Читать книгу Tiikerien pyydystäjä - Майн Рид - Страница 4

Sisällysluettelo

Arvoitus.

Kun tuo yksinäinen matkailija oli ratsastanut monta kilometriä, saapui hän pieneen kylään. Täällä niinkuin muuallakin tien varrella huomasi hän hämmästykseksensä huoneet autioiksi ja omistajainsa hylkäämiksi. Ei yhtäkään elävätä olentoa ollut näkyvissä, eikä mitään ollut noissa autioissa huoneissa, ei ruokaa nälän häätämiseksi eikä juomaa janon sammuttamiseksi, ja ratsastaja jatkoi matkaansa.

— Varsin kummallista, mutisi hän itseksensä, — mitähän ihmettä tämä täydellinen väen tyhjyys merkinnee?

Paitsi nuo autioksi jätetyt huoneet, herätti vielä eräs toinenkin seikka hänen huomiotansa. Miltei joka majan luona, joiden ohitse hän kulki, näki hän kanoteja ja ruuhia puiden oksissa riippuvan, monta metriä korkealla. Koska tässä maanpaikassa ei ollut järveä eikä virtaa, eipä pienintä puroistakaan, ei ollut kummaa, että tällainen näkö herätti hänen ihmettelyänsä.

Parhaillansa kun ratsastaja mietti tätä arvoitusta, kuuli hän takanansa äänen, joka hänessä herätti iloisen tunteen. Se oli hevosen kavionkopsetta, joka ilmaisi jonkun ratsastajan häntä lähestyvän, ja pian olikin ratsastaja matkailijan rinnalla.

— Herran rauha! tervehti äskentullut, koskettaen hattuansa.

— Herran rauha! vastasi toinen, tehden samanlaisen eleen.

Tuo äskentullut oli nuori, noin neljännellä- tahi viidennelläkolmatta oleva mies, hiukan keskinkertaista pitempi, vaan luotu vartalolla, joka ilmaisi sekä uljuutta että voimaa. Hänen kasvonsa piirteet olivat säännölliset, silmänsä mustat sekä säkenöitsevät, viiksensä tuuheat ja ylöspäin kierretyt, hipiänsä ahavoittunut. Kaikki nämä seikat ilmaisivat hänen olevan toimellisen miehen, samalla kuin hänen voimakas ja käskevä ryhtinsä todisti kiivaita kiihkoja sekä tuota kuumaa, arapialaista verta, joka juoksee monen espanjalais-mejikolaisen perheen suonissa.

Hänen hevosensa oli rautio, jolla oli ohuet raajat ja jäntevä vartalo, joka myöskin oli alkuaan itämaista. Tuo helppous, millä ratsastajansa sitä ohjasi ja miehen horjumatoin, uljas ryhti satulassa, ilmaisivat hänen olevan mitä parhaimpia ratsastajia.

Pukunsa oli sekä kallisarvoinen että komea. Hänellä oli valkaisemattomasta liinavaatteesta tehty nuttu, purpuranpunaisesta silkkisametista tehdyt roimahousut, puhvelinnahkaiset saappaat, varustetut pitkillä, välkkyvillä kannuksilla, sekä vikunjankarva-kankaasta tehty hattu, kultanauhalla koristettu. Puvun puolittain sotilaspuvun kaltaisuutta enensi vielä vyötäisillä olevasta vyöstä nahkatupessa riippuva miekka ja satulanpukaan kiinnitetty tuliluikku.

— Ystäväni, lausui äskentullut ratsastaja hetken vaiettuansa ja luoden silmänsä tuon toisen kurjaan nahkakoniin, — sallikaatte minun kysyä, aijotteko kauaksikin tuolla hevosella?

— En, Jumalan kiitos, kuului vastaus — ainoastaansa San Salvador-nimiseen maakartanoon, johon, jos en erehdy, tuskin on kolmeakymmentä kilometriä tästä.

— San Salvador? Luulenpa joskus kuulleeni sellaisen nimen. Eikö mainittu kartano ole erään Las Palmas-nimellisen maatilan läheisyydessä.

— On, korkeintansa luullakseni kymmenen kilometriä siitä.

— Ah, sittenpä meillä on sama matka, sanoi tuo kultanauhaisella hatulla varustettu mies. — Minä kuitenkin pelkään, hän jatkoi, hilliten hevosensa intoa — että me pian joudumme eroon. Teidän hevosellanne ei näy olevan kiirettä.

Noita viimeisiä sanoja seurasi hymyily.

— Aivan oikein, vastasi toinen myöskin hymyillen, — ja monta kertaa on minulla matkallani ollut syytä surkutella hyvän isäni huononpuoleista säästäväisyyttä, kun hän ei antanut minulle oikeata ratsuhevosta, vaan sen sijaan kurjan konin, joka onnellisesti on voinut välttää kaikkien härkien sarvet Valladolidin sirkuksessa.

— Ette kait tarkoita tulleenne koko matkaa Valladolidista tuolla elukalla?

— Tarkoitan sennor… mutta minä olenkin ollut kaksi kuukautta matkalla.

— Te olette olleet niin kohtelias, lausui vieras, puheen hetkeksi tauottua, — että olette sanoneet minulle olevanne Valladolidista. Sallikaatte minun vastavuorostani sanoa teille, että olen Mejikosta, ja että nimeni on Rafael Tres-Villas, sekä että olen katteini kuningattaren rakunaväessä.

— Ja minun nimeni, vastasi toinen on Kornelio Lantejas, sekä olen oppilas Valladolidin yliopistossa.

— Noh, sennor don Kornelio, voitteko antaa minulle selityksen erääsen arvoitukseen, joka on kaksi päivää pitänyt minua ymmällä ja josta en ole voinut keltään muulta kysellä, siitä yksinkertaisesta syystä, etten ole nähnyt elävätä sieluakaan, sittenkuin tulin tähän pahuuksen maahaan. Miten selitätte te tämän täydellisen tyhjyyden: majat ja kylät ilman asujamitta, ruuhet sekä kanotit riippuvina ales puista seudussa, jossa voi ratsastaa viisikymmentä kilometriä, löytämättä vesipisaratakaan?

— En voi laisinkaan sitä selittää, sennor don Rafael, vastasi ylioppilas; — se on minuakin kummastuttanut, vieläpä enemmänkin: se on herättänyt minussa suurta pelkoa.

— Pelkoako? kertoi rakuunakatteini. — Minkä vuoksi?

— Niin, näettekö, sennor, minulla on tuo paha tapa, että pelkään enemmän vaaroja, joita en käsitä, kuin niitä, jotka tiedän. Minä pelkään kapinan levinneen tähänkin maakuntaan, vaikka minulle on sanottu Oajacan olevan aivan rauhallisen. Luultavasti on väestö jättänyt asumuksensa, välttääkseen joutumasta jonkun maata kiertelevän kapinoitsijajoukon kynsiin.

— Oh, lausui rakuunakatteini, ylönkatseellisesti nyykäyttäen päätänsä. — Köyhät raukat, kuten he, eivät tavallisesti pakene rosvoja. Sitäpaitsi ei maanväestöllä olekaan mitään pelkäämistä niiltä, jotka kapinalippua seuraavat. Kaikissa tapauksissa eivät venheet ole riipustetut puihin, jotta niillä näitä aavoja hiekkalakeuksia purjehdittaisiin. Ei, joku muu kuin kapinan pelko on pannut näiden ihmisten pään pyörälle, vaikka en todellakaan voi arvata, mikä se on.

Pitkän hetken jatkoivat nuo molemmat miehet matkaansa vaitonaisina, kumpikin miettien tuota omituista seikkaa, joka oli heidän kummastustansa herättänyt ja jonka syytä ei kumpikaan osannut selittää.