vapautta. Ei ollut vähintäkään vaaraa, että se juoksisi tiehensä.

Jättäen hevosen omaan valtaansa, meni ratsastaja erään nopali-ryhmän luokse, toivoen kentiesi siitä löytävänsä hedelmiä, joilla sammuttaisi janonsa. Onni oli hänelle myötäinen, ja poimittuansa joitakuita "intianiviikunoita," joiksi nopalipuun hedelmiä nimitetään, ja poistettuansa niiden okaiset kuoret, onnistui hänen syömällä hyvän joukon näiden imelähköä lihaa jokseenkin sammuttaa tuota ankarata janoa, joka tähän saakka oli häntä vaivannut. Täten itseänsä virkistettyään, nousi hän jälleen satulaan, jatkamaan keskeytettyä matkaansa.